Tapasin mieheni kahdeksan vuotta sitten. Olin juuri repimässä itseäni irti epämääräisestä suhteesta nuoruuden rakkauteeni, jonka ystävä nykyinen mieheni niihin aikoihin oli. Suhteemme eteni nopeasti yhdessä asumiseen (muutin hänen asuntoonsa). Miehessäni rakastuin hänen vakauteen ja rauhallisuuteen, tunteeseen siitä, että hän ei katoa viereltäni. Saimme lapsen kaksi vuotta seurustelumme jälkeen. Vanhemuudessa jaamme jotakuinkin samat arvot ja lapsen kasvattamisen osalta emme ole riidelleet juuri koskaan. 

Lapsen syntymän jälkeen omat seksihaluni ovat olleet hiipumaan päin. Välillä on ollut useita kuukausia kun ei ole kiinnostanut yhtään, velvollisuuden tuntoisena olen kuitenkin seksiä olen ”antanut” vaikka itseä ei olisi kiinnostanut. Seksin vähyys on ollut riitojemme aiheena vuosia. Olemme keskustelleet, olen kertonut kuinka vaikea minun on saada itseäni kiinnostumaan seksistä kun tuntuu, että mielessä pyörii kaikki kotiin, töihin, opiskeluun liittyvät asiat. Vaikka mieheni on omien sanojensa mukaan tasa-arvoisen parisuhteen kannalla (eli että kodin työt jaetaan molempien kanssa, lapsesta huolehditaan yhdessä jne.) koen vahvasti, että joudun siitä huolimatta tekemään toisen työpäivän kotona ja illalla olen super väsynyt eikä kiinnostusta parisuhteen ylläpitämiseen tai seksin harrastamiseen tunnu löytyvän, kaipaan vaan rauhaa ja omaa tilaa. Seksiin keskittyminen tuntuu lähes mahdottomalta jos makuuhuone on epäjärjestyksessä, enkä ole sitä kerennyt siivoamaan. Tai jos tiedän jo illalla, että päivällä on jäänyt tekemättä asioita, jotka pitäisi olla seuraavana päivänä tehtynä tai valmisteltuna (onko lapsella huomiseksi puhtaat vaatteet? pitää muistaa palauttaa lomakysely päivähoitoon! jne.).

Olemme keskustelleet asiasta monesti ja olen kertonut useasti, että toivoisin miehen auttavan enemmän, jotta illalla olisi helpompi rauhoittua viettämään yhteistä aikaa. Mieheni ei ymmärrä ajatuksen juoksuani, ja hän vastavuoroisesti kokee, että en arvosta, sitä miten hän pyrkii huomioimaan minua kertomalla, että rakastaa ja tekee mitä vaan suhteemme toimivuuden eteen. Mieheni osoittaa siis rakkautta sanoilla, kun minä odotan ja toivon, että rakkautta osoitettaisiin teoilla. Jotenkin minulle ei tunnu riittävän se, että minulle sanotaan, että ”rakastan sinua, oot parasta mitä minulla on” samalla kun huhkin hikihatussa pyykkejä narulle tai koitan taikoa perheelle ruokaa järkevään aikaan.  Tai, en osaa arvostaa sitä kun mies käy kaupassa, koska ennen kauppaa hän kuitenkin pyytää minua laittamaan listan siitä, mitä kaikkea kaupasta pitäisi ostaa. Olen siis jotenkin superkuormittunut. Lisäksi ristiriitoja välillemme aiheuttaa jossain määrin poikkeavat tulevaisuuden haaveet: mieheni toivoo tasaista arkea, odottaa sitä, että valmistun koulusta ja saan vakituisen työn, jotta voimme sitten vaan ”olla ja nauttia”. Minua ei haittaa ajatus vakituisesta työsuhteesta, mutta en koe sen olevan hyvän elämän mitta. Haluan, että minulla on mahdollisuuksia vaihtaa työtä halutessani, kehittyä, kouluttautua lisää jne. Mieheni on raha-asioissa säästeliäs, hän säästää ajatuksella, että ”sitten kun ollaan eläkkeellä”. Minä olen huomattavasti huolettomampi ja ahdistun ajatuksesta, että elän elämääni vain eläkettä tai jotain muuta kaukaista hetkeä varten. Haluan elää nyt. Nyt kun opiskelen, miehelläni on suurempi vastuu raha-asioista, hän myös tuo tämän jatkuvasti esille mm. huomauttamalla kuinka ison satsauksen hän minuun rahallisesti tekee, ja että toivoisi minun olevan kiitollinen siitä miten hän raataa niskalimassa, jotta minä voin käydä koulua. Olen kyllä kertonut ja näyttänyt, että olen kiitollinen.

Mieheni rakastaa sitä, että hän voi olla möllötellä kotona sohvalla, pelata tietokonetta ja olla näkemättä ihmisiä. Minä tarvitsen elämääni tekemistä, muiden ihmisten näkemistä, spontaaniutta ja uusia asioita. Koska minä olen meistä se temperamenttisempi ja ”itsenäisempi” joudun useasti tekemään myös yhteistä elämää koskevia päätöksiä vaikka en haluaisi olla se joka niitä tekee yksin. 

Olemme keskustelleet  kaikista näistä aiheista paljon ja yleensä emme pääse keskustelussa eteenpäin. Viimeisimpänä ehdotin pariterapiaa ja näytin miehelleni väestöliiton verkkokurssin pariskunnille. Mieheni mielestä pariterapia on hyvä asia ja hän mielellään lähtee mukaan ja maksaa sen, mutta keskustelu päättyi siihen kun hän totesi että ”voit katsoa jonkun hyvän ja varata sinne ajan, mulle on ihan sama koska mennään ja mihin mennään, niin saat päättää”. Kun kerroin, että haluaisin tämän päätöksen tehdä yhdessä niin hän toisti, että hänellä ei ole merkitystä sillä mihin mennään, hänen osuutensa on maksaa terapia. En ole koskaan ottanut eroa puheeksi, vaikkakin olen sitä itsekseni vuosien aikana ajoittain pohtinut. En tiedä miten toimia, miten joustaa omissa toimintatavoissani, en tiedä olenko liian vaativa, liian impulsiivinen, liian tekevä. Miten höllentää ja miten huomioida enemmän? Enkä tiedä, onko tämä liitto jossa hluan elää loppuelämäni, ja samalla pelkään, että erotessa tai tulevaisuudessa huomaisin, että samanlaista se on jos vierellä olisikin joku muu tai jos olisin yksin. 

En oikein edes tiedä miksi tänne kirjoitin. Ehkä halusin vaan kirjoittaa nämä ajatuksen näkyville, ehkä haluaisin kuulla muiden samassa tilanteessa olevien ajatuksia, vinkkejä siitä miten tästä pääsisi eteen päin tai jotain.