Hei Sammaltassu!

Minulla ei ole kokemusta traumatisoituneesta kumppanista, mutta halusin kuitenkin tulla kannustamaan sinua. Olette olleet suhteessa vasta kuukauden, se on todella lyhyt aika, joten eikö ole aika luonnollista että kumppanisi on vielä hiukan varuillaan? Mitä olen lukenut narsistien kanssa parisuhteessa olleista, heillekin ilmeisesti se suhteen alkuaika on ollut ihanaa ja täydellistä rakkauden huumaa, ennen kuin narsistin ikävät piirteet tulevat esiin. Eihän kukaan meinsi OIKEASTI narsistin kanssa yhteen, elleivät he olisi aluksi niin hurmaavia? Naisesi on varmasti varuillaan myös alitajuisesti, koska jokin osa hänestä muistaa että ensivaikutelmaan ei voi luottaa.

Oletko koskaan kuullut sanontaa "tuttu helvetti on joskus parempi kuin tuntematon taivas"? Jos ihminen on koko elämänsä elänyt epävakaissa olosuhteissa, ongelmaisessa perheessä ja toimimattomissa parisuhteissa, hänen voi olla vaikea "osata" elää normaalissa suhteessa tai ainakin olla pelko siitä, ettei osaa.
Itselläni esimerkiksi oli todella temperamenttinen isä, joka oli erittäin vaativa ja herkästi tulistuva, opin elämään varpaillani ja tunnustelemaan ilmaa mahdollisten huutojen varalta. Siksi minulla kesti kauan tottua oman, suhteellisen rauhallisen ja tunteitaan piilottelevan poikaystäväni tapaan ilmaista (tai pikemminkin olla ilmaisematta) tunteitaan. Oppia se, että tämä ihminen ei hermostukaan ihan joka asiasta.

Sinulla on rakkautta, anteeksiantoa ja ymmärrystä, luulisin että siihen päälle tarvitset ainoastaan sitä kärsivällisyyttä 🙂 voi olla että myös kumppanillasi on menetyksen pelko kova, minkä vuoksi hän välillä vetäytyy miettimään, uskaltaako luottaa ja uskoa että tämä suhde on hyvä.
Kerro kumppanillesi, että hän saa vetäytyä miettimään ja pohtimaan, sinä et ole menossa mihinkään. Luulisin, että parasta mitä voit antaa hänelle on vakaus, lupa olla välillä myös vaikea ja kiukutella.

Minusta on ihailtavaa, että olet valmis tekemään kaikkesi tämän naisen puolesta ☺️❤️ sinussa on jo nyt puolet enemmän miestä kuin monessa lajitoverissasi.
Onnea matkaan!

...ehkäpä näin..
Älä kuvittele olevasi se pelastava ritari, valkoisen ratsun selässä, ole vain inhimillkinen ihminen.
Ne vaikeammat päivät voi johtua, että hänen mielesään kulkee, vanhoja tapahtumia, tai joku entisistä on sanoa napauttanut, vaikka vain pienen asian tai arvostellut tavalla, jolla häntä on aiemmin hallittu.
Me väkivaltaa, alistamista kokeneet, mitätöidyt ihmiset, kuuntelemme hyvin tarkasti toisten sanoja, äänenpainoa, katsomme liikkeitä, alitajunta pelkää koko ajan, milloin se alkaa.
Voisi kuvitella, että me olemme onnesta soikeana, kun ei tarvitse joka hetki pelätä....mutta kun on kauan tottunut saamaan vain pahaa, hyvän hyväksyminen on vaikeaa, se ei ole simsalabim-juttu...sillä me emme ole tottuneet saamaan, mittää "ilmaiseksi", kaikesta on jouduttu maksamaan, tavalla tai toiselle..

Kiitos paljon vastauksistanne, Menolly ja helemi. Minulla ei oikein ole sellaisia ystäviä, joiden kanssa voisin näin vaikeista asioista puhua, joten onpa hyvä että on Tukinet!

Menolly, tunnut ymmärtävän hyvin mistä on kyse. Autoit minuakin näkemään tilanteen taas hieman paremmin. Kiitos kannustavista sanoistasi.

Kärsivällisyys on niin vaikeaa… Olen todella rakkaudenkipeä, ei se minunkaan taustani mitenkään ongelmaton ole ja ehkä on vähän jotain läheisriippuvuuden kaltaista jäänyt lapsuudesta. Jokainen päivä lisää joka menee ohi ilman "rakastan sinua" -sanoja tuntuu yhä tuskallisemmalta. Ja menetyksen pelon takia olen aivan hirveän stressaantunut enkä pysty keskittymään. Vaikka tästä nyt jotenkin selvittäisiinkin, niin kestää kyllä kauan ennen kuin voin itse tuntea oloni turvalliseksi tässä suhteessa. Jos "olen sinun" -lupaukset voivat vaihtua tuosta vain välttelyksi, niin miten voi enää luottaa mihinkään?

En myöskään oikein osaa arvioida, mikä on sopiva määrä yhteydenpitoa tällaisella vetäytymisjaksolla. Tuntuu väärältä jättää yhteydenpito kokonaan (enkä tiedä pystyisinkökään siihen). Lähetän kuulumisia ainakin. Ärsyttää kun pitää miettiä kuinka paljon hellittelysanoja uskaltaa viesteissä käyttää. Joka kerta täytyy erikseen harkita voinko sanoa rakkaaksi vai onko se nyt liikaa. Ja emmin uskallanko ehdottaa jotain neutraalia, mukavaa yhteistä puuhaa, vai pitäisikö pitää etäisyyttä.

helemi, en pidä itseäni minään suurena sankarina, haluan vain auttaa ihan omana itsenäni, todellakin inhimillisenä ihmisenä. Välitän ja rakastan, siksi autan ja huolehdin rakkaastani.

Kiitos helemi arvokkaasta näkökulmastasi, on mielenkiintoista (ja surullista) kuulla suoraan näistä asioista ihmiseltä, jolla on tuollainen tausta.

Sammaltassu, jotain tuttua
Kuulostat tosi lämpimältä ja hyvältä ihmiseltä, sellaiselta jota toivoisi kumppanikseen. - Nuorena, silloin kaksikymppisenä halusin kovin kumppania itselleni mutta millainen ihanne kumppani (enää) olisi koska olin jo nuoreksi kokenut suuria pettymyksiä.
Tapailin nuoria miehiä jotka olivat kyllä kiinnostavia mutta liian innokkaita ja se sai minut juurikin vetäytymään ja hakeutumaan yksinäisyyteen.
Ehdottaisin hieman hillintää sanoissa ja teoissa. Välittää voi niin monella tavalla. Esim. Yhteinen harrastus jossa voi jakaa huomioa pelkällä läsnä olemisella.

Viikonloppu oli yhtä helvettiä. Olin aivan stressaantunut enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Tiuskin lapsille. Vetäydyin välillä itkemään. Ramppasin koko ajan tietokoneella katsomassa onko tullut sähköpostia, ja vilkuilin puhelinta siltä varalta että en jostain syystä olisi kuullut saapuvan tekstiviestin tai puhelun ääntä. Pari viestiä sainkin, lyhyitä vastauksia omiin viesteihini. Nainen oli sairaana ja myöskin sairaiden lastensa kanssa viikonlopun. Purin hammasta ja sinnittelin, esitin kärsivällistä ja vältin vaikeita aiheita vaikka aiemmin olin sanonut että minusta on väärin esittää, tunteista pitää kertoa avoimesti.

Tänä aamuna olin aivan lopussa, loputtoman pitkältä tuntuva viikonloppu oli kuluttanut minut aivan romahduksen partaalle. Olikin mieletön helpotus, kun sain naiseen yhteyden ja satuimme samaan aikaan kaupungille ja pääsimme tapaamaan ja puhumaan asiat halki.

Hän haluaa ottaa takapakkia ja rauhoittaa tilanteen, voimakkaat tunteet olivat olleet hänelle liikaa, ja muutenkin kaikki se mitä olin ajatellut ja täällä on kirjoitettu osoittautui oikeaksi. Jatkamme jonkinlaisella ystävätasolla. Suostuin tähän, mitä muutakaan voin. Mitä tahansa että saan olla edes jotenkin hänen lähellään. En tiedä mitä tästä tulee, on aivan hirveä ikävä hänen läheisyyttään ja se kyllä varmasti näkyy.

"En tunne olevani valmis" ei tarkoita minusta mitään. Koska sitä muka on valmis? Ei rakkauteen valmistauduta, se tulee ja ottaa.

On todella petetty olo, koska hän on luvannut niin paljon, lupautunut minulle täysin, ja minä hänelle, ja meillä oli niin mieletöntä, intiimiä, kiihkeää ja hellää yhdessäoloa, ja nyt se on kaikki otettu pois, noin vain. 😭

Enkä käsitä miten hän voi suhtautua asiaan niin rennosti ja huolettomasti. Kai se on jokin suojamekanismi. Itse olisin aivan tuskissani jos tekisin toiselle tuollaista.

Soimaan itseäni siitä kuinka olen niin tarvitseva ja ripustautuva. Pelkkä parkuva vauva, joka kaipaa syliä.

Minulla on vastaavanlainen kokemus - kävi niin että mies haki(tai oliko jo) - rinnakkaissuhde (salasuhde). - se oikeasta hienosta suhteesta. Mutta - nyt voin jo puhua vuosien jälkeen.

Itse seurustelin kuusi vuotta narsistin kanssa, suhteen alkaessa minä olin 16- ja mies 23-vuotias. Tutustuin häneen siis silloin, kun olin vielä kehittymässä omaksi itsekseni, ja hänen toimintapansa muokkasivat omaa ajatusmaailmaani. Suhteen päätyttyä elin vuoden yksin, ja tutustuin itseeni.

Uuden suhteen alettua huomasin tarkkailevani toista lähes maanisesti. "Onko tuossa käden heilautuksessa jotain uhkaavaa, jääkö saunakalja tosiaan vain yhteen, kuinka usein toinen voi kysellä kuulumisia ja menojani ilman, että se olisi kontrolloimista jne." Kerroin innoissani uudesta suhteesta ystävälleni, ja mietin ääneen, että voiko tuollaisia miehiä olla olemassakaan. Ystäväni, joka tiesi historiani, laski käden olalleni, ja sanoi painokkaasti: "Tuollaisia ne normaalit miehet ovat."

Moisen elämänkokemuksen jälkeen täytyy opetella se, mikä on normaalia suhteissa, ja mikä ei. Kuva voi olla pitkään vääristynyt. Toisinaan pelkoa aiheuttaa myös se, että narsistit osaavat alussa olla todella hurmaavia, oikeita sadun prinssejä, ja todellinen karva paljastetaan vasta, kun on liian myöhäistä paeta. Naisesi saattaa siis myös kuulostella, että oletko aidosti ihana ja rakastava, vai vedätkö vain roolia, jotta saisit hänet ansaan. Tässä ei ole sinua kohtaan mitään henkilökohtaista, vaikka se siltä tuntuukin.

En oikein osaa antaa konkreettisia vinkkejä, kuinka sinun tulisi toimia. Eivätköhän ne lempeät ja kannustavat sanat ala pikku hiljaa tehota 🙂 Toista voi myös kehua ihmisenä, ei niinkään tekojen tekemisestä. Joskus itsetunto voi olla aivan pohjamudissa, ja sitä miettii, että voiko joku järkevä ihminen muka rakastaa minua. Kun on saanut vuosia kuulla olevansa huono, huora, ruma, läski, tyhmä ja milloin mitäkin, niin ottaa aikansa ennen kuin sitä seisoo taas tukevasti omilla jaloillaan.

Tsemppiä molemmille, matka on pitkä, muttei mahdoton! 🙂

Kiitos vastauksestasi HopeaHulda. Itsetunto naisella on omituisen kaksijakoinen, toisaalta siellä pohjamudissa, toisaalta hyvin vahva ja kunnianhimoinen. Kehumiseen hän kyllä reagoi aina epäuskolla. Se kyllä vaikuttaa minuun. Olen huomannut, että olen esimerkiksi alkanut sanoa häntä kauniiksi harvemmin, koska siihen tulee aina niin vahva kieltoreaktio. Harmittaa kuinka tietoinen ja varovainen olen nykyään näissä sanomisissani, sen sijaan että vain spontaanisti päästäisin ihailevia lausahduksia suustani. Mutta eihän kehumisesta rikki mene, joten pitäisi kai vain päättää olla välittämättä siitä itseään vähättelevästä reagoinnista ja sanoa mitä ajattelen.

Tilanne on nyt periaatteessa rauhoittunut, mutta suhteemme on muuttunut vähän mutkikkaaksi, ainakin minulle. Saan ilmaista ihailuani ja rakkauttani (vaikka ainakin toistaiseksi vähän arastelen, vetäytymisen pelossa), on läheisyyttä ja seksiäkin, mutta hän ajattelee minua kuitenkin jonkinlaisena ystävänä, ei rakastettuna. Kun kysyin, mitä hän nyt tuntee minua kohtaan, hän sanoi että olen kaveri - ja tämän hän sanoi tyytyväisenä kainalooni käpertyneenä sängyllä, tilanteessa jonka itse koen romanttiseksi. Hän haluaa edelleen tehdä yhdessä asioita, joista molemmat nautimme, kuten pitkät keskustelut ja seksi, mutta se on oudon epätasapainoista, kun minä olen aivan rakastunut ja hän ei vaikuta olevan ollenkaan. Olen ainakin varma, että en pakota tai manipuloi häntä mihinkään, eikä ole kyse siitä että hän mukautuisi tarpeisiini. Minä tässä ennemminkin mukaudun. Yritän olla välittämättä siitä loputtomasti rakkautta janoavasta pohjattomasta aukosta sisälläni. Toisaalta tuntuu viisaalta ajatukselta pyrkiä eroon tästä hirveästä tarvitsemisesta ja opetella nauttimaan kaikesta siitä hyvästä, mitä on, toisaalta välillä mietin että olenko nyt minä puolestani päätynyt hyväksikäytettäväksi?

Vastaan nyt ainakin pikaisesti sinulle. Minusta tuo tilanne kuulostaa hyvältä. Osa ihmisistä ei uskalla heti puhua ihastuksesta, eikä varsinkaan rakkaudesta, vaikka romanttisia tunteita tuntisivatkin. Niin kliseistä kuin se onkin, niin teot merkitsevät enemmän.

Minulla oli erään miehen kanssa saman tyylinen tilanne, olimme läheisiä ja ystävyytemme muistuttikin enemmän seurustelua. Viihdyimme toistemme seurassa, ja kun yritin varovasti tiedustella suhteemme virallistamista, niin mies tokaisi meidän olevan ikuisesti pelkkiä kavereita. Olin aina itkuinen palattuani miehen luota tyhjään kotiin, ja kaipasin häntä jatkuvasti. Miehen sanottua noin selvästi, että suhteemme ei voisi edetä, päätin lopettaa itseni kiusaamisen, ja lakkasin käymästä hänen luonaan. Aikaa kului, löysin uuden miehen, ja rakastuimme. Tästä kuultuaan ystäväni tuli kertomaan, että on ollut rakastunut minuun jo kuuden vuoden ajan, muttei ole saanut sanottua sitä ääneen, ja hän haluaisi seurustella kanssani, mikäli uusi suhteeni kariutuisi. Olemme yhä satunnaisesti tekemisissä hänen kanssaan, ja kuulin yhteiseltä ystävältämme, että miehellä on yhä edelleen romanttisia tunteita minua kohtaan. Hän on siis ollut rakastunut, tai ainakin ihastunut, minuun jo kahdeksan vuoden ajan, ja pilasi mahdollisuutensa suhteeseen valehtelemalla tunteistaan.

En soisi kenellekään käyvän samoin, joten mikäli vaan maltat, niin odottele rauhassa, ja nautiskele läheisyydestä. Silittelyt, koskettelut ja suukot sulattavat varmasti epävarmuuden muurin aikanaan, ja saat kaipaamaasi huomiota sinäkin. Sanat ja vakuuttelut saattavat tuntua naisesta tyhjiltä, sillä onhan hän kuullut katteettomia lupauksia ennenkin. Mutta mikäli hän pystyy rentoutumaan seurassasi noin, kertoo se jo paljon hyvää!

Muistan elävästi, kuinka hämmästyin kehoni reaktioista uudessa suhteessa. Väkivaltaisessa suhteessa olin tottunut nukkumaan koiran unta, ja reiteni olivat jatkuvasti kipeät, sillä jännitin niitä "varmuuden vuoksi" miehen yllätyshyökkäyksen varalta. (Hän siis saattoi käydä päälleni nukkuessani...) Uuden miesystävän luona nukuin sikeästi, ja olin aamulla herättyäni virkeä ja rento. Normaalien, tasapainoisessa arjessa elävien ihmisten oloihin tottuminenkin siis vie aikaa, ja sisältää yllätyksiä. "Tällaistako elämän olisikin pitänyt olla, en minä vaan tiennyt." Ehkä alkuun kannattaakin keskittyä nonverbaaliseen viestintään enemmän? Mikäli hän suukottaa, tai vastaa suudelmaan, niin ota lämpösi ja lempesi siitä, sanojen aika lienee myöhemmin 🙂

Suoranaisesti ottamatta kantaa teidän tilanteeseen, koska jokainen suhde, trauma, tilanne ja ihminen on erilainen, mutta haluan oman kokemukseni jakaa.

Mulla on myös takana 2 hyvin raskasta suhdetta. Molemmat entiset puolisot saisi varmasti narsisti- diagnoosin. Molemmat myisi vaikka eskimoille jäätä. Jälkimmäisestä suhteesta on 2 lasta. Tämän suhteen jälkeen korjasin itseäni psykologin avulla ja käsittelin myös aiemman suhtee. Olin yksin 2,5 vuotta ja toki monesti mietin, että kuinka helppo olisikaan, jos mulla olisi tukena joku. Terapian edetessä tajusin, että parempi kun korjasin itseni yksin. Meni kokonaiset 2 vuotta ennen kuin sain katkeruuden pois ja tajusin muuttaa elämäni ihan täysin päästäkseni entisen miehen hallinnasta. Ei paljon auttanut kavereitten vakuuttelu, piti ahdistua itse niin, että halusi repiä köyden kaulasta hinnalla millä hyvänsä.

Aloin arvostaa itseäni ja asennoitua siihen, että en löydä ketään. 2,5 vuotta erosta kohdalle sattui kuitenkin ihminen, jonka kanssa juttu luisti heti. Ystävänä hän oli mitä parhain. Viikkojen kuluessa tunnusti kerran, että hänellä on ongelma, on umpirakastunut minuun. Menin paniikkiin. En ollut edes ajatellut mitään tuollaista. En edes muistanut milloin joku olisi sanonut jotain niin nättiä. En osannut sanoa mitään. Pyysin aikaa selvittääkseni ajatuksiani. Tavattiin yhä ihan normaalisti kuten aiemmin. Mies ilmoitti antavansa aikaa niin paljon kuin haluan ja sanoi haluavansa pysyä ystävänä vaikka päättäisin mitä. En osannut luottaa, epäilin kaikkea. Olin varma ettei mun kohdalle voi sattua mitään kunnollista. Aikaa kului ja huomasin katsovani miestä erilailla. Teoillaan osoitti, että rakkaus on aitoa ja vaikka pelotti aivan saakelisti mun tunteet heräsivät. Muistan itkeneeni ensimmäisen suukon jälkeen, vapisseeni paniikissa ensimmäisenä yönä. Pitkään pelkäsin ja otin samalla tapaa etäisyyttä. En uskaltanut tunnustaa rakastuneeni...entä jos se lähteekin? Pikkuhiljaa miehen sinnikkäällä ja kärsivällisellä odottamisellä opin avautumaan ja olemaan onnellinen. Se tuntui jopa käsittämättömän väärältä. Tuli melkein huono omatunto. Onhan meillä ongelma ollut (täälläkin siitä kirjoittelin) ja liittyy nimenomaan aikaisempiin traumoihin, mutta kyllä minäkin traumatisoituneena silti lopulta uskalsin ryhtyä suhteeseen ja voin luottaa, että mies haluaa mulle vain hyvää.

Teot siis merkitsee paljon. Anna aikaa, pysy ystävänä ja pysy lähellä. Näytä, että kiire ei ole, mutta sun tunteet on niin vahvat, että hänkin voi niihin luottaa. Mies on monesti sanonut, että se aika kun "mietin ja kuulostelin" oli elämänsä pisin ja tuskaisin aika. Kaunis sanonta on "päästä se vapaaksi ja jos se palaa takaisin se on sinun, jos se ei palaa se ei koskaan ollutkaan". Mä myös kuuntelin paljon Samuli Putron - Mitäpä Jos -biisiä, joka sai pelon hiipumaan 🙂 suosittelen sen biisin lähettämistä naisellesi.

Meillä meni välillä taas todella hyvin, oli kaikenlaista lämmintä yhdessäoloa niin lasten kanssa kuin kahdestaankin, molemminpuolista rakkaudentunnetta, aivan mahtavaa seksiä jne. Sitten, pam! Nyt on toinen viikko vetäytymis/eristäytymisvaihetta menossa. Odotan taas joka viestiä kuin kuuta nousevaa. Useimpiin, harmittomiin "mitä kuuluu?" tai "miten voit?" viesteihini en saa vastausta ollenkaan. Välillä joku yhteys syntyy, mutta hän on kuin ei olisi mitään ongelmaa tässä, ja saa minut jo miettimään olenko ihan järjissäni, onko ongelma oikeasti vain minun päässäni. Olen aivan lopussa henkisesti. Välillä ihmettelen itsekin miksi kestän tätä, onko tämä sen arvoista? Kyllä minusta tuntuu että on. En halua antaa periksi näin helposti. Enkä voisikaan, rakastan häntä niin paljon.

Tiedän että hänellä on todella rankka työputki (vuorotyötä) menossa, mutta eihän se nyt ole normaalia, että minkäänlaisen stressin keskellä katkaisee yhteydenpidon ihmiseen, johon on aivan vasta sanonut olevansa rakastunut. Ei vaan voi olla niin kiire, etteikö ehtisi pari sanaa silloin tällöin sanoa/kirjoittaa tärkeälle ihmiselle. Vaadinko kuitenkin liikaa, eihän hänellä mitään velvollisuutta ole minua kohtaan. En tiedä. En jaksa enää ymmärtää, mikään mitä ymmärrän ihmisten välisistä suhteista ja käyttäytymisestä ei tunnu pätevän tässä, en yhtään tiedä mitä seuraavaksi odottaa.

Pari kertaa olemme tavanneetkin tässä, olen käynyt auttamassa arkiasioissa: tiskannut ja laittanut ruokaa, jne. Hän on ollut ilahtunut ja kiitollinen, mutta etäinen ja kontaktia (sekä fyysistä että henkistä) välttelevä. Todella outoa, ihan kuin eri ihminen kuin se jonka kanssa oli niin ihania hetkiä vielä reilu viikko sitten.

Ajattelen nyt että sinnittelen tämän työputken loppuun ja koetan sitten saada paremman yhteyden, jos se onnistuu niin tunnustelen onko siellä päässä mitään tunteita vielä jäljellä tai sytytettävissä. Toivon että on, toisaalta pelkään että jos on, niin ehkä tämä kierre vain jatkuu ja jatkuu.

Kun vaan löytäisi voimia tähän sinnittelyyn. On vaikea keskittyä mihinkään. Lapsillekin olen etäinen ja koen syyllisyyttä siitä ja toisaalta tulen vihaiseksi siitä että heidän täytyy kärsiä tämän takia.

Elämäni menee sykleissä, epätoivosta ja periksiantamisen partaalla olemisesta sisuuntumiseen ja päätökseen että minä jaksan, en ole vielä antanut kaikkeani, rakkaani tarvitsee minua kohta taas enkä voi hylätä häntä; siitä pääsen voimaantumiseen ja hyvään viereeseen joka kestää ehkä päivän, sitten romahdan taas.

Olen joka viikko odottanut torstaita, että pääsisi soittamaan Väestöliiton parisuhdeneuvontaan (vain pari tuntia kerran viikossa!), mutta on ollut todella huono tuuri ja aina on ollut mahdoton tilanne silloin, en ole päässyt soittamaan. Haluaisin puhua jonkun kanssa, tuntuu että olen niin yksin musertumassa tämän alle. Kiitos teille jotka olette täällä vastanneet ja siten auttaneet. Olette ihania ihmisiä! 🌻🙂🌻

😭

Tänään hän jätti minut.

Kun viimein pitkästä aikaa tapasimme eilen, huomasin että paha olo oli kasvanut sisälläni niin paljon etten pystynyt olemaan vaan ja nauttimaan yhteisestä ajasta (osaksi johtui siitäkin, että hän piti yhä etäisyyttä eikä esim. koskettanut minua ollenkaan). Lopulta se purkautui ulos. Voi kun voisin ottaa sen takaisin. Niin vaikeaa kuin sen piteleminen sisälläni olikin, oli sekin parempaa kuin tämä. Oli sentään toivoa.

Yritin olla syyttelemättä ja kertoa vain miltä minusta on tuntunut, mutta se miten hän ei tuntunut yhtään ymmärtävän ärsytti niin että kyllähän niitä syytöksiäkin sinne sekaan tuli. Ihminen minäkin vain olen.

Ja nyt kaikki loppuu näin vaan, lyhyeen viestiin. On niin paljon mitä haluaisin ymmärtää, kysymyksiä joihin hän ei ole vastannut.

Minä kun olin niin kiitollinen siitä mikä onni minua oli kohdannut. Uskomattoman ihana ihminen, ja kaikki ne yhteiset unelmat joista puhuttiin… Annoin kaikkeni tämän eteen.

Nyt ei ole kyllä mitään halua elää. Aivan kuollut olo, yhtä hyvin voisi olla lopullisesti kuollut. En olisi uskonut enää palaavani näihin ajatuksiin. Olin viimein saanut elämäni taas hallintaan ja sitten vielä löytänyt sen ihmisen, jonka kanssa tiedän haluavani jakaa sen. Ja nyt se on kaikki murskana.

Tuntuu ihan hirveältä se että toivon ettei minulla olisi lapsia että voisin vain kuolla pois.

😭