Suhteen tulevaisuus ja hullaantumisvaihe
Hei kaikille!
Kun aloitte seurustella, oliko teillä kaikilla se jännittävä, huumaava tunne, halu olla toisen kanssa melkein koko ajan = valtava rakastumisen tunne? Onko minulla väärä mies kun en ole tuntenut tuollaisia tunteita? En ollut ihan varma seurustelun alussa, olinko edes kunnolla ihastunut. Asiat vain johtivat siihen, että suhteesta tuli ”virallinen”. Kuitenkiin viihdyimme toistemme kanssa. Toisen seurassa oli helppo olla.
Olemme olleet yhdessä vajaan vuoden ja mieheni on mitä parhain; luotettava, ymmärtävä, rehellinen jne. Kuitenkin jo alusta asti olen ärsyyntynyt häneen aika helposti. Ihan tyhmät pikkujutut hänessä ovat ärsyttäneet. Minulla ei siis ole ollut mitään sokeaa vaihetta, jolloin toinen on näyttänyt täydelliseltä.
Olen vaikeassa elämäntilanteessa ja hän on ollut suurin tukeni. Hän on jaksanut oikuttelujani ja rohkaissut. Keskinäistä välittämistä on paljon. En kuitenkaan edelleenkään ole varma, rakastanko häntä. Tämä asia vaivaa minua paljon. Mikäli jättäisin hänet, tiedän, että alkaisin voida taas huonommin ja tuntisin varmaankin surua ja ikävää… mutta mutta… mistä tietää, että onko tunteita tarpeeksi?
Yksi asia, mikä vaivaa minua, on hänen takertumisensa. Olemme puhuneet tästä asiasta kyllästymiseen asti, mutta tuntuu edelleen, että hän roikkuu minussa liikaa. Esimerkiksi tällä hetkellä minut saa raivon valtaan se, että hän laittaa minulle jatkuvasti viestiä. En oikeasti jaksa jakaa jokaikistä asiaa hänen kanssaan. Mitä puhuttavaa meillä edes on viikonloppuna kun näemme, jos kaikki on kerrottu? Näitä esimerkkejä hänen takertumisestaan olisi vaikka kuinka paljon, mutta en jaksa niitä luetella. Välillä tuntuu, ettei hänellä ole muuta elämää kuin minä.
Onko täällä sellaisia, joiden suhde on onnistunu ilman mitään suurta, maailmaa syleilevää rakastumisen tunnetta?
Hei.
Minulla ja poikaystävälläni ei ollut mitään maata kaatavaa ihastumista ja rakastumista jo suhteen alusta lähtien. Tunteet ovat kasvaneet ajan kuluessa kiintymykseksi ja ihastuneisuutta, turvan ja lämmön tunteeksi ja välillä syväksi yhteydeksi toiseen ja nämä tunteet jatkavat kehittymistä (olemme olleet yhdessä kohta vuoden).
Oikeastaan uskon että semmoinen hullu rakastuminen toiseen ei ole välttämättä edes kaikille paras tapa pariutua, rakastumisen tunne kuitenkin katoaa aikanaan ja silloin maailma yhtäkkiä saattaa näyttääkin erilaiselta, samoin kumppani, ja se voi olla kova isku vasten kasvoja. Samoin kun suhteessamme tunteet kehittyvät ajallaan ja voimakkaammiksi, monilla ne alkuvaiheen jälkeen sen sijaan alkavat haaleta. Mun korviin siis hidas nouseminen kuulostaa paljon paremmalta kuin laskeminen sitten sieltä untuvapilvistä kovaa ennemmin tai myöhemmin. 😀
Tietty hyvässä suhteessa varmasti tommonen rakastuminen luo perustaa suhteelle jos se muuttuu rakkaudeksi ajan myötä sen sijaan että todellisuus saakin tunteet katoamaan tms. Mä olen oppinut arvostamaan ihan erilaista rakkautta kuin sellaista "ensi silmäyksellä jalat alta" rakkautta. Ja ajan myötä kyllä mä olen ollut aina välillä niin onnellinen että tuntuukin että on sitä pilvissäkin leijuttu. Ei.vaan yjtä intensiivisesti eikä vaan pari kuukautta suhteen alussa, vaan myöhemmin, kun tunteet on kehittyneet.
Tuskin tulen koskaan "rakastumaan" poikaystävääni, mutta rakkaus muodostuu kyllä itsestään. Mun mielestä jos suhteessa on hyvä olla, turha alkaa kyseenalaistamaan että mitä nyt pitäisi tuntea. Yhtä oikeaa vastausta ei ole.🙂🌻