Suhteen muodostamisen vaikeus

Suhteen muodostamisen vaikeus

Käyttäjä Nimetön aloittanut aikaan 09.03.2020 klo 12:45 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä kirjoittanut 09.03.2020 klo 12:45

Hei,

en oikein tiedä mistä aloittaisin, mutta ehkä kaipaisin vain jotain toista näkokulmaa/toisia näkökulmia asiaan kuin omani. Tai vertaistukea, mikäli joku on samassa tilanteessa. Sekin olisi tosiaan ihan kiva kuulla, että en ole ihan yksin tällaisten asioiden kanssa. 

Olen aloittanut deittailut ja parisuhteen ”etsimisen” vasta myöhäisessä iässä. Suurimpana syynä omat itsetunto-ongelmat sekä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.  Päätin muutamaa kuukautta ennen 30 ikävuotta, etten halua elää loppuelämääni yksin. Tällöin otin härkää sarvista ja astuin deittailun maailmaan. Tapasinkin kivan miehen, joka osasi käyttää sanoja, kehua ja keskustella, lähetti viestejä jatkuvasti ja soitteli. Osoitti siis kaikin tavoin kiinnostuksensa. Muutaman viikon tapailun jälkeen häntä kuitenkin alkoi ahdistamaan ja ilmoitti, että ei ole päässyt yli exästään. Jälkikäteen ajateltuna olin hänelle siis pelkkä laastari ja hän käytti tietyllä tavalla hyväkseen naiiviuttani ja haluani löytää parisuhde. Olin itse nimittäin alussa hyvinkin varautunut, mutta hänen käytöksensä sai minut sulamaan. Tämän jälkeen minulla oli hetken aikaa hyvin hankalaa ja tuntui, että kohtasin pelkkiä yhden illan juttuja hakevia tyyppejä, joilla oli jos jonkinmoista ongelmaa. 

Tapasin kuitenkin muutaman kuukauden kuluttua tästä exäni, jonka kanssa asiat etenivät hyvin nopeaa tahtia, niin, että ehdimme asuakin yhdessä (suhde kokonaisuudessaan kesti noin 7kk). Tämän suhteen aikana kuitenkin hukkasin täysin itseni. En tietyllä tavalla vieläkään näe sitä niin tai myönnä täysin, mutta olin hyväksikäyttösuhteessa. Muutin miehen perässä paikkakunnalle, josta en tuntenut ketään, jotta hän voisi olla lähempänä tytärtään ja työtään. Minä tein etätyötä omasta työstäni. Olin kuitenkin yksin suurimman osan ajasta, koska mies lähti töihin arkisin noin klo 14 ja tuli kotiin joskus 4 aikaan yöllä. Aamuisin hän sitten heräsi noin tuntia ennen töihin lähtöä ja hän halusi viettää sen rauhassa yksinään. En siis periaatteessa nähnyt häntä kuin viikonloppuisin, jotka nekin hän oli isomman ajan humalassa. Humalassa hän myös pari kertaa oli agressiivinen minua kohtaan fyysisesti (ei kuitenkaan lyönyt, mutta väänsi ranteista yms.) Menetin lisäksi rahaa suhteessa sellaiset 7000-8000 euroa (mm. moottoripyörälaina, takuuvuokrat yms., jotka hoidin yksinään, kaikki yhteiseen taloudeen liittyvät asiat hoidin yksin yms. yms.). Meillä oli kaiken kaikkiaan huono suhde, koska minä reagoin näihin kaikkiin sitten lopulta itkemällä ja vuodattamalla tunteitani ja ajatuksiani hänelle melkein jatkuvasti. Hän ei pystynyt käsittelemään jatkuvaa haluani keskustella ja selvittää asioita vaan hän koki, että vaadin häneltä liikaa yms. yms. Siitä tuli sellainen kierre, että hän syytti pahastaolostaan minua, kun en antanut hänen olla rauhassa. Tämä sai oman oloni pahentumaan entisestään ja etsimään itsestäni vikoja. Suhde päättyi lopulta siihen, että hän sanoi, että nyt hänelle riitti (emme olleet kahdestaan pitkään aikaan, kun hän töistä tullessaan ilmoitti, että menee baariin työkaverin kanssa ja minä reagoin tietenkin tähän taas itkemällä). Lähdin pois kotoa vanhempieni luokse, mutta päätin seuraavana päivänä tulla vielä selvittämään asioita. Löysinkin yhteisestä kodistamme vieraan naisen, jonka exä oli löytänyt baarista. Hän ja nainen lähtivät nopeasti pois pukeuduttuaan ja minä jäin kotimme lattialle parkumaan. 

Tämän jälkeen minulla on ollut hyvin hankala ollut tapailla ketään tai muodostaa suhdetta. Ajattelen koko ajan, että ei tuo tyyppi ole kiinnostunut kuitenkaan tai mitä jos se ei olekaan kiinnostunut. En tiedä, että onko se tyypillistä miehistä käytöstä vai olenko vain sattunut kohtamaan sellaisia tyyppejä, jotka eivät pysty suoraan sanomaan, etten kiinnosta. He jättävät minut ikään kuin roikkumaan ja silloin tällöin muistuttavat olemassaolostaan. Näin on tapahtunut muutaman kerran. Itse olen sellainen, että se on kerrasta tai kahdesta tapaamisesta poikki, jos en kiinnostu miehestä. Sanon suoraan asian, enkä jätä mitään roikkumaan.

Nyt tämä viimeisin tapailu, joka kesti noin kaksi kuukautta, sai minut tosiaan miettimään, että löydänkö koskaan ketään ja mikä minussa on vikana vai onko mikään. Tapasin erään miehen ja hän oli erittäin kiva tyyppi. Hän osoitti kiinnostustaan ja näki vaivaa tulemalla muutaman kerran käymään luonani. Jossain vaiheessa kuitenkin tapailusuhde kääntyi niin, että minä aloin käymään hänen luonaan kerran viikossa yökylässä. Emme tehneet juuri muuta kuin oleilimme hänen luonaan ja katsoimme tv:tä (ensimmäisellä vierailukerralla olin siellä kaksi päivää ja kävimme hänen ystävien juhlissa). Tunsin kuitenkin oloni rennoksi ja hyväksi hänen kanssaan. Viesteilimme myös päivittäin ja useamman kerran päivässä. Hän kyseli kuulumisia jne. Jossain vaiheessa kuitenkin aloin ahdistumaan ja erilaiset ajatukset alkoivat kiertämään päässä. Se, että tällainen tapailu ei minulle riitä ja niissä viesteissäkään ei ollut kovin paljon sisältöä (lähinnä, että miten päiväsi sujuu: hyvin, ok, sää on huono, olin liikkumassa jne.) Joskus jos kyselin jotain lisää haluten tutustua enemmän, niin vastaukset olivat yksisanaisia tai muutamia sanoja. Hän ei koskaan kysellyt minulta juuri muuta. Päätin avata sanaisen arkkuni ja kysyä tätä asiaa ja hän pahoitteli kovin asiaa. Kertoi, että hänellä on nyt vaikeaa ja hänellä on kova koti-ikävä (kotoisin siis muualta kuin Suomesta, eikä ole päässyt käymään kotonaan viiteen vuoteen kotimaansa sotatilan vuoksi). Hän ei halua kiirehtiä, mutta yrittää saada tapailun toimimaan. Kerroin hänelle taustastani ja epävarmuuksistani, mutta kerroin myös, että en halua kiirehtiä, mutta haluaisin silti jatkaa tapailua, tutustua paremmin häneen jne. Näiden käänteiden jälkeen tapailu muuttui sellaiseksi, että hän ei muuttanut käytöstään (sama kiinnostuksen puute  tai niin minulle se näyttäytyy) jatkui ja minä taas vatvoin asiaa omassa päässäni, kunnes taas välillä laitoin hänelle pitkiä viestejä. Hän lupasi yrittää saada asian toimimaan, mutta painotti, että hänellä on vaikeaa. Asia eteni niin pitkälle, että hyvästelin hänet ”lopullisesti” muutamia kertoja, kunnes palattiin viesteilemään taas. Viimeisimmässä viestittelyssä hän toikin esiin suuttumuksensa siitä, että hyvästelen häntä jatkuvasti. Laitoin hänelle sitten taas pitkän viestin omasta taustasta ja epävarmuuksista. Lisäksi olen kertonut hänelle useamman kerran, että pidän hänestä (hän ei ole kertaakaan sanonut minulle sitä takaisin) ja haluaisin jatkaa tapailua, mutta en voi elää tällaisessa epävarmuudessa. Jotenkin päädyn myös pyytämään aina anteeksi omaa ”epävakaata” käyttäytymistä. Syvällä sisimmässäni tiedän, että tämä ei millään tule onnistumaan, mutta miten saan itseni unohtamaan sen pienen toivonkipinän (ja sen faktan, että hän muistuttaa aina välillä itsestään, eikä ole poistanut numeroani). 

Tämä on erittäin pitkä ja epälooginen viesti, mutta olen jotenkin hyvin lukossa tapailuasioiden ja suhteenluomisasioiden kanssa. Haluaisin löytää itselleni hyvän miehen ja parisuhteen, mutta miten se tulee ikinä onnistumaan tällaisella luonteella. Tiedän, että voin olla hyvinkin rasittava olemalla avoin ja kertomalla rehellisesti ajatuksiani ja haluamalla keskustella asioista avoimesti. Olenko liian painostava? En minäkään halua näissä asioissa kiirehtiä, mutta en halua myöskään pelata mitään arvailupelejä, että onko x nyt kiinnostunut vai ei. Uskoisin kuitenkin, että saisin epävarmuuteni pidettyä suhteellisen aisoissa, mikäli toisen osapuolen käytös osoittaisi kiinnostuneisuutta koko ajan (eikä niin, että käytös muuttuisi jossain vaiheessa). Ymmärrän täysin, että voin miehen näkökulmasta vaikuttaa hyvinkin ailahtelevaiselta, mutta olenko liian kriittinen itseäni kohtaan vai voinko ajatella myös niin, että osasyynsä on myös miehen käytöksellä.

 Uskoisin, että kun tapailu etenee suhteeseen asti ja ollaan tunnettu toisen kanssa jo kauemmin ja syvempi luottamus on kasvanut, niin olisin hyvinkin onnellinen ja sisimmässäni olisi rauhallisempaa sekä ahdistuneisuuteni olisi paljon vähäisempää. Se on tämä tapailuvaihe, joka lisää ahdistuneisuuttani ja epävarmuuttani. Olen vain erittäin huolissani siitä, että tapailuvaiheen epävarmuudet ja ahdistuneisuus estää minua koskaan löytämästä aitoa parisuhdetta.