Samaan asiaan haluaisin itse saada selvyyttä. Itse syyllistyin pettämiseen ja valehteluun. Tähän minua ajoi vastapuolen hyvin vahva luonne, vaikeista asioista kertomisesta rangaistuksilla uhkailu, ihan avioeroa myöden. Oma henkilökohtainen kriisi ja helppous valehteluun myös osaltaan, valehtelu oli aina helppo tie, sen kun oli opetellut, ei se ollutkaan vaikeaa.

Tuollaisessa tilanteessa vaaditaan mielestäni täydellistä avoimuutta molemmilta osapuolilta, jotta suhde voi saada edes edellytykset jatkua. Jos toinen ei pysty tai uskalla kertoa avoimesti tekemistään virheistä, ei luottamuksen menettänyt osapuoli pysty koskaan saamaan luottamustaan takaisin.

Vastaan, vaikken olekaan pystynyt onnistuneesti jatkamaan parisuhdetta. Olosuhteet ovat tällä hetkellä sellaiset, että virallinen ero toisi vain lisää ongelmia, mutta sisimmässäni olen jo eronnut. Syvin suru on surtu. Fyysistä pettämistä ei tietääkseni ole ollut, mutta henkiseen uskottomuuteenkin liittyi sen verran valehtelua, mun ja lastemme laiminlyöntiä ja yhteisten rahojen käyttöä, että tilanteen toistuessa tajusin, etten pysty enää selittämään asioita parhan päin enkä mitätöimään omia tarpeitani ja odotuksiani.

Toki molemmilla osapuolilla on vastuunsa suhteesta, mutta pettämiseen ei silti ajauduta. Se on sarja valintoja. Jos suhteessa on ongelmia, niitä voi käsitellä keskustelemalla eikä vetää asioita pahempaan solmuun pettämällä.

Tajusin, että mun ei tarvitse enkä voi ratkaista tätä asiaa. Didn’t cause it, can’t control it, can’t cure it. Ratkaisu on miehen päässä, mutta hän ei ole halukas käsittelemään asioita. Valinta sekin. Ja siksi luottamuksella ei ole enää mitään väliä. Jos mulle on valehdeltu monta kertaa, tietenkään en luota. Pystyn välillä ymärtämään miestäni ja tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan, mutta se ei vain riitä.

Mayfly, jos miehesi ei ”muista” eikä ”tiedä”, se tarkoittaa, ettei hän ota teostaan vastuuta eikä ole oppinut mitään. Sama voi toistua. Simppeli vastaus siihen, miksi joku pettää: koska hän voi. Koska hän katsoo sen oikeudekseen, koska hankala elämäntilanne, koska ajautui, koska kännissä, koska suuri rakkaus – ihan mitä tahansa. Ja häpeän takia teosta on vaikea puhua, vaikka juuri siinä olisi mahdollisuus saada anteeksi ja antaa anteeksi myös itselleen.

Puhe on halpaa, katso sen sijaan tekoja. Puolisolla voi olla pelissä suht mukava perhe-elämä, minkä eteen voi valehdella vähän lisää. Se on helppoa, kun sen kerran oppii. Vaikeampaa on oppia uusia tapoja.

Mitä itse odotin tai odottaisin?

Anteeksipyyntöä, ilman muttia. Usein, kun nostin jonkin asian harkiten ja rauhallisesti keskusteluun, mieheni käänsi asetelman niin, että hänestä tuli uhri, jolle tuli osoittaa myötätuntoa. Ongelma ei yht’äkkiä ollutkaan hänen tekonsa vaan mun reaktioni niihin, ja ”keskustelu” ajautui kummallisille raiteille. Usein kävi myös niin, että hän poistui tilanteesta, koska kanssani ei kuulemma voinut puhua, kun olen tällainen. En ikinä saanut vastausta siihen, millainen olin tai millainen mun olisi pitänyt olla, jotta kanssani olisi voinut puhua.

Ymmärrystä siitä, että olen hänestä erillinen yksilö, jolla on omat ajatuksensa, mielipiteensä ja sietokykynsä.

Rehellisyyttä, totaalisesti. Pahinta on asioiden selviäminen tipoittain. Joka kerta sattuu.

Luottamuksen rakentamista olemalla avoin – pyytämättä, kyselemättä, ihan omasta aloitteesta. Luulin, että kun saan kerrottua miehelleni, miltä musta tuntuu, hän lopettaa. Väärin. Hänestä tuli vain parempi valehtelija. Oli kylmäävää huomata, ettei hän vain välitä tarpeeksi. Hän näytteli välittävänsä, koska sen avulla hänen elämänsä sujui kohtuullisen mukavasti.

Aloitekykyä ja vastuuta. Jos ei ”tiedä” tai ”muista”, olisi hyvä hakeutua ammattilaiselle, jonka kanssa käydä läpi ajatuksiaan ja toimintamallejaan. Pettäjän kuuluisi myös olla aloitteellinen parisuhdeterapiaan hakeutumisessa – ei niin, että petetty tekee tässä(kin) suurimman työn.

Kärsivällisyyttä. Pettäminen vie pohjan hyvin läheiseltä ihmissuhteelta, johon on sitoutunut ja jonka varaan on laskenut paljon. Mahdollinen toipuminen ei tapahdu hetkessä eikä sitä voi kiirehtiä. Vaikka pettäjä olisikin pyytänyt anteeksi, se ei poista tapahtunutta. Vaikka olisikin pyytänyt anteeksi, silti sattuu.

Sen vielä sanoisin, Mayfly, että sinulla ei ole velvollisuutta antaa toista tai kolmatta mahdollisuutta. Jos suhde ei tunnu hyvältä, se riittää. Enempiä perusteluja ei tarvita. Aivan liian usein petetty on ainoa, joka yrittää muuttua, mikä pettäjälle tietysti sopii hyvin. Sellaisessa tilanteessa petetty saa olla koko ajan varpaillaan ja miettiä, josko pitäisi olla olla vähemmän sitä ja enemmän tätä. Vahvista joka tapauksessa omaa hyvinvointiasi äläkä ratko asioita puolison puolesta. Mielestäni uskottomuudesta selviäminen ei saisi tarkoittaa sitä, että petetty kutistaa omat toiveensa ja tarpeensa.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 5 kuukautta sitten. Syy: -

Vastausta ei minullakaan ole. Kirjoituksesta on jo aikaa, mutta samaa käyn ja olen pitkään jo käynyt läpi.

Tamarindin vastaus oli kuin minun kirjoittamani. Se käsittämätön yhtälö, kun toisaalta toinen elää kuin mitään ongelmaa ei olisi olemassa ja toisaalta kävelee pois, syyttää minua valehtelemisesta, ei ota mitään vastuuta, vänkää sanamuodoista jne. kun otan aihetta puheeksi.

Asiat ahdistavat minua ja haluan saada ratkaisun. Haluan edes osan totuutta ja haluan nähdä ja kuulla, että puolison asenne on omien arvojeni mukainen. Eli asialla ei vitsailla, tunteitani ei lytätä, asia ei ole kevyt ja ohitettava.

Mutta eipä näy eikä kuulu. Kai se on vaan uskottava, että vaikka puoliso vannoo rakkautta ja pitää hyvänä, niin kuka vaan voi olla mukana kierrossa samanaikaisesti.

Vaikka itse en sellaiseen kykenisi ja siksi sitä on niin vaikea uskoa, niin toinen kyllä näköjään kykenee. En ole hänelle se tärkein.

Oman kokemuksen kautta sanoisin, että jos ei puoliso oma-aloitteisesti kerro pettämisestään ja ole todella pahoillaan siitä, ei kannata jäädä odottamaan tilanteen muuttuvan. Ei se muutu.

Itse kamppailen nyt saman asian kanssa. Ajatukset on aivan solmussa, että mitä nyt teen. Rakastan ja ikävöin toista valtavasti, mutta silti olo on vihainen, pettynyt ja loukattu.

ymmärrän. Sama tilanne meinaan.....

Täällä samojen asioiden kanssa painitaan ja kipuillaan. Takana 30 vuotta yhteistä elämää ja kesällä olisi tullut 25 vuotta naimisissa. Koko elämä nuoresta alkaen eletty yhdessä, kaksi yhteistä ihanaa tytärtä. Miehen uskottomuus hajottanut perheen ja olen huolissani siitä, miten pääsen eteenpäin. Tunneskaala on valtava, päivät vaihtelevat. On elettävä hetki ja päivä kerrallaan vaikka olo on välillä ahdistunut. Vertaistuki olisi tarpeen. Että joku saman kokenut kertoisi, miten ehkä selvisi. Vai selvisikö?

Ei voi jatkua elämä yhdessä onnellisena.