Suhde vai minä solmussa?
Voi mistä sitä aloittaisi?
Ihan perustietona oltiin 3 vuotta etäsuhteessa ja puoli vuotta sitten minä pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja muutin miehen luokse. Taakse jäi hyvä työpaikka ja lähisukulaiset, joten orpo olo johtuu osaltaan siitäkin. Taloudellinen tilanteeni huononi myös huomattavasti, joka ahdistaa tietysti osaltaan sekin.
Mutta kaikki tuntui räjähtävän käsiin siitä, kun mies sitten viimein uskalsi tunnustaa, ettei hänellä ole pienintäkään aikomusta perustaa perhettä, asia, josta olen jo kauan haaveillut ja iän puolesta alkaa lähivuosina jo olla hoppukin. Samaan syssyyn tuli sitten sekin, ettei hänellä ole mitään aikomusta mennä kanssani naimisiinkaan, vaikka ihan virallisesti kosi pari vuotta sitten.
Että nyt sitten löysinkin itseni vieraasta paikasta PA:na. Miehelle luultavasti sopii ihan hyvin, että tässä vaan ollaan ja elellään, ei ainakaan ole ulosheitolla uhkaillut, vaikka tuntuu välinpitämättömältä ja kylmältä.
Itsellä on sydän ymmärrettävästi murskana, jotkut päivät jaksaa ihan hyvin, mutta suremiseni alkaa jo vaikuttaa uuteen työhönikin, joka on itsessäänkin ihan tarpeeksi stressaavaa. Olen muuttunut ailahtelevaksi, kriisitilat tulee ja menee, työnnän miestä pois luotani ja sitten suren yksinäni vielä enemmän, koska tuntuu ettei hän välitä. Lähinnä tuntuu vain ärsyyntyvän itkuisuudestani ja ahdistuneisuudestani.
Miten saan tähän tilanteeseen jotain tolkkua, että jaksan jatkaa eteenpäin?
Annukka
hei Annukka,
Tuli vain mieleeni, että onko sinulla mahdollista palata sinne, mistä muutit miehesi luo. Voisitko saada työpaikan sieltä entiseltä kotipaikaltasi? Kuulostaa tosi yksinäiseltä ja kurjalta sinun elämäsi siellä miehen luona.
Voi Annukka, miten surullista!
Luulisin sinulle olevan viisainta lähteä heti, ennenkuin haavoitut lisää.
Noin tunnekylmä mies ei lupaa hyvää jatkoa.
Hei Annukka,
Luulen että ymmärrän miltä sinusta tuntuu,jokseenkin olen vastaavanlaisessa tilanteessa. Minä olen suhteessa jossa tilanne on osittain samankaltainen me vain asumme erilämme ja emme pysty edes muuttamaan yhteen.Syyt ovat moninaiset eikä halu ole välttämättä syynä vaan elämäntilanteemme. Itken itseni usein uneen toivoessani arkeeni elämänkumppania ja joskus tunnen olevani yksinhuoltajana liian väsynyt vain seurustelemaan. Jokaisella meillä on haaveet ja unelmat ja jokainen meistä etsii onneaan. Helppoa ei ole laskea irti unelmista ja haaveista jos ne eivät toisen kanssa kohtaa,on mietittävä mihin kompromissiin suhteessa kykenee. Luulen ymmärtäväni sinun sydämmesi surua Annukka.
T.Patinatar