Olen 45v ja taistellut aina ssiskojeni kanssa. Nyt olen todennut sen turhaksi. Luovutan. Meitä on4 siskosta. Kaikki ihania ihmisiä, mutta mikä siinä on että on niin niin vaikea tulla toimeen toinen toistemme kanssa. Olen meistä vanhin. Yleensä olen ollut se sovittelija mutta viime aikoina en ole siihen jaksanut ryhtyä. Enkä suostu olemaan se johon saa purkaa kaiken. Olen tuntenut olevani kynnysmatto. Nyt olen turta. Suru varmaan tulee kohta. Ja tyhjyys. Luojani auta silloin minua.
Hei urheapossu,
sisaret voivat olla yhtä aikaa ihania ja välittäviä, tuntevat sinut parhaiten ja kuitenkin satuttavatkin useimmiten kipeimmin. Lapsuudesta juontuvat suhteet ja asema perheessä vaikuttavat voimakkaasti myöhempäänkin elämään, vaikka kaikkien pitäisi olla niin aikuisia ja kypsiä ihmisiä. Olet ehkä ollut se neuvonantaja ja kuuntelija perheessä, jonka puoleen kaikki voivat kääntyä murheineen. Saat varmaan kuulla sekä hyvää että pahaa muista sisaristasi ja se on raskasta kantaa. Kaikista ihmisistä ei tarvitse pitää, jopa sisarissa voi olla sellaisia, joiden kanssa ei välttämättä halua olla tekemisissä enempää kuin on välttämätöntä. Se on aika vaikeaa hyväksyä, koska vanhemmat odottavat, että lapset olisivat tekemisissä keskenään - jo lastenlapsienkin vuoksi. Sinulla on oikeus sanoa, ettet jaksa puuttua heidän asioihinsa, jos sinusta tuntuu siltä. Jos se tuntuu vaikealta, niin koeta opetella henkiinjäämisen niksi: Kun kahvikuppisi on täynnä valitusta ja sisarten saarnaa, käännä kuppi ylösalaisin. Koita opetella olemaan kantamatta muiden murheita sisälläsi ja ottamatta niitä omaksesi. Olen itse pyrkinyt tähän ja opetellut myös sanomaan ei. Eihän se niin helppoa ole, mutta kannattaa yrittää.
Hei urheapossu!
Oletko koskaan puhunut sisaruksillesi noista tunteistasi? Mä itse olen kans isosta perheestä ja roolini sisarusteni kanssa on ollut vähän samanlainen kuin sinulla. Se on todella raskasta olla selvittämässä muiden ongelmia ja kuunnella kun toinen haukkuu toista itselle tärkeää ihmistä. Mulla oli niin paha olla, et ajattelin, et nyt saa riittää. Otin asian hienovaraisesti puheeksi. Mietin etukäteen miten esitän asian suoraan, mutta ystävällisesti, loukkaamatta ketään. Kerroin sit, et minusta tuntuu pahalta, kun he eivät osaa selvittää asioita keskustelemalla kuin aikuiset, vaan huutavat toisilleen ja puhuvat p...a selän takana. Kerroin, et välitän heistä, mut en jaksa olla koko ajan heidän "välikappaleensa".
No... yksi siskoistani alkoi itkeä ja pyysi anteeksi. Hän sanoi, ettei vain tajunnut eikä osannut ajatellakaan miten raskasta tollanen voi mulle olla. Muut sisarukset eivät sanoneet paljon mitään, mut luulen, et hekin ymmärsivät. Tuon jälkeen olen joskus joutunut selvittämään heidän riitojaan, mut paljon harvemmin kuin ennen. Luulen, et he ovat kuitenkin oppineet keskustelemaan asioista fiksummin keskenään. Eli suosittelisin sinullekin avointa keskustelua sisarustesi kanssa. Silloin he ainakin tietäisivät miltä sinusta tuntuu ja ehkä osaisivat jatkossa ajatella sinunkin tunteitasi! Voimia sinulle🙂🌻