Olen vaikean avoliiton jälkeen päättänyt vihdoin ja viimein erota, olen sanonut miehelle että toivon hänen muuttavan pois pian. Toisaalta olo tuntuu helpottavalta, mutta olen tämän liiton eteen halunnut tehdä kaikkeni. Ja varsinkin hyvät alkuajat palaavat mieleen, kaipaan sitä ihmistä jonka silloin tunsin.
Olen eronnut jo kerran avioliitosta, josta kaksi jo melkein aikuista lasta.Olen kuitenkin vielä melko nuori, sillä perheen perustin aikoinaan hyvinkin nuorena. Itse eron hyväksyminen on minulle hirveän vaikeaa..ja kaiken jälkeen toivoisin vaan kaiken muuttuvan hyväksi. Mutta totuus on että mies ei arvosta minua lainkaan, ja henkinen väkivalta loistaa läsnäolollaan. Jopa pelkään häntä, on ollut myös fyysistä väkivaltaa. Nyt kun lapset alkavat olla isoja ja vihdoin olisi aikaa itselle ja parisuhteelle…ei ole enää mitään.
Tiedän, että tämä kuulostaa tyhmältäkin. Mutta olen surullinen, kaipaisin hyvää ihmissuhdetta mutta se tuntuu kohdallani mahdottomalta. Ja en jaksa niitä kyselyjä, miksi ja miksi erositte. Oma sukuni on kovin kriittinen eroihin ja tiedän mikä reaktio tulee olemaan…en vain jaksa selittää enää mitään kenellekään…tukea kun en heiltä saa. Tämä on nyt tällaista vuodatusta, pahin on vielä edessä.
Hei elämä uusiksi!
Painit nyt vaikeiden päätösten kanssa. Teet kuitenkin itse ratkaisun eroatko vai et. Et ole vastuussa erosta läheisillesi, jotka vastustaa eroa. Vain sinä tiedät, mikä on hyväksi Sinulle. Jaksuja!
Kiitos sinulle palalasia. Elämä menee nyt päivä kerrallaan, itkenyt olen joka päivä, välillä tuntuu niin pahalta. Miten olen jälleen ajautunut tähän tilanteeseen, miten annoin itseni rakastua niin totaalisesti. En ole edelleenkään lakannut välittämästä kaikesta siitä pahasta huolimatta. Minkäänlaista ymmärrystä tai inhimillistä käytöstä en ole saanut mieheltä. Tuntuu niin pahalta, että toinen voi muuttua niin kylmäksi. Pelkkää haukkumista ja loukkauksia. Tunnen itseni niin loukatuksi monella tapaa. Ehkä tästä suosta vielä noustaan. Nyt pitäisi sitten käytännön asiat jaksaa hoitaa, ja todellakaan yhteistyötä siinäkään on turha odottaa, hän on ilmoittanut tekevänsä kaiken mahdollisimman vaikeasti. Tiesin, että näin käy mutta tuntuu että kauanko vielä jaksan kaiken sen valmiin stressin lisäksi. Kaiken olen sisälläni pitänyt, ja elänyt elämää mahdollisimman normaalisti näiden vuosien aikana. Mutta tunteilleen ei mitään voi, ja ehkä on nyt hyvä antaa sen kaiken pahan tulla pois.
pala lasia kirjoitti 14.7.2013 23:45
Hei elämä uusiksi!
Painit nyt vaikeiden päätösten kanssa. Teet kuitenkin itse ratkaisun eroatko vai et. Et ole vastuussa erosta läheisillesi, jotka vastustaa eroa. Vain sinä tiedät, mikä on hyväksi Sinulle. Jaksuja!
Olen samaa mieltä pala lasia kanssa! Et ole vastuussa erostasi kenellekään muulle!
Kukaan muukuin sinä, ei ole elänyt elämääsi. Kokenut kokemiasi asioita. Itkenyt itkemiäsiä itkuja. Kokenut sitä kipua, jonka sinä olet kokenut! Kukaan ei siis myöskään ole kykenevä arvostelemaan ratkaisujasi!
Tee oma ratkaisu. Tee se sen perusteella , miltä SINUSTA itsestäsi tuntuu! Sen mukaan mitä itse haluat tai et halua!
Luota itseesi ja siihen, että juuri sinä olet oikea ihminen valitsemaan sen, mikä on sinulle parasta!! Sulla on oma tulevaisuutesi käsissäsi, älä anna kenenkään ihmisen syyllistäää tai arvostella sinua siitä, että valitsen sen, mikä on hyväksi sinulle!
Toivon paljon voimia ja jaksamista! <3
Ymmärrän täysin tunteesi ja jaan kanssasi paljon ajatuksia, joita kerrot. Itse olen juuri muuttamassa yhteisestä kodistamme avioeron seurauksena. Tuntuu pohjattomalta ja tulevaisuus pelottaa. Kuitenkin näin on kohdallamme parasta, lastenkin vuoksi.
Suru varmasti viiltää eniten ensimmäisen vuoden aikana. Sen muistan ensimmäisen eroni kohdalla. Kaipaan ihmistä vierelleni, mutta silti kaipuu vaimooni on vielä suuri. Mikään ei oikein tunnu miltään eikä kukaan ihminen tunnu merkittävältä entiseen verrattuna. Kaikista ongelmista ja riidoista huolimatta rakastan häntä vielä kovin.
Tiedän kuitenkin, että jossain vaiheessa elämä helpottuu ja toivon sitä myös sinulle. Toki se ei paljoa lohduta suurimman kivun ja surun aikana. On hienoa huomata, että on ihmisiä ympärillä, jotka kuuntelevat ja välittävät. Yksin ei selviä, se on selvää.
Itse tulen tarvitsemaan paljon apua tässä erotilanteessa. Vaarana on vain se, että myrkytän läheisteni oloa ja ilmapiiriä omilla suruillani. Olen huomannut sen ja se kai kuuluu asiaan.
Toivon, että selviämme tästä hengissä ja toivon sitä samaa sinulle ja kaikille muille tässä tilanteessa oleville. Katse horisonttiin!