Se alkoi vähän vahingossa. Löytyneestä itsekunnioituksesta, päätöksestä, ettei enää. Enemmän vitsinä ja lohdutuksena. Nyt, yhdeksän vuoden jälkeen, vitsistä on tullut pitkittynyt, ja onpa se itsetutkiskeluun ja itsetuntemukseenkin lisännyt omansa.

Olen reilu kolmekymppinen nainen. En ruma, en kaunis. Tavallinen. Parisuhdetta minulla ei koskaan ole ollut. Ihastun harvoin, ja silloin kun olen uskaltautunut lähestymään jotakuta, kiinnostus ei ole ollut molemminpuolista. Seksiin olisin kelvannut aina, joskus kelpasin liikaakin. Minua se ei kiinnosta, enkä sellaiseen kykene. Olen liian rikki.

Olin aika nuori, kun minut raiskattiin. Se lopetti teini-ikäni kesken. Vuosia myöhemmin ajauduin typerään päätökseen, mennä ”takaisin satulaan” vaikka väkisin. Ajattelin, että jos vain teen sitä tarpeeksi, totun ja opin kyllä, että voitan itseni takaisin olemalla seksuaalisesti aktiivinen. Tottakai se johti epäterveeseen hyväksikäyttöön, prostituution eri muotoihin, hyväksynnäntapaisen hakemiseen kaikista vääristä paikoista kaikilla väärillä tavoilla. Oli helppo uskoa, kun sanottiin ettei näissä tapahtuvissa asioissa mitään väärää ole: jos ne tuntuvat vääriltä, vika on minussa ja tuntemuksissani. Ajattelinhan niin osin itsekin.

Lopulta pääsin kaikesta siitä. Viimeinen tikki oli päätyminen iltapäivälehtienkin sivuilla aikanaan näkyneen ”auervaaran” haaviin. Minulta hän ei saanut rahaa, ilmaisen asunnon kyllä. Sitten ajattelin, päätinkin, että jollen löydä semmoista jolle kelpaan itsenäni, kokonaisena, olen mieluummin ilman. Ajattelin tyhmästi, että jos olisi joku jonka seurassa tuntuisi hyvältä, voisin tarjota sellaisen tunteen sille toisellekin: ei vain niin, että tuntisi itse olonsa pidetyksi ja hyväksi, vaan että voisi ihan vain olemalla olemassa tuoda jonkun toisenkin elämään sellaista lämpöä ja hyvää. Nyt nuo ajatukset tuntuvat kovin lapsellisilta, ja vähän häpeän niitä.

Tiedän toki, etten ole näillä markkinoilla mikään ykköstuote: kun ei seksiin kykene ja tarvitsisi pitkän ajan sellaista ”lähiterapiaa”, niin ei kai semmoista moni aikuinen mies jaksa tai tahdo. Onhan maailmassa paljon sellaisiakin naisia, joilla näitä vaikeuksia ei ole.

Seksiä en osaa kaivata. Minulle se on aika ollut kivuliasta, pakotettua, epämiellyttävää. Omalla tavallaan se on armollistakin: voiko ihminen oikeasti kaivata sellaista, jota ei ole koskaan kokenut? Läheisyyttä kyllä. Paljon puhutaan siitä, mitä tapahtuu lapsen kehitykselle jos se ei saa läheisyyttä. Siitäkin, mitä tapahtuu aikuiselle jos sillä ei ole seksiä. Siitä mitä tapahtuu aikuisen tunne-elämälle, minäkuvalle, jollei sitä koskaan kosketeta ei oikeastaan lainkaan. Joskus silitän sormenpäin omaa niskaani, sieltä hiusrajasta, tai kämmenselkää, ja kuvittelen että se on joku muu. En fantasioi seksistä. Halaamisesta kyllä.

En edes tiedä, onko selibaatti tälle tilalle oikea nimi. Ihmisten puheita kuunnellessa tuntuu usein siltä, että olen jonkinmoinen kummajainen, friikki. Monelle yksinäisyys tai kosketuksettomuus tuntuu olevan ohimenevä tila suhteiden välissä.

En tiedä, uskaltaisinko enää lähestyä ketään. Itseluottamukseni on murennut hitaasti. En oikeastaan edes tiedä, koska se romahti.