Kai on pakko tunnustaa edes itselleen, että ei sitä parisuhdetta ole, eikä ole koskaan ollutkaan. On ollut tarve ja kaipaus, mutta niukasti vastarakkautta. Olen kerjännyt ja uhkaillut, tehnyt kaikki mahdolliset virheet, mitkä suhteessa voi tehdä. Traagista, mutta näin on käynyt.

Toisaalta, ehkä joku muu voisi haluta tai tarvita minua vielä?

Hiljaisuus tekee ihmisestä kokonaisuuden. Ehkä voisin eheytyä omaksi itsekseni? Kun joutuu torjutuksi, ensimmäinen reaktio on häpeä ja itsetunnon menetys. Kestää kauan, että saa itsetuntonsa taas rakennettua edes siedettävälle tasolle.

Luen kirjaa Varjominä: löydä kätketyt voimasi. Siinä neuvotaan, että ei pidä pelätä kätkettyä minäänsä, omaa varjoaan, sitä persoonallisuuden synkkää puolta, josta kaikki pelko ja vihat on lähtöisin. Pitää uskaltaa kohdata se ja sitten nousta sen yläpuolelle.

Kuulostaa hienolta, mutta on todella vaikeaa. Mutta onko minulla edes vaihtoehtoja? Ihminen voi kuristua omaan mustasukkaisuuteen ja kiehua vihassaan, mutta ensimmäiseksi hän tuhoaa siinä itsensä. Muut voivat vielä pelastua, mutta vihaaja on vihansa vanki, pettymyksensä orja ja oman mustasukkaisuutensa uhri.

Mustasukkaisuus osoittaa toki sen, että sen kohde on itselle tärkeä, mutta se ei lähennä ihmisiä toisiinsa, vaan rapauttaa rakkauden. Se on kädenojennus Paholaiselle...siis haluanko sitä todella? Minulla on "oikeus" tunteisiini, mutta ei niistä johtuviin vahingollisiin tekoihin ja usein tunteet vievät harhaan. Niiden yläpuolelle nouseminen merkitsee luopumista egosta ja yhteen solmimista Korkeampaan Itseen.
Tätä meidän on tavoiteltava, ja tämä on koe, joka osoittaa, että paljon on tietä vielä edessä päin kuljettava...

Rakas Etsijä,

en tiedä, onko joku todella sanonut, ettei se ehkä ollutkaan rakkautta... Minua suututtaa jo ajatus tuollaisesta kommentista. Jos ihmiseltä otetaan pois se, mikä on merkinnyt paljon, pitääkö ottaa vielä loputkin? Voit ilomielin ajatella, että se oli rakkautta, ainakin sinun osaltasi.

Sallit varmaan, että jaan tässä kappaleen matkaa omasta kasvustani ja vaikeista prosesseistani. Jokseenkin päivälleen vuosi sitten olen nähnyt viimeksi elämäni rakkauden. Vuosi on pitänyt sisällään aivan tuskaista kipua, mielialalääkitystä ja suurta ystävien ja terapian tarvetta. Olen saanut myös nähdä unia, jotka ovat auttaneet eteenpäin tai ainakin avanneet tilannetta itselleni.

Yhdessä unessa seisoin tumman virran rannalla, vastaranta oli pitkällä. Rantavedessä oli täytetty pöllö, joka katseli veden pinnan alta minua tuijottavin silmin. Näky oli kammottava. Sain kehotuksen mennä veteen ja sukeltaa koko tumma vesi läpi vastarannalle. Kuulin myös, että vedessä joudun kohtaamaan yllättäviä asioita, siellä voi olla mitä vain näkemäni pöllön lisäksi. Ystäväpariskunta tuli puuveneellä rohkaisemaan ja sanomaan, että hekin ovat tuon matkan sukeltaneet, mutta vastarannalla heille annettiin tämä puuvene, jolla he pääsevät ylittämään virtaa.

Tämä uni on antanut voimaa mennä eteenpäin. Ja totisesti niitä yllätyksiä on riittänyt veden pinnan alla. Olen joutunut kohtaamaan yksi kerrallaan omia pelkojani, mutta olen saanut rohkeutta ja voimaa käsitellä niitä ja jatkaa sukellusta. Vielä kuukausi sitten tuntui, etten pysty luopumaan rakkaudestani, en pysty katsomaan tulevaisuuteen, en löydä elämää edessäni. Eipä ihme, tuossa tummassa vedessä ei näy toivon valoa, ei tulevaisuutta eikä paljoa muutakaan. Olen suunnattoman kiitollinen muutamalle ystävälleni, jotka ovat jaksaneet rinnallani ja jotka ovat antaneet voimaa jatkaa.

Vasta viime aikoina, lähimmän viikon sisällä olen alkanut näkeä vastarantaa, tulevaa ja elämää. Värejä ja mahdollisuuksia, toivoa ja turvallisuutta. Viikonloppuna uskalsin tietoisesti päästää irti rakkaudestani tuohon mieheen, joka on niin paljon minuun vaikuttanut. Päästin hänet menemään, kuten narun varassa oleva vene päästetään irti. Vuoden jälkeen pystyin sen tekemään, se ei vaatinutkaan minulta enempää voimaa kuin avata käsi ja päästää irti. Vuosi sitten tunsi, että sydäntä revitään elävänä irti rinnastani ja olisin kirjaimellisesti voinut huutaa tuskaani. Vuosi on tehnyt ihmeitä. En ole silti valmis vieläkään. Olen käsittelemässä kipeää yksinäisyyden pelkoa, tämä vie varmasti oman aikansa.

Etsijä-kulta, en osaa sanoa mitään hirveän ihmeellistä, kuin että ymmärrän kipusi. On käsittämätöntä, kuinka paljon ihminen joutuu kestämään tuskallisia asioita ja kuinka lujille voi joutua. Olen tämän rankan vuoden jälkeen kiitollinen, etten karannut kipuja ja pelkoja, vaan uskalsin käsitellä niitä ystävien ja ammattiauttajien kanssa.

En ole ollenkaan niin lukenut ja oppinut kuin sinä, mutta yhden kirjan haluan hankkia itselleni. Se on Tommy Hellstenin "Saat sen mistä luovut". Se on varmaan tuttu, siinä käsitellään elämän paradokseja. Onko ihminen valmis parisuhteeseen vasta sitten, kun on valmis olemaan yksin? Pikkuhiljaa alan kallistua omassa elämässäni siihen suuntaan. Tutkailen, mikä oikein olen, opettelen elämään henkisesti itsenäisesti
mutta samalla kaipaan rinnalleni lämmintä ja miehekästä miestä. Sellaista, jonka seurassa saan olla nainen ja aidosti naisellinen.

Toivotan sinulle voimia. Saa itkeä, pitääkin, kun on sen aika. Mieti myös selvän breikin ottamista miesystävääsi, jotta saat rauhassa järjestää ajatuksiasi. Mielestäni tuollainen tyttöystäväkaarti ei ole ihan normaalia. Sanoi kuka hyvänsä mitä hyvänsä miehen moniavioisuudesta, olen eri mieltä. Meidät on luotu pareiksi, jossa saamme jakaa luottamuksella sydämemme toisen kanssa. Itse en suostuisi yhdeksi monista tyttöystävistä. Koska olen laatutavaraa, minun pitää riittää. 🙂

Kirjoitellaan!
Kaakao

Hei Kaakao,

suuret kiitokset upeasta kirjeestäsi. Sanot, et et ole oppinut, mutta Sinähän osaat paljon: kirjoittaa upeasti, anaysoida tunteitasi, työstää niitä ja vielä auttaa muitakin.
Hei, kyllä me naiset olemme eteviä! (Kaiken tämän viimeaikaisen homokeskustelun jälkeen olen usein ajatellut, että miksi en voisi olla lesbo... olisi niin paljon helpompaa jakaa asioita naisten kanssa, joilla on tunneälyä ja usein samankaltainen kokemusmaailma. Mutta olen aivan toivottaman hetero, joten se siitä.) Tosin miehillä lienee samankaltaisia kokemuksia myös... Eroaminen on harvoin kivutonta, mutta ei se yhdessä oleminenkaan ole aina mitään ruusuilla tanssimista.

Unesi oli mahtava visuaalinen esitys ongelmasta, joka täyttää mielen niin täysin, että alitajunta hakee unissakin ratkaisua. Sinä olet päätynyt omaasi ja matka sinne on ollut kipeä ja pitkä. Minä vielä haen omaa ratkaisuani.

Tapasimme tänään. Olimme yhdessä konsertissa, joka oli sinänsä oikein nautittava. Mutta huomaan, miten paljon tähän omaan rakkauteeni on jo sekoittunut vihaa... Torjutuksi tulemisen vihaa ja katkeruutta ja sitä kirottua mustasukkaisuutta. Tänään sain kuulla, että miesystäväni haaveilee naisesta, jolla on loppututkinto (hänellä itsellään ei ole). Sanoin, että minulla on kyllä yliopistosta loppututkinto, mutta ei, hän haluaisi sellaisen, jolla on musiikin alan loppututkinto. Hyvä, etten haistattanut.

Harrastamme molemmat musiikkia, mutta eihän kumpikaan meistä ole ammattilainen. Voisin kyseenalaistaa loputtomiin: rakastaisitko minua, jos olisin nuorempi? kauniimpi? hoikempi? musikaalisempi? vähemmän koulutettu? vähemmän tyrkyllä? Sitten huomaan jo, miten vihan aalto pyyhkii ylitseni: kyllä nyt viisikymppisenä taitaa olla jo vähän myöhäistä hankkia sellaista tutkintoa. Kumma, kun en omana itsenäni kelpaa!

Nyt tuntuu, että puolet energiasta valuu nieleskelyyn. En kelpaa mitenkään tällaisena, minua ei hyväksytä. Kamppailen koko ajan kahden tunteen välillä: toisaalta yritän olla suvaitseva, rohkaiseva jne. ja toisaalta suistun vähän väliä itsehalveksuntaan, joka uhkaa kärjistyä jälleen kerran itsetuhoisuudeksi. Siis: miten hienoa, että lähdet risteilylle tanssimaan mahdollisimman monen naisen kanssa! Toivottavasti siellä on hauskaa! Ja hän: älä nyt vielä viitsi tappaa itseäsi. Niin monet ihmiset voisivat vielä ihailla esityksiäsi... Eikö siihen pitäisi vastata jotain sellaista kuin: Älä hyvä ihminen ajattelekaan tuollaista! Olisi kauheaa menettää sinut...

Mutta mitä vastaa Hän: olisi kurjaa, jos sinä nyt lähtisit ja niin moni muu voisi vielä hyötyä/iloita sinusta/suorituksistasi. Ei siis sanaakaan omista tunteista. Saati rakkaudesta.

Ei, en todellakaan tunne edes läheisyyden kaipuuta enää, koska välillämme on niin paljon selvittämättömiä asioita. Tällä hetkellä eheydyn parhaiten yksinäisyydessä.

Ihmisen on kuitenkin suunnattoman vaikeaa luopua unelmistaan...Etenen pienin askelin.
Emme ole yhdessä, mutta emme erossakaan. Yritän opetella antamaan anteeksi ja olemaan satuttamatta. Itseäni ja häntä.

Kevyt unelma rakkaudesta ennen hivuttautumista vaippoihin ja kuoleman odotukseen, joka leijuu vanhusten talossa kuin sumu, jota ei voi paeta... En olisi ikinä kestänyt äitini sairautta ja kuolemaa sekä sitä ikuista eritteiden hajua, toivottomuutta, näennäisrohkeutta ja ambulanssirallia ilman tauotonta keskittymistä seksiunelmiin. Mistä unelmoin nyt, kun seksi on poissuljettu? Kuolemastako? Vaiko sittenkin taiteesta, vanhasta uskollisesta rakastetustani, joka on se Kolmas tie näiden kahden ihmisen sielusta taistelevan demonin, Eroksen ja Morfeuksen välillä?

Yllättäen hän kävi luonani ja puhui vakavasti omista tunteistaan. Teki äärettömän kipeää, mutta... siis, hän haluaa olla vain ystäväni ja kokee, ettei voi ottaa minusta sellaista vastuuta, joka rakastelemiseen sisältyisi. Itsetuhoisuuteni on järkyttänyt häntä ja samoin muut ailahteluni. Enpä voi häntä siitä syyttää. Ei kukaan halua olla itsetuhoisen kaveri, ja silloin, kun eniten tarvitsisit jotakuta, ystävät kaikkoavat. Niinhän käy syöpäsairaillekin.

Sairaudessa konkretisoituu elämän olemus, joka on kärsimystä. Onko kärsimyksen takana rakkaus, siis Jumala? Mystikot väittävät näin olevan, mutta itse en voi tietää. En tunne Jumalaa, mutta toivon, että Hän tuntee minut.

Ymmärrän kyllä. Tunteeni ovat äärimmäisen ristiriitaiset. En vieläkään tiedä, mitä minun oikein pitäisi tehdä. Toisaalta olen onnellinen, koska hän haluaa olla ystäväni ja jollakin tasolla välittääkin minusta, mutta toisaalta ihan suunnattoman onneton, koska minut on torjuttu seksuaalisena olentona. Mutta eihän toista ihmistä tietenkään voi käyttää oman tarvetyydytyksensä välikappaleena. En sitä edes haluaisi. Haluaisin tuottaa hänelle iloa ja nautintoa, mutta se mahdollisuus on minulta evätty.

Ehkä minä tarvitsisin rakastajan, koska olen niin puutteessa...sehän voisi ratkaista ongelmamme. Mutta kukapa minua tällaisena kyynelehtivänä ja rikkonaisena huolisi?

Ymmärrän hänen näkökantojaan... Hänen pitkäaikainen ystävättärensä on kuulemma nähnyt unen, jossa minä tapan tämän miehen. No, unet ovat unia, enkä minä tapa ketään.

Mutta tuska pysyy ja se on hirvittävä...pelkkä ajatus, etten saa kokea läheisyyttä ehkä koskaan hänen kanssaan... mutta entä jonkun toisen kanssa?

En tiedä,mitä tehdä. Nyt otan taas niitä rauhoittavia. Kuinka monta, kuinka monta tällä kertaa? Aamulla lähden jumppaan, ehkä se auttaa edes vähän... Aamulla, kunhan vain selviän taas tämän yön yli. Huomenna minä pystyn taas mihin tahansa, kunhan pääsen tämän yön yli ja seuraavan ja sitä seuraavan.

Hän ei ole saanut merkkiä taivaasta, jota hän odottaa. Sitten hän voisi ottaa minut syliinsä, jos saisi sen merkin. Merkkiä ei ole tullut.

Mistä voisin löytää yhtä hienon ja monella tasolla niin inspiroivan miehen? Minä olen hänestä kiinnostava, mutta samalla pelottava. Rajut tunteet hämmentävät häntä ja hän toivoo, etten nojaisi häneen niin paljon. Hän tarvitsee vapautta. No, hyvä on, täytän tämän toiveen.

Ihminen voi aivan hyvin elää, vaikkei hänellä olisi ketään läheistä ihmistä... siis, koska on pakko. On kestettävä tämä yksinäisyys ja tuska. Jokaisella on ristinsä. Minun on jaksettava kantaa omani.

Ei, ei minusta ole kenenkään miehen raiskaajaksi. Hän toivoo, että kunnioittaisin rajoja. Tällä hetkellä hän ei pysty tuntemaan seksuaalista vetoa minua kohtaan. vaikka ihaileekin minua monella tavalla. Toteutan sen toiveen. En ikinä enää tee itse aloitetta hänen suhteensa. Hieno kaksoissänkyni prinsessapitseineen saa odottaa... seuraavaa? Vai ei ketään? Kuinka voisin edes ajatella rakastelua, kun hirvittävä, alkuvoimainen tuska vyöryy ylitseni ja yrittää tukahduttaa minut?

Eihän kukaan oikeasti halua toista ihmistä tappaa, vain itsensä siinä toisessa. Kaikki murhat ovat oikeasti itsemurhia.

Haluaisin sanoa kuten Martta Niskavuoressa: "Hyvä Jumala, anna minullekin rakkautta!" mutta ehkä se on liikaa pyydetty.

Jos et voi antaa rakkautta, anna sitten edes unta!

Luen mahtavaa teosta: Elif Shafakin Rakkauden aikakirjaa. Se kertoo 1200-luvulla eläneen mestari Rumin ja hänen hengellisen opettajansa, vaeltelevan dervissin Shams-i-Tabrizin sielunkumppanuudesta. Kirja on tutkielma rakkauden monista tasoista ja uskonnollisen mystiikan läpitunkema, erittäin vaikuttava lukuelämys.

Ikävä kyllä, minä samaistun eniten Kimuyaan, Rumin ottotyttäreen, joka on hyvin nuori, mutta jolla on kyky nähdä kuolleita ja seurustella heidän kanssaan. Kimuya rakastuu Shamsiin ja Rumiin kohdistuvien huhujen ja epäilysten takia avioliitto järjestetään. Se ei kuitenkaan koskaan täyty eli Shams ei rakastele Kimuyan kanssa. Kimuya yrittää kaikkea saadakseen aviomiehensa vieteltyä, mutta koska Shams torjuu hänet jatkuvasti, tyttö sairastuu ja kuolee kymmenen päivän sydänsurun jälkeen - autuaana, saavutettuaan kuolemassa jonkunlaisen rakkauden kosmisen tason.

Minun rakkaussuruni on kestänyt paljon kauemmin kuin kymmenen päivää: sata päivää, tuhat päivää... Tuhat menee lähemmäksi totuutta. Todellisessa elämässä ihmiset eivät kuole noin nopeasti ja autuaallisesti, vaan kärsivät ja kituvat vuosia, ehkä kymmeniäkin vuosia.

Kiusaus olisi suuri ajatella, että rakkaus totetuu kuolemassa... mutta niinhän ei käy, ei varsinkaan jos ihminen itse riistää henkensä. Tuska on tuhatkertainen, nautinto ohimenevä hetki.

Hei naiset, oletteko saaneet usein orgasmeja? Minä olen saanut ehkä muutaman koko elämäni aikana. Jos voisin vapaasti valita, haluaisin saada edes yhden ennen kuolemaani. Osa minusta vielä muistaa, millaista se oli. Taisin saada viimeisen kolme vuotta sitten itseni kanssa ajatellessani tätä rakastettuani, joka niin kovasti olla Jeesus. Sen jälkeen en ole kokenut enää samaa, mutta toki muistan tuon hetken ikuisesti, ja myös sen, että silloinkin olin yksin. Kuten nyt.

Minulla on kaksi ystävää, nyt keski-ikäistä naista, jotka molemmat yrittivät nuorena itsemurhaa, toinen onnettoman rakkauden takia. Molemmat menivät sittemmin naimisiin ja hankkivat lapsia, jotka eivät tiedä mitään äitiensä menneisyyden salaisuuksista.

Mutta minä en ole enää nuori eikä ole lapsia... Onneton rakkaus särkee ihmisen sydämen, mutta jos syövästäkin voi nykyään vielä toipua, ehkä tästäkin siis? Kukaan ei tiedä, miten tulee käymään, mutta koska universumissa kaikki toistuu, ehkä jotain tästä fiktiivisestä todellisuudesta voisi säteillä myös tosielämään - vai päinvastoin?

Kun lukee näitä kirjoituksia tällä palstalla, niin jatkuvasti törmää samoihin tuntemuksiin. Yksinäisyys, ahdistus, vaikeat kokemukset, hylätyksi tuleminen, sairaudet ja niiden pelko, turvautuminen ystäviin, terapiaan ja lääkkeisin, ylä- ja alamäet. Kärsimys yhdistää meitä, mutta samalla erottaa meidät toisistamme. Ne onnelliset, jotka ovat saaneet ystäviä tai jonkun rakkaan, jonka kanssa jakaa vaikeudet, pärjäävät parhaiten, ja loput takovat epätoivoisina päätä seinään.

Ulkoisista eroista huolimatta me ihmiset olemme pohjiltamme samanlaisia. Kaikki haluavat saada jotakin aikaan ja tulla huomatuiksi, kaikki haluavat myös rakkautta ja tulla rakastetuiksi. Monista syistä kaikki nämä pyrkimykset eivät aina onnistu.

Itseäni lohduttaa aina usko karman ja oikeudenmukaisuuden lakiin. Ajattelen, että olemme osa suurta kokonaisuutta ikään kuin soluja Jumalan ruumiissa. Tiedostaako solu olevansa yksikkö, ymmärtääkö ihminen Jumalan? Ei tietenkään. Meillä on kuitenkin tietoisuus ja sen kautta, rajallisen ymmärryksemme kautta me ponnistelemme kohti suurempaa, kohti Ykseyttä.

Hetkittäin koen tämän kirkkaasti, sitten selkeys katoaa ja vaivun taas omiin tavanomaisiin mietteisiini, jotka ikävä kyllä ovat usein suunnattoman synkeitä. Mutta kirjoittihan joku viisas joskus, että tarvitsemme varjoja erottaaksemme valon.

Päästäksemme eroon varjostamme meidän pitäisi kyetä näkemään valon ja varjon tuolle puolen, sillä vastakohtien yhdistyessä toisiinsa tavoitamme Ykseyden. Näin uskon, kunnes epäusko taas valtaa mieleni.

Hylätyksi tuleminen on maanpäällinen helvetti. Ei silti, ettei helvettejä olisi muitakin, vielä laajempia ja syvempiä, sellaisia kuin Japanissa tänään. Mutta yksilön pienessä päässä hylätyksi tuleminen laukaisee ahdistuksen, jota ei olisi uskonut mahdolliseksi.

Miten minä olenkaan hellinyt miesystävääni! Olen tuhlannut häneen huomiota ja ihailua, antanut lahjoja ja laittanut hyvää ruokaa, lainannut rahaa ja kirjoittanut kauniita rakkausrunoja. Olen etsinyt netistä tietoa hänen sairauksistaan ja niiden parannuskeinoista sekä rohkaissut häntä etsimään apua vaivoihinsa, maksanut hänen matkansa ja teatterilippunsa, kun hänellä ei ollut silloin varaa niihin. Ja mitä olen saanut vastineeksi?

Kaiken tämän jälkeen hän ilmoittaa, ettei voi sitoutua minuun, vaan pitää mieluummin muut ystävänsä ja sen naisystävän, jonka kanssa hänellä ei ole seksisuhdetta, koska rakastelu edellyttäisi sitoutumista ja siihen hän ei ole valmis. Melkein viisi vuotta olen juossut hänen perässään ja tässä on tulos... vieläpä hän mainitsee, että voisin ehkä olla hänen salarakkaansa, jos hän ottaisi Viagraa, mutta sitä hän ei tahdo tehdä, koska hänen ihanteensa on puhtaus... Siis salarakas! Jos joku on naimisissa, hänellä voi olla lisäksi salarakas, mutta mehän olemme kumpikin sinkkuja. Mitä häpeämistä minussa oikein on, että rakkaus pitäisi pitää salassa?

Olen tullut loukatuksi ja haavoitetuksi naisena, minulle on selvästi osoitettu, etten kelpaa. Hetken olen saanut nauttia läheisyydestä, mutta nyt on sekin ovi sulkeutumassa. Nyt minun pitäisi sitten kyetä antamaan anteeksi ja unohtamaan.

Erehtyminen on inhimillistä, anteeksi antaminen jumalallista. En tiedä, kykenenkö noin jumalalliseen tekoon. Mutta ehkä Jumala antaa tekoihimme voimat! Etsin rakkautta, niin kuin ihmiset aina tekevät, mutta minulle jäivät vain yksinäisyys ja rukous.

Löydänkö rukouksen, Jumalan kautta pysyvän onnen?

Hei Etsijä!

Kirjoitat hyvin kauniisti meistä isona kokonaisuutena ja muutenkin olet aina rohkaisemassa. Olet hyvä ja kaunis ihminen. Olet enemmän kuin rakastamisen arvoinen.

Sääli kun rakkautesi kohde ei ole valmis ja vaihtaa suuntaa. Varmaan meistä tosi harva saa olla tyydyttävässä suhteessa. Eikä voi sua ainakaan moittia ettet olisi yrittänyt. 🙂👍

Hei Pala lasia!

Kiitos ystävyydestäsi ja rohkaisusta. Monet ihmiset ovat tukeneet minua kriisissäni ja olen siitä kaikille syvästi kiitollinen. Maailmassa on paljon hyvyyttä ja rakkautta ja joskus kaiken tuon voi kohdata sitä kautta, että elämä pakottaa polvilleen.

Oma vointini on kohentunut, kun nostin omin päin lääkeannostani. Niinhän ei tietysti pitäisi tehdä, mutta itsemurha-ajatukset ovat loppuneet ja olen siitä onnellinen. Suurin onni on löytää tie ulos omasta helvetistään.

Totta kai tilanteeni paheni ratkaisevasti, kun minulle selvisi, että rakkauteni kohde on viettänyt viime aikoina todella paljon aikaa vanhan naisystävänsä kanssa. Olin toki tästä suhteesta tietoinen, mutta minulle oli ylllätys, miten vahvat heidät siteensä ovat. Ainakin tämä nainen, joka muuten on laillasi kokenut elämässään kovia, on vahvasti tästä miehestä riippuvainen. He eivät ole naimisissa, eivät edes kihloissa eivätkä edes asu yhdessä eikä seksiäkään ole mainittavassa määrin ollut. Silti heidän välillään on syvä tunneside ja minä olen tässä kuviossa ulkopuolinen kärsijä.

Melkoinen saavutus muuten, että joku kykenee seurustelemaan kahden naisen kanssa kaiken muun touhunsa ohessa ja pitämään molemmat tyydyttämättöminä. Siihen tarvitaan jo taitoa!

Liityin deittiklubiin, mutta voi... millaisia miehiä! Ei yhtään lupaavan tuntuista, ei ainuttakaan inspiroivaa. Ajattelin, että jos löytäisin jostain rakastajan, voisin ehkä jatkaa ystävänä tämän toisen kanssa ilman suurta tuskaa. Mutta en voi kuvitellakaan tutustuvani yhteenkään näistä miehistä. No, taitaa olla ihan liian aikaista. Mutta yrittämisen puutteesta minua ei ainakaan voi syyttää.

Minua pidetään voimakkaana ihmisenä, jotkut ovat pelänneetkin, mutta turhaan. Sisältä olen heikko, mutta ehkä kuitenkin ytimeltäni vahva. Olen ajatellut paljon Sinua, Pala lasia, ja tunnen syvää myötätuntoa Sinua kohtaan. Toivoisin, että rohkaistuisit kertomaan avoimesti tunteistasi muille, että uskaltaisit kertoa, miten huonosti Sinulle kävi ja uskoisit, että olet uhri, et syyllinen. Humalatila ei oikeuta ketään ihmistä käyttämään toista hyväkseen! Olet muutenkin saanut kestää luvattoman paljon.

Toivoisin, että löytäisit jostain miehen, joka rakastaisi Sinut ehjäksi, jos omasi ei siihen kykene. Miehelle voi olla aika rankka paikka, jos vaimo raiskataan, mutta en täysin ymmärrä tätä. Mielestäni oikea rakkaus kestää tällaisen kokemuksen ja jos ei kestä, ei se rakkautta ollutkaan. Näin ainakin pitkässä suhteessa.

Mutta voimia Sinulle! Maailmassa tapahtuu nyt hirvittäviä asioita, mutta iloitkaamme siitä, että itse olemme vielä turvassa ja auttakaamme muita voimiemme mukaan. Kevät koittaa, kinokset sulavat ja ehkä vähitellen itsekin eheydymme kaikesta tuskasta, jonka olemme kokeneet.

Voi kiitos hyvä Etsijä!

Kiintymyssuhdeteoria selittää monta asiaa tässä meidän suhteessamme. Toinen on välttelevä ja minä takertuva. Eihän siinä voi käydä kuin hullusti.

Kirjassa Kestävän suhteen salaisuus (Linge & Josefsson) kuvataan meidän kaltaistamme tapausta esimerkkinä kuvittellisten Matin ja Leenan suhde.

"Kun Leena pyrkii Matin lähelle, Matille tulee entistä ahdistuneempi olo, ja hänen etäisyydentarpeensa voimistuu. Hän joko jättää vastaamatta Leenan puheluihin tai vastaa epämääräisesti ja torjuvasti, että hänellä on paljon tekemistä mutta he voivat ehkä tavata muutaman viikon kuluttua. Leena on huolesta suunniltaan. Hän on varma, että Matti on kyllästynyt häneen, eikä saa öisin nukuttua. (--)

Jos Leena pysyttelee tarpeeksi etäällä, Matti hyvin todennäköisesti haluaa lähestyä häntä uudelleen. Tätä kutsutaan kuminauhaefektiksi, ja se tarkoittaa sitä, että läheisyydenkaipuuu kasvaa etäisyyden myötä. (--)

On olemassa se vaara, että rakkaussuhde onkin kohta epäonnistunut parisuhde, jossa Matti ja Leena suhtautuvat toisiinsa epäluuloisesti ja pettyneesti. Molempien ihmissuhdemalliin tallentunut negatiivinen kuva ihmissuhteista on saanut vahvistuksen. Leena on saanut vahvistuksen käsitykselleen, ettei toisiin ihmisiin voi luottaa, koska he häipyvät. Matti on saanut vahvistuksen sille, ettei läheisyys toimi." (s.77)

Todellakin: ei ole mitään uutta auringon alla! Tunnistan itseni Leenasta ja miesystävänihän on aivan ilmetty Matti. Pelkään aina, että minut jätetään ja sitten todellakin käy niin. Mattini taas pelkää joutuvansa kiikkiin ja juoksee sen tähden pakoon. Ehkä tavoittamattomiin? Vai - kukapa tietää?

Kirjassa tosin neuvotaan, miten toimia. Esimerkiksi pitää tehdä päinvastoin kuin haluaisi ja keskittyä tilanteen hallintaan. Mustasukkaisuudesta ei tosin puhuta mitään. Totta kai pyritään antamaan esimerkkejä onnistuneista suhteista... mutta eivät ne kaikki kyllä onnistu. Toisaalta ainoa tapa päästä selvyyteen on kokeilla kirjan oppeja.

Onkohan jo liian myöhäistä? Minulta taisi jo mopo karata käsistä...Heti kun ajattelenkin hylätyksi tulemista, kaikki elämäni aiemmat hylkäämiskokemukset vyöryvät päälleni.
Ainoa tapa selvitä on ajatella muita asioita ja heti olo tuntuu normaalilta.

Parisuhteessa onnistuminen näistä lähtökohdista riippuu varmasti paljolti siitä, miten hyvin suhteen kumpikin osapuoli pystyy hallitsemaan oman turvattoman ihmissuhdemallinsa. Valitettavasti kaikilla tarinoilla ei ole onnellista loppua... mutta se lienee varmaa, että ellei ota opikseen, asiat toistuvat samantapaisina joko tässä tai jossakin seuraavassa suhteessa.

Tai sitten tämä Leena pettyi niin pahasti, ettei suhdetta koskaan tule, ei uutta eikä vanhaa...

Ompelutöitteni lomassa olen katsellut sarjaa Mullan alla. Se kertoo hautaustoimistosta leipänsä saavan perheen elämästä, joka mullistuu, kun isä kuolee ja poikien on jatkettava työtä. Sarja on huolella tehty, visuaalisesti komea ja tarjoaa samaistumiskohteita monenikäisille ihmisille. Makaaberi huumori pysyy hyvän maun rajoissa, mutta ihmisten mielessä näyttää pyörivän vain kaksi ajatusta: seksi ja kuolema eri variaatioineen. Mielenkiintoista, että tässä sarjassa kukaan ei näytä harrastavan mitään erityistä. Kun vapaa-aika alkaa, lähdetään etsiskelemään sopivaa tai seuraavaa naimakaveria.

Minut sarja teki hieman surulliseksi, ei siksi, että siinä käsitellään niin paljon kuolemaa, mikä tietysti on aina erityisen kiinnostavan aihe, ei vähiten siksi, että useimmat meistä pelkäävät sitä enemmän tai vähemmän. Osa henkilöistä on jjopa uskossa tai ainakin noudattaa uskonnollisia rituaaleja, mutta uskonto ei tunnu olevan kovin keskeinen tekijä heidän elämässään. Jatkuva kuoleman ja surun käsittely hautaustoimiston arjen kehyksissä onnistuu absurdia huumoria viljelemällä..

Jos ei oteta lukuun perheen edesmennyttä isää, joka kummittelee jatkuvasti ottaen omalla hilpeällä tavalla osaa elävien elämään, niin kaikilla sarjan hahmoilla on enemmän tai vähemmän pallo kateissa. Eniten kateissa itseltään tuntuu olevan toisen pojan tyttöystävä Brenda, joka ei usko Jumalaan, vaan ainoastaan sattumaan, ja tavoittelee tämän takia jatkuvasti estottomasti seksuaalista nautintoa.

Brenda on jonkunlainen karikatyyri, josta tosin paljastuu vähitellen uusia piirteitä. Minusta hänen maailmankatsomuksensa on suorastaan lohduton, ja ihmettelen, miten sellaiset ihmiset jaksavat elää, jotka uskovat hänen tavallaan pelkästään sattumaan ja nautintoon. Ja heitä on nykyään todella paljon!

Itse ajattelen toisin. Jollain tavalla tämä raastava rakkaus ja oma depressionikin ovat olleet hyvin opettavaisia. Olen kärsinyt paljon - ja Buddhan opin mukaan kärsimyksen juuri on halussa ja halu on takertumista. Ehkä rakkaus toteutuu vain siinä, että päästää irti. Silloin ei tosin saa enää kontaktia toiseen, mutta voi löytää itsensä ja rakastaa itseään. Sitä kautta saa yhteyden rakkauden toiseen tasoon, joka on myötätuntoista välittämistä.

No, minulla ei ole vaihtoehtoa, koska minut on jätetty. Mutta enää en tunne raastavaa kipua. Yritän ajatella lempeitä ajatuksia, nähdä itseni, toisen ja lopulta jokaisen sydämeen. Kaikki me etsimme rakkautta, enemmän tai vähemmän, siinä suhteessa emme ole erilaisia, vaikka kohteet ja tavat vaihtelevatkin. Ehkä minun rakkauteni oli tukahduttavaa: etsin pelastajaa, en pelkästään rakastettua.

Toisaalta ole väärin etsiä pelastajaa... ja naiset ovat aina tehneet sen virheen. Se ei vaan kestä, ja se ei ole kylliksi. Ei miehistä ole pelastamaan naisia. Naisten täytyy pelastaa itse itsensä. (Jotkut jopa pelastavat miehiä, mutta minä en ole koskaan kyennyt siihen.)

Olen oikeastaan aika vahva ihminen ja pystyn tekemään monia sellaisia asioita itsenäisesti, johon kaikki eivät kykenisi. Järkytyksen jälkeen minun on koottava palaset ja rakennettava uusi kuva itsestäni. Olen edelleen nainen, vaikka tulin jälleen kerran torjutuksi. Mutta vielä tärkeämpää on, että olen ihminen, jolla on mahdollisuuksia ja elämässä suunta.

On ainoastaan yksi tärkeä kysymys, joka jokaisen ihmisen on kysyttävä itseltään ja johon jokaisen tulee löytää vastaus. Se kuuluu: Miksi olemme täällä? Mikä on elämän tarkoitus? Mikä on minun elämäni tarkoitus?

Henkilökohtainen vastauksemme voi olla eri aikoina ja eri elämänvaiheissa erilainen. Uskon kuitenkin, että me ihmiset olemme osa paljon suurempaa kudelmaa ja hennot elämänlankamme muodostavat valtavan verkon, jossa jokaisen säikeen väreily vaikuttaa muihin ja luo uutta.

Elämän tarkoitus on tietoisuuden kehittyminen ja tietoisuuden syvin olemus on Rakkaus eli Myötätunto. Kärsimys ja nautinto ovat saman asian eri puolia. Me eksymme yhtämittaa polulta ja harhailemme pelon ja vihan sokkeloissa, mutta lopulta jokainen löytää perille.

Näin heidät taas yhdessä - ja korttitalo romahti. Sukelsin jälleen tuskan mereen, mutta tällä kertaa en enää ihan yhtä syvälle. Silti tämäkin sukellus vaatii annoksen lääkkeitä ja luoja ties mitä keinoja rauhoittua.

Näyttää siltä, että miesystäväni lisäksi minun pitää luopua vielä rakkaasta yhteisöstänikin, siis toistaiseksi. En kestä nähdä heitä siellä yhdessä, joten on paras olla menemättä. Hienoa. Yksi menetys lisää, yksi ihmissuhdeverkosto vähemmän.

Jostain syystä kun vajoan itseeni, näen muistoja lapsuudesta... saaresta, jossa kävimme äitini kanssa yhdessä kesäisin. Ikävä kyllä, näen myös hirviöisäni. Ja muistan erään entisen miesystäväni, jonka kanssa tapasimme samassa saaressa ensi kerran. Hänkin jätti minut, julmasti sähköpostilla. Yhtään suudelmaa en edes häneltä saanut, muusta hellyydestä puhumattakaan. Mutta tuskan sain ja sitä podin kauan.

Ei kannattaisi ajatella tällaisia. Yritän lukea hyvää ja korkeatasoista henkistä kirjallisuutta, opetusta siitä, mikä meitä kaikkia yhdistää ja kuinka tulisi ajatella rakastavia, myötätuntoisia ajatuksia (Buddhan oppi) tai rukoilla lakkaamatta (kristinusko). Molemmissa opetuksissa on sama totuuden ydin.

Alan jopa ymmärtää, mitä toive itsensä kastroimisesta voi pitää sisällään. Jos ei ole halua eikä kaipausta, ei kai sitten tuskaakaan. Hassua, lopultakin olen päässyt perille ja löytänyt vastauksen kysymykseeni, jonka esitin tämän suhteen alussa.

Mutta voisiko rakkaus ja myötätunto olla se veitsi, joka leikkaa pois halun? Tällä hetkellä toivoisin myös, että nuo ylevät tunteet leikkaisivat poikki käteni, joka vihan veistä heiluttaa.

Olen aina vaatinut itseltäni paljon, ehkä nytkin jopa liikaa. Mutta nyt taidan ymmärtää myös Luciferin legendan psykologista perustaa. Tunnen itseni langenneeksi. Olen langennut vihaan, katkeruuteen, mustasukkaisuuteen ja kostonhimoon.

Mutta eikö kaikista kuiluista johda tie ylös? Ehkä langenneet enkelitkin palaavat lopulta Jumalansa luo. Helvetti on vain väliaikainen ja tie ulos on aina avoin. Minun täytyy vain löytää se oikea ovi.

Suuri Sielun Taistelu jatkuu...Kunpa pääsisin näistä murha-ajatuksista eroon!

Bruce Fisherin kirjassa Jälleenrakennus kerrottiin, että viha on tarpeen irroittautumisessa. Fisherin mukaan voit ajatella vihaisia ajatuksia, kunhan et toteuta niitä. Hänen kertomansa mukaan vain eronneet voivat ymmärtää sitä naista, joka näki ex-puolisonsa naimassa maassa huovan päällä ja ajoi autolla heidän päälleen.

Niinpä. Mutta autolla ajaminen ihmisten päälle on rikos. Minusta Fisher kyllä vähätteli tätä ongelmaa. Ymmärrän silti pointin.

Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat aina satsanneet paljon siihen, mitä jossain psykologian kirjassa kutsutaan "ylärakenteeksi". Olen opiskellut paljon ja pitkään ja yrittänyt kehittää itseäni. Alarakenteeseen kuuluvat kai sitten ne vietit ja vaistot kuten esim. seksuaaliset halut ja varmasti jossain määrin tunteetkin. Kaiken tämän opiskelun ja työnteon alle ovat nämä pyrkimykset sitten hukkuneet ja kovasti olen yrittänyt niitä tukahduttaa ja hallita. Tässä on sitten tulos.

Jos nyt pitäisi valita, luovun toki mieluummin seksistä kuin uskonnosta... Tosin en ymmärrä, miksi minun pitäisi. Miljoonat ihmiset maailmassa elävät parisuhteessa ja harjoittavat silti uskontoakin. (Tämä median jauhama homokeskustelu jaksaa ärsyttää. Minulla ei ole mitään homoja vastaan, vaikka hetero olenkin eikä seksi naisen kanssa jaksa kiinnostaa.) Mutta hyvä on sentään, että on mahdollisuus harjoittaa uskontoa kun seksin harjoittamisesta ei näytä tulevan mitään. Toki voin harjoittaa sitä itseni kanssa, mutta kuinka ankeata se onkaan.

Yritän ajatella kauniita ajatuksia tästä miesystäväni naisystävästä, jonka tiedän kokeneen kovia sen sijaan että jatkuvasti ajatuksissani murhaan häntä... Ei hän ole syyllinen minun kärsimyksiini. Minä itse olen. Tiesin heti katsoessani häntä silmiin, että olemme tavanneet ennenkin ja karmamme on kietoutunut yhteen. Hän on minun koetinkiveni tässä elämässä. En kuitenkaan pysty kohtaamaan häntä, vaan juoksen jatkuvasti pakoon peläten vahingoittavani häntä sanoin tai teoin. Kuten olen jo vahingoittanut itseäni. Ja miesystävääni. Surullista. Karmani on siis purkautunut.

Joskus ajattelen, että jos vain kestän tämän elämän loppuun tekemättä pahaa, niin ensi elämä on sitten helpompi. Tässä toiveessa on se ongelma, että alan toivoa omaa kuolemaani. Yritän siis jouduttaa kohtaloani, mutta karmaa ei voi nopeutta eikä kärsimystä paeta.

Huomaatte varmaankin, että ajatteluni on luova sekoitus buddhalaisuuden ja kristinuskon termejä. Toivottavasti en tällä loukkaa ketään. Nämä ovat vain minun käsityksiäni asioista. Joku muu voi hahmottaa todellisuutta toisin enkä halua kiistellä kenenkään kanssa vihamielisessä hengessä.

Olen myös miettinyt, mitä tapahtuisi, jos todella tappaisin meidät kaikki kolme. Uskon vahvasti, että karmamme kietoutuisi entistä lujemmin toisiinsa. En todellakaan pääsisi vapauteen, vaan helvetilliset tuskani jatkuisivat vielä kauan toisella puolen ja kun lopulta syntyisin uudelleen, olisi se nykyistä syvempää kärsimystä ja taantumista alemmalle tietoisuuden asteelle. En varmasti syntyisi yhtä hyviin olosuhteisiin kuin mistä nautin nyt, vaan köyhyyteen ja kurjuuteen, täydelliseen rakkaudettomuuden tilaan. (Lukekaa Elisabeth Haichin kirja Vihkimys, jos aihe kiinnostaa. Se valaisee hienosti tätä problematiikkaa.)

Elänkö siinä jo nyt? Ehkä, näinen ajatuksineni. Mutta jos vain jaksan pusertaa esiin itsestäni rakkauden kyvyn, minulla on vielä mahdollisuus. Jokaisella on.

Uskon hieman Antti Kylliäisen tavoin, että kaikki pääsevät taivaaseen, mutta toiset valitsevat oikopolun ja toiset eksyvät loputtomille sivupoluille.

Tiedän itse eksyneeni. Rukoilen Jumalaa ja Korkeampaa Itseäni näyttämään minulle tien takaisin siihen rakkauteen, josta kuljin harhaan.