On se vaan merkillistä, että kun rakkaus lähtee ihmisessä myllertämään, niin se on sellainen myrsky, että se nostaa pinnalle myös kaiken pohjaan painuneen rojun. Niinhän tässä minunkin myllerryksessäni kaikki ahdistavat muistot koko elämän ajalta tulvivat mieleen. Ryyppäävä ja väkivaltainen isäni, jota pelkäsin, äiti, joka terotti minulle aina, ettei kannata mennä naimisiin eikä hankkia lapsia (olen itse lapsi vasta), taustani koulukiusattuna, kaikki aikaisemmat hylätyksi tulemisen kokemukset...

Epävakaa persoonallisuus, niinpä niin. Taidanpa ostaa sen kirjan itselleni. Mutta miten siitä epävakaudesta toivutaan?

Ensi sunnuntaina on vielä äitienpäiväkin. Jos ei sada, käyn äitini haudalla, se on enää ainoa asia, jonka voin tehdä hänen hyväkseen. Minullahan ei ole omia lapsia, mutta teen työtä lasten parissa. Ystävälläni lapsia on, yritän auttaa ja tukea ainakin kummipoikaani. Ehkä pääsen aikanani hänenkin lapsiaan hoitamaan, koska pojalla on myös vakituinen tyttöystävä, ja uskonpa, että he hankkivat varmasti omia pienokaisia.
Lapset voivat olla tärkeitä, vaikkei olisikaan omia.

Oloni on ruhjottu tuon eilisen itkemisen ja raivoamisen jäljiltä. Yritän koota palasia. Mielessä ovat riehuneet kaikenlaisen koston ajatukset. Ajattelin esimerkiksi, etä voisin lähettää miesystävälleni kirjeen täynnä lasinpalasia. Ne voisivat kuvata sitä, miltä minusta nyt tuntuu. En tietenkään tee mitään sellaista. Ei kannata pahentaa asioita. Sen sijaan kutsuin hänet aivan asiallisesti tänne keskustelemaan tilanteesta.

Lähipiirissä on ystävätär, jonka mies lähti toisen naisen matkaan kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Hänen kanssaan vaihdamme ajatuksia. Hän on ollut aivan hajalla, joten olen koettanut rohkaista häntä. Ihmeen luja ja kestävä nainen hän onkin. Ihailen häntä. Hänkin ehkä ihailee minua... no jaa, ei taida olla syytä. Mutta meissä kaikissa on niin eri puolia.

Hyvin harvoin minulla nykyään heittää näin pimeälle puolelle, mutta sitten se onkin totaalista. Kaikki mustasukkaisuus, ahdistus ja epätoivo vyöryy pintaan yhtä aikaa ja pää uhkaa hajota.

Muistan kun valvoin äitini kuolinvuoteella, toivoin jatkuvasti, että ovi aukeaisi ja miesystäväni, joka tiesi tilanteen, olisi tullut tukemaan minua. Mutta eihän hän tehnyt niin. Hän oli töissä aamusta iltaan eikä kuulemma voinut lähteä. Ilmoitteli kyllä rukoilevansa puolestamme. No, ehkä hän rukoilikin. Mutta tällaista tämä on sitten aina. Eli ei ole mitään rakkautta, pelkkä unelma, joka on pitänyt minua pystyssä läpi vaikean ajan.

Sitten kun se hajoaa kuin saippuakupla, on jäljellä vain loputon ahdistus ja hätä.

Mutta eikö sekin ole vain illuusio, aivan niin kuin koko tämä maailma? Miksi minun pitäisi pelätä egoni puolesta ja oman hajoamiseni takia, kun koko ego on vain harha? Todellisuus on Jumalassa, me olemme täällä vain käymässä.

Minun pitäisi uskoa vankemmin Jumalaan ja vähemmän ihmisiin. Ovatko miehet ihmisiä? Ehkä mies onkin kuin Kepu ja pettää aina...😉

Siinä tapauksessa on aika vaihtaa puoluekantaa...

Muutama päivä on mennyt tässä ahdistuksesta toipuessa... Alkoi siitä, kun flunssa puhkesi ja sairastin sitä. Mulla on aina flunssa vähän sellainen kriittinen elämänvaihe, että toipumisvaiheessa yleensä masennus/ahdistus iskee. Toukokuu näyttää myös olevan vaaran kuukausi. En oikein tiedä, miksi. Ehkä se on se kesän odotus ja pelko siitä, että taas jää yksin. Talvella kaikki kuitenkin murjottavat koloissaan, mutta kesältä ihmiset odottavat sitä suurta onnea. Jota ei ehkä tulekaan. Voi käydä jopa niin, ettei edes aurinko paista!

Minulla on tämä ihmisarvo jotenkin niin sidoksissa suorituksiin. Kaipa se johtuu lapsuuden elämäntilanteesta. Olin lahjakas ja opinhaluinen lapsi ja menestyin hyvin koulussa. Mutta ymmärsin, ettei vanhemmat enää rakasta minua, jos menestyn vähänkin huonommin. Niinpä minusta tuli hikipinko ja kiusattiin sen takia. Erityisesti isän rakkaus riippui täysin siitä, tuliko kymppejä kotiin.

Nyt minulla on sitten rakkauden kohteena tämä jäämies. Jäämies kohtaa tulivuoren ja molemmat peittyvät tuhkaan. Pitkä keskustele selvensi tilannetta. Molemmilla on omat ongelmansa, ja ne saattavat olla aika erilaisiakin. Mutta kyllähän puhuminen, omien tarpeiden selventäminen, ja toisten tarpeista kyseleminen, aina auttaa, puhdistaa ilmaa.
Hän tietää, että rakastan häntä, ja vaikkei hän pystykään niin avoimesti vastaamaan tunteisiini, kyllä hän kuitenkin minusta välittää.

On hyvin rankkaa, kun arki yht´äkkiä lipsahtaa hieman psykoottiselle puolelle. Mutta minkäs teet! Yritän ainakin urheilla paljon, se auttaa vähän sekin. On edes fyysinen olo parempi. Sitten voi alkaa varovasti aukoa solmuja.

Mitä te muut teette, kun mopo karkaa käsistä? Ja vielä selvennykseksi: en käytä alkoholia, en tippaakaan ja lääkkeitä ohjeiden mukaisesti.

Jos mopon karkaamisella viittaat raivoamiseen ja itkemiseen, niin sanoisin, että sehän on vain elämää. Ei sen enempää. Psykoositkin on elämää. Niistä selviää.

Epävakaa persoonallisuus on sitten isompi juttu eikä taida siitä "parantua" pelkän kirjan avulla. Tai sitten diagnoosi on väärä...

No joo... Olipa taas kommentteja... Ei näistä kai kannata välittää. Taitaa olla nukkumaanmenoaika!

Kyllähän kaikesta selviää... elävänä tai kuolleena! 😉

Palatakseni otsikon aiheeseen, minulle on yllätys, että 2010-luvulla ihmisillä voi olla vielä seksuaalisia pelkoja. Miesystäväni kärsii todellakin ihmeellisistä harhaluuloista... Olen kyllä kertonut hänelle, että tutkimusten mukaan seksiä harjoittavien (ja siis säännöllisesti laukeavien) miesten sydän on paremmassa kunnossa kuin sellaisten, jotka eivät harjoita seksiä. Siihen ei siis kuole, toisin kuin hän luulee.

Toinen seikka on sitten sellainen, että asunnossani ei todellakaan ole salakameroita, joilla meitä voitaisiin kuvata. Saati että minä tai joku muu pyörittäisi tuota filmiä jossakin. Me emme ole pornotähtiä, vaan aivan tavallisia matti ja maija meikäläisiä.

Jos minä ahdistun todella pahasti, voi ajatuksiini eksyä paranoidisia piirteitä, joten tunnen kyllä ongelman. (Yleensä paranoidiset ajatukset liittyvät työasioihin, mutta on tästä sopasta tullut vähän uuttakin maustetta keittoon.) Mutta en ole lääkäri enkä osaa lääkitä toisen pelkoja, muuta kuin tarjoamalla omaa apuani: ystävyyttä ja läheisyyttä.

Siis minun ongelmani on tämä rakkaus. No niin, onko rakkaus siis ongelma? Tykkään vaihtaa vaatteita, en miehiä. Rakkaus on kärsimystä ja suurin osa ihmisen seksuaalisuudesta on traumaattista... Minun seksuaalisuuteni on siis kokonaan sitä!

Yritän muistella, koska viimeksi olin yhdynnässä (ex-miesystäväni kanssa), mutta siitä on jo niin monta VUOTTA, ettei oikein muistu mieleen. Siis ennen vuosituhannen vaihdetta vai sen jälkeen?

Kuitenkin ajattelen seksiä vähän väliä... ja nimenomaan tämän kyseisen miehen kanssa. Hellyyttä, läheisyyttä, ja kaikkea kivaa, mitä ihmiset tekevät kahdestaan.

Hän tietää sen, mutta ei kykene vastaamaan. Kuinka paljon aurinkoa tarvitaan, jotta Siperia sulaa?

Näillä palstoilla on paljon ihmisiä, joilla on suurempiakin ongelmia. Tokihan näinkin voi elää!

Voisko tämän tyydyttämättömyyden tuskan jotenkin jalostaa luomisvoimaksi?

Kun vanhenee, kaikki tulee raskaammaksi kantaa. Tukkaa pitää värjätä ja kunnostaan huolehtia. Ystävät kaikkoavat, kaikilla on muita kiireitä. Oma jumittuminen ärsyttää yhä enemmän, mutta totta kai toisetkin ovat yhtä juntturassa...

Ainoa tapa torjua jatkuva ikävystyminen on yrittää innostua... ihan mistä tahansa! Innostus on huumetta, joka tuntuu pakenevan ruumiistamme vuosien ja hormonikadon myötä. Ainahan voi yrittää pumpata itseensä lisää vitamiineja ja elää terveellisesti. Samaan aikaan pieni piru kuiskaa korvaan: miksi? Onko elämä sen arvoista, että sitä kannattaa pitkittää hintaan mihin hyvänsä? Psykiatri sanoisi tuohon, että se on masennuksen kieltä.

Nuorena olin hyvin kielitaitoinen ja -intoinen. Nyt mietin, onko masennuksen kieli ensimmäinen vieras kieleni vai peräti äidinkieli?

Ratkaisuni kaikkeen on jatkuva kova touhuaminen. Ainakin se pitää kyyneleet loitolla.

Yhteen ihmiseen takertuminen on aina tyhmä teko. Mutta ihmisellä nyt on hirveä tarve saada rakkautta. Kaikkea muuta voi ostaa kaupasta... jos siis rahaa riittää. Lämmin halaus parantaa monta vaivaa!

Mietin paljon filosofisia ja uskonnollisia kysymyksiä. Metafysiikka on hienoa asia, mutta Eeva-Liisa Manner sanoi sen paremmin: Tiedän, mistä olen tehty: aineesta ja kaipauksesta. Minne menen, en tiedä."

Aine ja kaipaus ovat minussa yhtä. Seksuaalinen kokemus on parhaimmillaan uskonnollinen. Me kaipaamme toisessa ihmisessä Jumalaa... jota voisimme etsiä myös kaikista muista ilmiöistä maan päältä. Sillä onhan Hän läsnä kaikkialla. Me vain olemme sokeita ja kuuroja...

Tunnen aineen, tunnen kaipauksen. Täyttymystä en vielä tunne. Siispä on joku syy elää!

Ei oikein suju hyvin.. odotan ja odotan soittoa ja kun hän lopulta soittaa, niin itken koko ajan. Pahinta on se ns. vapaa pudotus nukkumaan mennessä, kun asiat vain ryöppyävät päälle. Näen kauhunäkyjä, näen itseni verikylvyssä ja muita aivan hurjia asioita, itsetuhoisia mielikuvia, jotka johtuvat siitä, että tunnen itseni niin hylätyksi, niin pohjattoman yksinäiseksi...Tartun lääkepurkkiin saadakseni unta, pysyäkseni koossa...jos siis kaikki muut keinot on jo käytetty. Ja taistelen haluani kumota koko purkin sisältö kerralla... Asun yksin. Kukaan ei tule pelastamaan. Enkä edes halua kuolla! Haluan vain rakkautta...

Kaikin tavoin hän välttää kaikkea, mikä liittyy perheeseen, parisuhteeseen ja sitoutumiseen - ja samalla kaipaa niitä asioita. Monet miehet toki tekevät niin, mutta harva menee niin pitkälle, että yrittää kieltää kaiken seksuaalisuuden, kaiken läheisyyden tarpeen. Ja samalla on herkkä, hellä luonne.. täysin ristiriitainen. Olen kuin kukkaistyttö, joka tarjoaa tarjoamistaan tuoksuvia yrttejä henkensä pitimeksi, mutta toinen ei ota edes ilmaiseksi.

Kastraation ihannointi on sairasta... se on täydellistä ahdistusta naista ja omaa seksuaalisuutta kohtaan. Tiedän, että jos todella rakastan häntä, minun tulee olla lempeä ja kärsivällinen kuin äiti tai kuin maailman paras terapeutti. Mutta onko minusta siihen? Olenko liian rikkonainen, liian vaillinainen?

Sekin on turhaa jutustelua, että jokaisen naisen on vapautettava itse itsensä. Kyllä minä olen jo elämäni aikana tehnyt niin. Kykenen itsenäiseen työhön ja päätöksiin, teen paljon työtä yksin, yritän kehittää itseäni, hoitaa kuntoa, terveyttä ja ulkonäköä... hei, hei, mikään ei oikeasti riitä!

Itkevä tulivuori rakastui jääprinssiin... alan ymmärtää, miten puukkodraamat saavat alkunsa. Miksi, miksi prinssini haluaa mieluummin leikkiä veitsellä ja minun tunteillani kuin rakastaa ja rakastella aidosti niin kuin todelliset ihmiset tekevät?

Onko tämä joku näytös, jota esitetään minun yksityisessä julmuuden teatterissani?

No nyt kun tapasimme, olimme taas hyvät ja hellät ystävät toisillemme. Rukoilen Jumalalta kärsivällisyyttä, ei tämä helppo kuvio ole... minulla ei ole sydäntä paljastaa hänelle, miten paljon kärsin, koska heti kun saavutan taas oman tasapainoni ja kiinteydyn sisäisesti, yritän taas auttaa toista. Kyllähän haluun kuohita itsensä täytyy kätkeytyä syvää pelkoa. Mikään uskonto ei suosittele sellaista. Ei Jeesuskaan tuota temppua itselleen tehnyt eikä edes katolinen kirkko kaikessa seksuaalikielteisyydessään rohkaise moiseen. Voihan siinä sitä paitsi mennä henkikin. Eikä sellaista laillista lääkäriä Suomesta löydy, joka moisen operaation suostuisi tekemään.

Ja voiko kukaan edes tosissaan haluta sellaista? Olenhan minäkin joskus nuorempana toivonut voivani ikään kuin leikata pois oman halukkuuteni, koska se on tuntunut orjuuttavalta... lähinnä siksi, että ei ole ollut kumppania. Mutta en nyt sentään tosissani
ole mennyt mitään viiltelemään.

Kaikki tarpeethan orjuuttavat ihmistä, mutta ne myös tekevät meistä ihmisen. Ihmisillä on haluja ja tarpeita, mutta usein hän voi kuitenkin jossain määrin valita, miten hän toimii, mihin suostuu ja mistä luopuu. Halu vahingoittaa itseään on aina syvän tuskan ilmaus. Eikö siihen sitten ole paras lääke hellä ja ymmärtäväinen rakkaus?

En yritä olla terapeutti, koska minulla ei ole sellaista koulutusta, mutta yritän ymmärtää, auttaa ja rakastaa särkynyt ehjäksi. Samalla yritän myös rakastaa itseni ehjäksi, antaa anteeksi itselleni - ja muille. Joku tarkoitus täytyy olla siinäkin, että elämä on heittänyt minulle näin vaikean haasteen. Joku muu olisi ehkä tässä vaiheessa jo luovuttanut.

Mitä terapiaan tulee, siihen täytyy itse haluta hakeutua. Ei sellaistakaan ratkaisua voi tehdä kenenkään puolesta. Eheytyminen on aina pitkä prosessi, senhan me kaikki syvän depression tai minkä tahansa vakavan sairauden sairastaneet hyvin tiedämme.

Minä yritän olla sinnikäs ja pitkäjännitteinen. Rakastan häntä suuresti. Se antaa elämääni sisältöä. En edes kykenisi rakastelemaan jonkun muun kanssa, se tuntuisi petokselta niin kauan kuin rakastan häntä koko sydämestäni, en ketään muuta.

Herra, anna voimaa kestää, auta meitä molempia!

Hei,

Viestisi lukiessani tuli mieleen - ja anteeksi, jos olette aihetta jo aiemmin käsitelleet, en ole perehtynyt aiempiin keskusteluihin - se, että voisiko mies olla seksuaalisesti eri tavalla suuuntautunut.

Siitä häpeä ja kastraatiohalut (tällaiseenhan ei uskonnollisissa ympyröissä usein erityisen hyväksyvästi suhtauduta). Ja myös se, että kykenee osoittamaan sinua kohtaan vain hellyyttä, kuten ystävien (ei rakastavaisten) kesken on mahdollista?

J

Hei Etsijä!
Sun tarina kosketti mua. Toivattavasti löydät asiasta mielenrauhan. Toivattavasti löydätte yhteisen sävelen.

Minunkin on noloa kertoa, että ei olla mieheni kanssa rakastelleet 7 vuoteen. Mieheni on ylipainoinen eikä halua myöntää ettei pysty. Minäkin kaipaisin välillä mieheni kosketusta.

Tai sitten minussa on jokin vika ettei minuun voi koskea. Pelkään pahoin, että minun raiskatuksi tuleminen mieheni isän toimesta ollessani neitsyt on taustalla. Kaipaan silti hellyyttä. Olen vain niin saastunut ja likainen. Haluaisin melkein poistaa tämän mun kertomuksen. Tämä pimeä salaisuus kummittelee mielessä.

Tätä kirjoittaessa ahdistaa niin pirusti. Itsetuhoajatukset vyöryvät ylitseni. Tarkoitukseni oli olla sinulle Etsijä avuksi. Tämä on kuitenkin osa minua. Ahdistus nostaa päätään... Vaikea hengittää. Mun pitää lopettaa.

Hei Pala lasia!

Luin järkyttyneenä tarinaasi. Mieleeni tuli, että oletko keskustellut miehesi kanssa näistä asioista. Jos kuitenkin rakastat häntä, ehkä kannattaisi yrittää. Totta kai järkytys olisi suuri myös miehellesi. Luuletko voivasi elää tuon asian kanssa elämäsi loppuun asti uskoutumatta kenellekään?

Traumatyöskentely käsittääkseni perustuu juuri siihen, että kipeät asiat etsitään esiin alitajunnasta, jotta niitä voidaan tietoisesti käsitellä ja siten vapautua niistä. Sinä et ole syyllinen! Hyväksikäytetty ei koskaan ole syyllinen.

Ylipainoa on monella ja kyvyttömyysongelmatkin ovat yleisiä. Laihduttaa voi, vaikka se onkin vaikeaa, ja lääkäri voi käsittääkseni auttaa noissa potenssiongelmissa. Sinun ongelmasi on kyllä vaikea, mutta tuskin ylitsepääsemätön.

Onko miehesi isä muuten vielä elossa vai jo kuollut? Tilanne on tietysti huomattavasti vaikeampi, jos pidätte häneen vielä jotenkin yhteyttä.

Ahdistusta vastaan kamppailu on eräänlaista härkätaistelua... Mutta isoinkin härkä on voitettavissa! Julmat salaisuudet ovat hirvittäviä. Puhuminen vapauttaa, vaikka tuska nouseekin silloin pintaa ja voi tuntua mahdottomalta kestää. Mutta uskon, että selviät.
Pidän peukkuja! Kírjoittele, miten asiat etenevät.

Hei Etsijä!!

Juu kyllä mieheni tietää isänsä teon, kun kerroin siitä ennen naimisiin menoa. Raiskaajani on kuollut, ettei enää vainoa kuin unissa. Nyt mä olen asiaa vasta menossa työstämään. Olen ollut siitä parikymmentä vuotta hiljaa ja onnistunut unohtamaan koko jutun. Äidin kuolema vaan toi kaikki vanhat pahat jutut mieleen. Enkä ole itselleni antanut anteeksi raiskausta ja sitä seurannutta jatkuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä. Minä häpeän sitä.

Nyt mä lopetan. Kohta alkaa yövuoro. Kiitos tsemppaavista sanoista!

Äidin kuolema, niinpä niin... Rakkaan ihmisen menettäminen nostaa usein pintaan torjutut muistot. Kun olen ollut yksin ja maannut sairaana kotona, on niitä muistoja pulpahtanut pintaan enemmänkin. Kaikki ne kokemukset hylätyksi tulemisesta. Tosin niitähän on kai kaikilla... Ei pitäisi erehtyä luulemaan itseään mitenkään ainutlaatuiseksi. Olemme kaikki ainutkertaisia, mutta kokemuksemme ovat suureksi osaksi yhteisiä, koska alkuperämme on universaali.

Olen kuitenkin hyvin epätietoinen, miten etenisin omassa suhteessani. Olisin valmis rakkauteen ja hellyyteen ja toinen sen kun juokseen niitä pakoon. Olisikohan pikku Prinssin ja Ketun tarinasta apua? Jos aikoo kesyttää Ketun, pitää olla hyvin kärsivällinen...Tulla joka päivä samaan aikaan samaan paikkaan, päivä päivältä askeleen lähemmäksi. Sitten kettukin uskaltaa tulla vähän lähemmäksi.

Pelottavinta on, että näen kuoleman välillä siilautuvan tämän suhteenkin läpi. Kuolema on se Tove Janssonin niin oivaltavasti kuvaava Mörkö, joka jäädyttää kaiken, mihin koskee. Mutta Mörkökin kaipaa vain rakkautta. Ehkä se on ollut yksin niin kauan, että siitä on tullut mörökölli, tunteiden musta aukko, johon kaikki lämpö katoaa? 😭

Pahinta on, jos elämästä katoaa toivo. Hoen itselleni joka päivä: Pidä kiinni toivosta, pidä kiinni vaikka kaksin käsin! Ettei tarvitsisi ajatella sellaisia tappavia ajatuksia kuin esim. se, ettei ole mitään syytä uskoa ikuiseen elämään, kun ei tämä nykyinenkään tunnu haluttavalta. 😯🗯️

Mutta ehkä vika onkin siinä, että emme rakasta itseämme kylliksi? Jos hyväksyn ja rakastan itseäni ja annan itselleni anteeksi omat vikani, kai voin antaa toisellekin anteeksi kaikki hänen puutteensa. (Kuulostaako pyhältä tekstiltä? Sitä se onkin!)

Tässä nyt on todella suuri haaste minulle, kun olen muutenkin jäänyt elämässäni varsin yksin. Mutta ehkä silläkin on tarkoituksensa. Yksinäisyys on Suuri Opettaja.

Mietin myös, onko seksistä tullut minulle vähän liiankin suuri asia... Olisiko syytä vaihtaa kurssia? Toistaiseksi olen täysin vasten aiempia tapojani tehnyt kaikkeni miesystäväni mieliksi... seisoisin vaikka päälläni jos hän keksisi sitä pyytää. Ja tulos: olen vain helppo nakki ja parhaat kaverit ovat sitten aivan muualla. Tyypillinen naisen virhe. Naiset ovat yleensä (liiankin) kilttejä ja siten he mahdollistavat miesten helpon elämän.

Ehkäpä eräänä päivänä vain kyllästyn olemaan ikuinen onnen kerjäläinen. Mutta sitten minulle jää käteen vielä vähemmän kuin nyt. Joten: jos et ole aivan varma oikeasta strategiasta, mieti vielä seuraavaa siirtoa. Koetan olla tekemättä mitään hätiköityä, etten eksyisi ojasta allikkoon.

Sinulle, Pala lasia, toivon parantavaa terapiaprosessia. Appiukkosi karmea käytös on varmasti se miekka, joka nukkuu teidän välissänne. Eräänä päivänä te kumpikin vapaudutte omista vankiloistanne ja löydätte yhteyden toisiinne. Tsemppiä teille! 🙂👍

Hei Etsijä! En ole lukenut tätä ketjua perusteellisesti, mutta silmääni pisti, kun tuolla alkupuolella sanoit: "Minun täytyy jaksaa olla hänen terapeuttinsa." Vähän särähti korvaan. Tulee mieleen, että pitämällä itseäsi miehesi terapeuttina asetut hänen yläpuolelleen. Ei terapeutin kanssa rakastella. Miehesi ongelmat vaikuttavat aika vakavilta, vaikuttaa siltä, että ne eivät ole sinun korjattavissasi. Jotenkin tulee sellainen mielikuva, että kuvittelet, että sinun pitää pystyä kaikkeen, myös toisten ihmisten muuttamiseen (mieleiseksesi: rakastelemaan kanssasi kun sinä haluat). Miehesi järkyttävine kastraatiopuheineen taas juuri pelkää yläpuolelle asettuvaa, ylivoimaista ihmistä, joka tulee ja kastroi/typistää hänet = kontrolloi, käyttää valtaa ja mitätöi.
Tilanne on vaikea, kun rakastat häntä kovin. Tottakai hauaisit myös seksiä. Onko ainoa mahdollisuus kuitenkin antaa hänen olla rauhassa ja hoitaa itse oma ongelmansa?

Kiitos mielenkiintoisesta kommentistasi Despair. Siinä oli paljon ajattelemisen aihetta...
Kaipa me kaikki teemme virheitä suhteissamme. On totta, että pyrin pitämään itseni koossa, onpa syytetty hallitsevuudestakin. Olen toisaalta kuitenkin varsin empaattinen ihminen. Minulla on ollut omat vaikeuteni, on psykiatrista diagnoosia, terapiaa takana ja lääkitystä päällä, vaikeitakin ongelmia. Olen kuitenkin selvinnyt varsin hyvin kaikesta, myös yksinjäämisestä. Perhettä ja omaisia ei ole, emmekä me ystäväni kanssa ole naimisissa, emme edes kihloissa. Hänhän ei halua sitoutua. Toisaalta hän ihailee minua ja minä häntä, monessa suhteessa. Olemme kumpikin idealisteja, tosin elämä on pakottanut meidät hyväksymään monet realiteetit.

Uskon kuitenkin, että ongelmistaan huolimatta miesystäväni rakastaa minua omalla tavallaan. Ja minä rakastan häntä. Se on paljon. Rakkaus on luottamusta. Siksi vältän mustasukkaisuutta ja liikaa puuttumista hänen tekemisiinsä. Hänellä on paljon ystäviä, ihmissuhteita ja puuhaa, enemmän kuin minulla, mutta annan hänen mennä enkä pyri rajoittamaan häntä. Voin vain tuoda esiin omat tunteeni, mutta hänhän on se, joka valitsee.

Varmasti moni nainen olisi jo jättänyt sellaisen miehen, jolla on tuontapaisia ongelmia, etenkin jos seksiä tekee mieli, mikä on normaalia. Minä en ole kuitenkaan tehnyt niin, koska rakastan häntä. Uskon ja toivon, että asiat vielä korjaantuvat. Hän on itse pyytänyt minua antamaan hänelle aikaa ja noudatan hänen toivomustaan.

Mutta kiitos, kun kommentoit! Uskon, että hyvät ystävät ovat aina toistensa terapeutteja. Omat kokemukseni ammattiterapiasta (5 v.) eivät oikein ole innostaneet jatkamaan. Ei riitä raha, ja sitäpaitsi haluan säilyttää riippumattomuuteni, ratkaista ongelmani yksin. Keskustelen niistä kuitenkin mielelläni muiden kanssa, koska saan siten pulmaan uusia näkökulmia.

Me kaikki muutumme joka hetki. Ei ole yhtä vastausta eikä yhtä todellisuutta. Mutta kaiken takana on Yksi, Todellisuus, johon me molemmat uskomme.

Hei Etsijä! Tämäpäs on mielenkiintoinen sivusto, puhutaan asiaa ja autetaan toisiaan pohtimalla yhteisiä ongelmia. Samaa mieltä, ystävät ja vertaistuki ovat eräänlaista terapiaa nekin.
Minullakin on takavuosilta todella huonoja kokemuksia terapiasta. Ymmärtämätön terapeutti voi aiheuttaa pahoja traumoja terapoitavalle. Kun rikkinäinen ihminen heittäytyy haavansa paljastaen toisen varaan ja tämä raatelee lisää, seuraukset ovat pahat - varsinkin jos hän raatelee asiantuntijan auktoriteetilla.
Minulla kävi kuitenkin onni, kun vielä löysin terapeutin, jonka varassa voin luottaen heittäytyä kokemaan tuskaani ja avuttomuuttani, olla pärjäämättä omillani, olla niin rakkaudennälkäinen ja tarvitseva kuin olen. Saa nähdä, miten kaikki kehityy, eteenpäin kuitenkin. Kaukaa on näköjään lähdettävä. Koen nyt kaksi vuotta terapiassa käytyäni olevani hyvin pieni lapsi, joka käsi vanhemman kädessä alkaa turvallisesti tutustua elämään - ja oikeasti takana on useita vuosikymmeniä.
Tämän ketjun aiheesta ei sen kummempaa, kokemusta on minullakin. Samaa mieltä olemme siitä, että toista ei voi pakottaa. Se on mukava asia, on vähemmän hommia ja aihetta stressiin, kun ei tarvitse omien vaikeuksien lisäksi hoitaa toisten ongelmia.