Olet Mara70 varmasti aivan oikeassa tässä. On vain kestettävä...rakkaus on kahden kauppa. Intialainen sananlasku sanoo, että kahden ystävyys on riippuvainen yhden kärsivällisyydestä. Meillä ainakin on niin. Torjutuksi tulemisessa vain pitää pystyä työstämään monia tunteita, jotka ovat hyvin tuskallisia ja jos siinä toinen osapuoli, tässä tapauksessa minä, ei ole kovin vahva psyykkisesti, tulee ongelmia.

Toisaalta maailmassa on paljon seksiä, josta puuttuu rakkautta. Ehkä sitten pitää pystyä iloitsemaan mahdollisuudesta, että on rakkautta, jossa seksi on mukana ikuisena lupauksena, kosketuksina ja suukkoina, mutta sittenkin vain potentiaalisena mahdollisuutena, joka odottaa lopullista täyttymystään. "Kaikki se kestää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii..."

Katselen usein salaa ikäisiäni miehiä ja mietin, minkälaista olisi olla tuon ja tuon kanssa.. mutta yksikään ei sytytä. Varmasti pystyisin rakasteluun mekaanisena suorituksena, mutta yhtään ei innosta. Ei tee mieli edes kokeilla.

Aina toivon vain, että oma rakkaani voittaisi estonsa ja voisimme olla yhdessä ilman pelkoa. Eli siis hän voittaisi sen oman syväänjuurtuneen pelkonsa, joka ilmeisesti tekee hänestä impotentin. Miksi se on niin vaikeaa?

Onko häntä loukattu joskus seksuaalisesti, arvosteltu varustuksen kokoa tai muuta vastaavaa, se voi tehdä miehestä loppuiäksi impotentin, siihen auttaa vain rohkaisu rohkaisu ja vielä kerran rohkaisu.

Vaatiminen varmaankin tuhoaa epävarman ihmisen kyvyn. Luulisinpa, että vaativuutta ei pysty salaamaan eikä peittelemään, sen vaistoaa. Voisiko olla niin, että mies vaistoaa vatimuksen, josta on tällä palstalla rapottia jo pitkältä ajalta? Voiko tämmöinen ongelma koskaan ratketa, kun vaatimus on ja pysyy? Faktahan on, että haluat hänen "pystyvän". Ei auta, vaikka teeskentelisit lempeätä ja hyväksyvää, kun kuitenkin melessäsi vaadit, että hän jonakin päivänä "pystyy", mieluimmin mahdollisimman pian. Ei kai ole kuin kaksi vaihtoehtoa: tilanteen hyväksyminen tai uuden kumppanin löytäminen? Miten olisi hieromasauva pienenä apukeinona yksin tai kumppanin kanssa?

Ehkä olen käynyt tätä keskustelua liian kauan ja olisi syytä lopettaa tämä tähän. Taidan olla vähän addikti, mutta ainahan voi aloittaa uuden ketjun...

En todellakaan voi tietää, mitä hänelle on aiemmin tapahtunut, enhän tiedä muuta kuin mitä hän suostuu kertomaan. Mitä näihin "varustuksiin" tulee, niitä en ole tähän asti päässyt edes näkemään...Saati, että olisimme päässeet yhdessä hieromasauvalla leikkimään. Välillämme on estojen muuri, mutta silti minulle tässä kaikessa on mukana rakkautta, suurempaa kuin koskaan olen elämässäni tuntenut. Juuri tämä yhdistelmä tekee tästä suhteesta niin surullisen ja jännittyneen. Olen varma, että juuri Hän on elämäni mies, kaikista komein ja puoleensavetävin, kaikista fiksuin ja kaikista etevin...

Kaikenlainen peruslöpinä seksuaalisuuden sublimoimisesta, jota kuuluu kaikkialta ns. henkisten ihmisten seurassa vain lisää omaa pahoinvointiani. Kyllä se seksuaalisuus on paljon muutakin kuin vain hinkkamista. Minulla on kyllä hieromasauva, mutta sillä ei poisteta yksinäisyyttä. Yksin on vaikea kiihottua. Hänen kanssaan... no niin, olen siinä vireessä kaiken aikaa.

Impotenssista olen lukenut, mitä olen käsiini saanut, mutta ainahan kaikki lähtee siitä, että ongelma pitää itse itselleen myöntää ja älytä hakea apua. Minua kiinnostaisi tietää, mitä impotenttien miesten vaimot asioista ajattelevat... Olen kyllä huomannut miesystävälläni erektion silloin tällöin, mutta silloin hän aina painaa jarrua ja sanoo, ettei ole valmis. Sitten lopetamme ja minä jään tuskallisen kiihottuneeksi.

Me taidamme saada toisemme vasta haudassa. Välillä itken tuntikausia ja ikävöin omaan hautaani. Silti kukaan ei hoida minun depressiotani, koska pystyn käymään työssä ja se on ainoa, mikä yhteiskuntaa kiinnostaa. Jos tavalliselle lääkärille onnistun pääsemään, hän vilkaisee vain papereistaan, että kas, sinulla lääkitys jo onkin. Muuta ei ole tehtävissä.

Miesystäväni onnistuu aina piristämään minua - ja minäkin joskus häntä. Ainakin laitan hyvää ruokaa hänelle ja ihailen ja hemmottelen kaikin tavoin (Vanha feministi! Mitä kohtalon ivaa!) No, onhan sekin elämää ja viihdymme yhdessä.

En kyllä voi kuvitella lähteväni etsimään toista miestä. Olen niin umpirehellinen, että varmasti pulauttaisin jossain vaiheessa, etten saa tätä toista mielestäni ja sehän johtaisi vain katastrofiin.

Miesystäväni saattaa hyvinkin kärsiä piilevästä masennuksesta, mutta hoitoon häntä ei saa. Toisaalta ei hän yhtä itsetuhoinen ole kuin minä... mutta on kyllä niitäkin piirteitä vilahdellut.

En ymmärrä, miksi meidän pitäisi hypätä käsi kädessä alas parvekkeelta (kuten hän joskus vitsailee), kun voisimme tehdä niin paljon muuta ihanaa yhdessä. Mutta ehkä meillä on vielä toivoa...Kiitos, jos joku vielä jaksoi lukea tämän.

Tilanteeni on pahentunut entisestään... Mies teki minulle ruman tempun. Pyysin häneltä apua, koska olin hyvin vaikeassa tilanteessa esitykseni kanssa. Hän ei tullut auttamaan, vaikka oli pyhästi luvannut niin tehdä, mutta kun esitys oli ohi, hän ilmestyi tyttöystävänsä kanssa!! Ihan pokkana ihailivat ja puhuivat paskaa, sitten häipyivät yhdessä. Minä jäin yksin.

Kaikki voimani kooten selvisin ulkoisesti, mutta sisäisesti olin niin suuren raivon, epäuskon ja epätoivon vallassa, että vain nelinkertaisen lääkeannoksen avulla selvisin yön yli. Oli pakko, koska seuraavana aamuna oli taas esitys.

En oikein ymmärrä, miten tästä enää jatketaan. Solvasin ja herjasin häntä tekstiviestein, olihan se rumasti tehty, mutta ruma oli hänenkin temppunsa. Olen aivan hajalla.

Tiedän, että pitäisi antaa anteeksi jne. mutta en kykene siihen. Olen liian pettynyt, liian palasina.

Siihen nähden, miten sekava tilanteeni on, on suoranainen ihme, että selviydyn työstäni. Melkoiset näyttelijäntaitoni tulevat silloin avuksi, mutta ihmisen sisällä on aina joku piste, jota koskettaessa repeää kokonaan.

Voisin tietysti hakea tukea ex-mieheltäni, mutta en kestä nähdä häntä enää, vielä vähemmän seksiä hänen kanssaan (vaikka hän voisikin olla halukas). Voisin panna ilmoituksen nettiin, mutta tällä hetkellä vihaan kaikkia miehiä, joten ei nappaa sekään.

Olen epäonnistunut kaikessa paitsi työssäni. Myös yritykseni olla hyvä ihminen ja kehittää luonnettani ovat olleet täysi fiasko. Kun pääsen hetken rauhaan vaikkapa bussiin, alan itkeä hysteerisesti (ja ventovieraat tuijottavat minua, luonnollisesti).

Ihan sama, mikä diagnoosini on. Minulla ei ole enää edes terapeuttia tai lääkäriä, joka voisi lyödä minuun hullun leiman. Joten aivan yhdentekevää. Säilytän ulkoiset raamit, kävelen, puhun ja taistelen tuskaa vastaan, joka uhkaa liottaa minut alkunesteisiini.

Olinpa typerä hullu kuvitellessani, että merkitsen jätkälle jotain. Impotenssin kanssa olisin voinut vielä elää, mutta en petturuuden.

Tiedän myös, että eniten kärsin minä itse. Tiedän tekeväni väärin ja olevani huono ihminen. Joten turha vastata tähän, että "mitäs minä sanoin".

Tällainen on kuilu, joka ihmisen sisimpään aukeaa, kun kaikki usko ja luottamus on sulanut reunoilta. Pelkkä musta reikä!

Olen huono ihminen. Siis näillä eväillä viikonloppuun!

Olen niin pahoillani puolestasi.

Olet nähnyt toisessa hyvää ja yrittänyt ymmärtää ja tukea kaikin tavoin. Tässä kiitos.

Miksi hän toimi noin - täytyihän hän aikuisena ihmisenä ymmärtää, että olit riippuvainen hänen avustaan - miksi sitten tulla paikalle myöhässä ja toisen naisen kanssa? Mitä hän oikein halusi näyttää ja osoittaa?

Koetko olleesi manipuloinnin ja henkisen vallankäytön uhri?

Miten niin olet epäonnistunut koettaessasi kasvaa ihmisenä? Älä tuomitse itseäsi - ethän sorru kiltin tytön rooliin, tytön jonka on aina vain nieltävä kaikki. Tunne vihaa ja anna sille tilaa. Ja sitten eteenpäin, mutta vasta sitten.🌻🙂🌻

Etsijä kirjoitti 4.2.2011 16:28

Tilanteeni on pahentunut entisestään... Mies teki minulle ruman tempun. Pyysin häneltä apua, koska olin hyvin vaikeassa tilanteessa esitykseni kanssa. Hän ei tullut auttamaan, vaikka oli pyhästi luvannut niin tehdä, mutta kun esitys oli ohi, hän ilmestyi tyttöystävänsä kanssa!! Ihan pokkana ihailivat ja puhuivat paskaa, sitten häipyivät yhdessä. Minä jäin yksin.

Kaikki voimani kooten selvisin ulkoisesti, mutta sisäisesti olin niin suuren raivon, epäuskon ja epätoivon vallassa, että vain nelinkertaisen lääkeannoksen avulla selvisin yön yli. Oli pakko, koska seuraavana aamuna oli taas esitys.

En oikein ymmärrä, miten tästä enää jatketaan. Solvasin ja herjasin häntä tekstiviestein, olihan se rumasti tehty, mutta ruma oli hänenkin temppunsa. Olen aivan hajalla.

Tiedän, että pitäisi antaa anteeksi jne. mutta en kykene siihen. Olen liian pettynyt, liian palasina.

Siihen nähden, miten sekava tilanteeni on, on suoranainen ihme, että selviydyn työstäni. Melkoiset näyttelijäntaitoni tulevat silloin avuksi, mutta ihmisen sisällä on aina joku piste, jota koskettaessa repeää kokonaan.

Voisin tietysti hakea tukea ex-mieheltäni, mutta en kestä nähdä häntä enää, vielä vähemmän seksiä hänen kanssaan (vaikka hän voisikin olla halukas). Voisin panna ilmoituksen nettiin, mutta tällä hetkellä vihaan kaikkia miehiä, joten ei nappaa sekään.

Olen epäonnistunut kaikessa paitsi työssäni. Myös yritykseni olla hyvä ihminen ja kehittää luonnettani ovat olleet täysi fiasko. Kun pääsen hetken rauhaan vaikkapa bussiin, alan itkeä hysteerisesti (ja ventovieraat tuijottavat minua, luonnollisesti).

Ihan sama, mikä diagnoosini on. Minulla ei ole enää edes terapeuttia tai lääkäriä, joka voisi lyödä minuun hullun leiman. Joten aivan yhdentekevää. Säilytän ulkoiset raamit, kävelen, puhun ja taistelen tuskaa vastaan, joka uhkaa liottaa minut alkunesteisiini.

Olinpa typerä hullu kuvitellessani, että merkitsen jätkälle jotain. Impotenssin kanssa olisin voinut vielä elää, mutta en petturuuden.

Tiedän myös, että eniten kärsin minä itse. Tiedän tekeväni väärin ja olevani huono ihminen. Joten turha vastata tähän, että "mitäs minä sanoin".

Tällainen on kuilu, joka ihmisen sisimpään aukeaa, kun kaikki usko ja luottamus on sulanut reunoilta. Pelkkä musta reikä!

Olen huono ihminen. Siis näillä eväillä viikonloppuun!

EI et ole huono ihminen, vaan ympärilläsi on huonoja ihmisiä, miehesi teki sinulle todella typerän tempun, petturi, ihmisryhmä jota halveksin kaikista eniten.
Ei ihme jos masentaa ahdistaa ja puristaa tuyommoisen jälkeen, mutta muista että sinä olet hyvä ihminen, sinä et ole tehnyt niitä rumia temppuja mitä ympärilläsi on tehty.
Tiedän että kärsit, hae lääkäriltä kuuri jotain lievittävää, tuskasi voi olla kova.
Muista olet hyvä ihminen!

Kiitos, Mara70, tuo oli kauniisti muotoiltu. Toivoisinpa, että voisin sanoa Eino Leinon tavoin, että "ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista". Olen vielä liian tuskainen kyetäkseni näin jäntevään sublimointiin, itken koko ajan, varsinkin kun vielä näin molemmat tänään yhdessä. Herätän huomiota julkisissa kulkuvälineissä, mutta so what.

Minun juoksemiseni tuon yhden miehen perässä on ollut tosi naurettavaa, mutta tuollaisia hullutuksiahan me ihmiset teemme. Ikinä en olisi uskonut näin suurta tuskaa edes mahdolliseksi. Minulla on kyllä vajaa purkillinen Opamoxia, mutta rauhoittavia lääkkeitä on todella vaikeaa saada, lääkärit suhtautuvat niihin hyvin kielteisesti. Aina sanotaan, että mene kotiin ja pärjäile. Ja aina on uusi lääkäri, en yksinkertaisesti jaksa sitä. Minä olen esiintyjä ja kun menen lääkäriin, näytän terveeltä. Mitä he oikein voivat tehdä? Veriarvot on kunnossa, ei kun baanalle.

Tämä tilanne on jatkunut pitkään, oikeastan nyt on jo neljäs vuosi menossa. Tiesin kyllä, että ko. nainen ja tämä mies ovat ystäviä pitkältä ajalta, mutta ajattelin kestäväni tilanteen. Enpä ole kestänyt, en ollenkaan. Jos miestä on uskominen, heidän välillään ei ole koskaan ollut sukupuolisuhdetta. Sen saa uskoa kuka haluaa, minun kannaltani se on loppujen lopuksi yhdentekevää. Sen tiedän, että yksin olen tässä maailmassa ja jos hyppään alas parvekkeelta, ei sitä moni jää suremaan.

Pahinta on, että näin täydellinen epäonnistuminen nostaa kaikki vanhatkin frustraatiot pintaan, tärisen ja hikoilen yrittäessäni selvitä siitä hyökyaallosta. Siis kaikki aikaisemmat onnettomat rakkaudet (niitä on ollut monta) ja aiemmat kipeästi katkenneet suhteet (onpa ollut niitäkin). Senkin olen kokenut, mitä on ollut olla nuorena naisena keski-ikäisten miesten kanssa ja joutua kylmästi jätetyksi eli ei ole auttanut nuoruuden hehkeyskään, huonosti on käynyt aina minulle, vaikka olen ns. lämmin nainen, joka on aina pitänyt seksistä kuten normaalia on.

Pahinta on, että minulla on vähän väliä näitä esiintymisiä... ne kyllä pitävät mielen jollain tapaa koossa, mutta väsyttävät toisaalta. Ylipäätään kaikki keskittymistä vaativa työ vaikeutuu, koska saan vähän väliä niitä itkukohtauksia, mihin ihmiset luonnollisesti kiinnittävät huomiota. Yritän kuitenkin koota itseni ja pitää kiinni sovituista raameista, niin vaikeaa kuin se onkin.

Yöt ovat pahimpia. En yhtään tiedä, kuinka paljon rauhoittavia uskallan ottaa, en osaa oikein mistään kysyä. Sairaanhoidon neuvonnasta ehkä? Aina sitä kuvittelee pärjäävänsä vähemmällä kuin mitä sitten tarvitseekaan.

Ehkä nyt on paras rauhoittaa tilanne. Jos emme tapaa, arki puuduttaa tunteet vähitellen.

Onneksi saimme lopulta vähän "keskustelua" näistä asioista... siis minä itkin, huusin ja raivosin ja hän suhtautui rauhallisesti ja loppujen lopuksi pääsimme yhteisymmärrykseen. Käytökselle löytyi hyväksyttäviä syitä. Olin ehkä tehnyt hieman hätäisiä johtopäätöksiä.

Kyllähän hän sanoi pahasti, että olin vietellyt ja lähennellyt häntä vasten hänen tahtoaan ja lisäksi uhkaillut itsemurhalla, ja tämähän on kaikki totta. Välillä olen niin epätoivoinen, että itsemurha-ajatukset tulvivat tajuntaani ja silloin puhun niistä. Ihan kliinisesti: selkeä depression merkkihän tuo on, mutta kukapa tuollaista herjaa haluaa kuulla.

Mitä viettelyyn tulee, eikös se ole aika normaalia...yleensä miehet eivät pane pahakseen, päinvastoin. Mutta jos nyt sattuu olemaan estoja tuolla alueella, niin kaipa se tuntuu hankalalta. Minun on vain hillittävä itseni jos haluan olla hänen kanssaan.

Olen ymmärtänyt, että miesten on helpompi harjoittaa seksiä ilman rakkautta. Naiselle se on vaikeampaa. Tai sanotaanko vaikka niin, että seksin harjoittaminen ei tuo mukanaan rakkauden tunnetta, ei miehelle eikä naiselle kun taas rakkaus vastakkaisen sukupuolen edustajaa kohtaan sisältää heterolle sen ns. normaalin läheisyyden kaipuun kaikkinen ulottuvuuksineen.

Kadun syvästi tunnekuohuani...kyllä minä pystyn vihaa tuntemaan, olen yhtä vahva vihassani kuin rakkaudessani. Riehun kun peto, mutta yleensä vain mielikuvituksen ja toisinaan myös verbaalisella tasolla. Se on ymmärrettävää, mutta sillä lailla ei rakenneta ihmissuhteita, ainoastaan tuhotaan niitä.

Tulee mieleen vanha satu auringon ja tuulen kiistasta. Tuuli näytti voimiaan riepottamalla yksittäistä ohikulkijaa ja yritti riistää viitan hänen päältään. Mutta ihminenpä vain painui kyyryyn ja kietoi viitan yhä lujemmin ympärilleen. Auringonpaiste taas sai kulkijan riisumaan viitan yltään vapaaehtoisesti.

Siis miten muutun tuulesta auringoksi? Lisäämällä rakkautta, välttämällä vihaa. Luovuttamalla, antamalla vapautta. En kysy, miksi tämä on niin vaikeaa. Se on ihmisen tehtävä eikä se ole helppo.

Tästä tilanteesta tarinamme voi jatkua aivan miten tahansa. Olemme molemmat vähän elämässä nyrjähtäneitä, kumpikin suuntaansa. Saduissa on aina onnellinen loppu, mutta tosi tarinat voivat loppua ihan miten tahansa... Silti haluan yhä uskoa onnen mahdollisuuteen.

Aivan hajalla... Miesystäväni petti minua tavalla, jota en olisi uskonut mahdolliseksi. Siltikään hän ei nähtävästi haluaisi erota minusta kokonaan... on niin kiva, kun on paljon ystäviä!!
Nyt repesi... todella.

Annoin miesystävälleni Ystävänpäivänlahjaksi teetä ja muita herkkuja. Kiitosta ei kuulunut. Kun ehdotin tapaamista, hän ilmoitti, ettei ole tarjolla kuin peruutusaikoja. Sitten hän ilmoitti nauttineensa teet tyttöystävänsä kanssa, joka myös lähettää terveisiä. Ja muuta vitsailua siitä, että nyt on niin vaikeaa hypätä edes mereen, kun lahtikin on jäässä, mutta varmaan keväämmälle se onnistuu jo paremmin. Ja että mahtoikohan suklaa olla myrkytettyä. Kunpa olisikin ollut!

Tosi kivaa kuulla tällaiseta ihmisestä joka on jatkuvalla depressiolääkityksellä. Olenko rakastunut sadistiin vai onko kyseessä vain henkisesti sairas ihminen? Eli sama asia?
Sairasta ja vammaista ei saa rääkätä...mutta sairas saa rääkätä toista sairasta, vai saako? Voiko tätä verrata lyömiseen? Henkistä lyömistä se ainakin on. Lyödäkö takaisin vai vetäytyä viisaasti... Kas, siinä pulma! Ainoa oikea ratkaisu on tietysti se vetäytyminen ja se on samalla kaikkein kipein.

Yritän nyt irrottautua tästä suhteesta, näistä ajatuksista, mutta helppoa se ei ole. Itken koko ajan enkä oikein tiedä, olenko työkykyinen...herätin työtovereitteni huomiota tänään, luonnollisesti. .Täysin poissa raiteiltani, sisälläni velloo vain verisiä koston aikeita ja itsetuhoajatuksia. Väliin yritän epätoivoisesti tehdä korjausliikkeitä. Olen kuin auto, joka yrittää olla ajautumatta vastaantulevien kaistalle ja lopulta päätyy ojaan päälaelleen.

Ehkä olen niitä onnettomia, jotka eivät osaa vetää rajoja. Olen mentaalisesti ohut, kuin muna, joka särkyy pienimmästäkin rasahduksesta. Olen kadonnut haaveeseen, toisen persoonaan, koska se on ollut tapa kestää arjen koettelemukset ja syvältä sisimmästä nouseva hylätyksi tulemisen tuska. Olen luonut toisesta kuvan ja rakastunut siihen. Illuusio on huume, jolla voi saada itsensä tilaan, jossa ei tunne kipua. Sellainenhan ei voi koskaan päättyä hyvin. Niin, kyllä tiedetään. Minun suhteeni eivät ole koskaan päättyneet hyvin.

Otan rauhoittavia lääkkeitä, mutta en sittenkään voi lakata itkemästä. Pidän tarkan päiväohjelman, en myöhästy ja teen asiat sovitusti. Käyn kuntoilemassa ja treenaan kroppaani. Puhun asioistani ystävilleni, pari on vielä jäljellä.... mutta mikään ei auta.
Yritän lukea, mutta kirjaimet tanssivat silmissäni. Hetkittäin erotan tekstin ja sitten taas leikkaavat kivun sakset merkkijonon poikki.

Kuljen läpi silmiäsärkevän valkoisen maiseman, jonka ydin on pimeys. Sen syli aukeaa minua varten... Se on Kuolema, Unohdus, Ainoa rakastettuni.

Keskustelimme aiheesta puhelimitse, sovimme jopa tapaamisesta. Puhelu sujui todella huonosti... välillä itkin niin paljon, että puhelin ei oikein tahtonut enää toimia, oli liian märkä peli. Äänet hävisivät välillä kuulumattomiin ja yhteys katkesi.

Hän kysyi pari kertaa, olinko menossa psykoosiin ja suositteli terapiaa. Terapiaa! Maksullista rakkautta, tarjolla niille, joiden kukkaro kestää. Sielun huoraamista jonkun tunnottoman reseptinpyörittäjän kanssa. Jos rahat loppuvat, loppuu huoraaminenkin.

Siis olenko menossa psykoosiin?
Ei paljon puutukaan.
Hei, minulla on ensi viikolla kaksi julkista esitystä ja olen lähestulkoon psykoosissa. Ajelehdin eteenpäin rauhoittavien lääkkeiden varassa ja kaikki energia valuu yrityksiin olla vahingoittamatta itseäni. Toisaalta olen ollut yleisön edessä kaksi ja puolivuotiaasta lähtien, joten olen tottunut kokoomaan itseni. Kyllä minä niistä keikoista selviän. Kotona on pahempaa.

Olen hajonnut kahtia. Toinen puoli minusta yrittää saada tilanteen haltuun, toimia järkevästi ja miettiä, mistä lääkärin voisi varata tai voisiko lääkitystä lisätä omatoimisesti. Miten hoitaa hommansa ja sopia asioista järkevästi. Toinen puoli huutaa ja hakkaa päätä seinään, koettaa väistellä ilmassa heiluvia veitsiä. Ryömii maassa, on täysin sekaisin.

Kumpi puoli voittaa? Nyt on vapaa viikonloppu, mutta voinko mennä töihin maanantaina? Mistä tietää, onko menossa psykoosiin ja mitä silloin pitäisi tehdä? Sairaalaan en halua, mieluummin olen kotona ja yritän rakentaa itseäni taiteellisen tekemisen kautta, sikäli kun siihen kykenen. Olen ollut sairaalassa ja siellä vointini vain huononi. En missään nimessä lähde enää sairaalaan eikä niihin juuri enää pääsekään kuin seinähullut ja murhaajat, eivät aina hekään.

Kipu tulee aaltoina ja painaa välillä pään pinnan alle. Kuten huomaatte, pystyn kirjoittamaan yhä täydellisiä lauseita. Olen huippu! Koulussakin minulla oli aina lähes kympin keskiarvo. Olen hyvä, olen hyvä, olen hyvä!

En tiedä enää, kuka olen. Ehkä en ole enää kukaan. Kaikki nämä menetykset... en kykene enää rakastamaan, vain vihassa olen entinen intohimoinen itseni. Minussa on voimaa. Voin siirtää taloja... siis leikisti. Kunnes talot kaatuvat päälleni.

Ehkä soitan huomenna johonkin palvelevaan puhelimeen...kyselen tietoja, miten voisi edetä. Leikitään, että selviän tästä. Tällä hetkellä en voi mennä ihmisten ilmoille... paitsi treenaamaan. Nostelen puntteja niin että käsivarret ratkeavat ja reidet pettävät. Se on hyvä, hieno keino purkaa aggressioita.

Mielessä liikkuu jatkuvasti kuvia, jotka eivät kestä päivänvaloa. Hei, olenko menossa psykoosiin vai selviänkö tästä vielä jotenkin?

Miesystäväni sanoi olevansa huolestunut mielenterveydestäni ja yrittävänsä terapoida minua, mutta ehdotin, että nussisimme sen sijaan...Olen pilannut ja sotkenut kaiken. Joo, joo, kukapa olisi uskonut. Siitä asti kun äitini kuoli (ja toki jo ennen sitä), olen ollut hukassa. Olen pohjimmiltani ihan hyvä ihminen, ainakin jotain hyvää minussa kai on, ja kun olen kunnossa, pystyn tekemään paljon hyvää ja jopa auttamaan ihmisiä monin tavoin. Olen myös syvästi uskonnollinen ihminen, vaikka sitä on tästä tekstistä vähän vaikea päätellä.

Nyt kone on mennyt epäkuntoon.
Jumala, jos olet olemassa, kuule minua! Älä anna minun tuhoutua, estä minua tekemästä epätoivoisia tekoja. Anna tohtori Jekyllin kukistaa Mr. Hyde, niin ehkä vielä tulee kevät ja istutan kukkia parvekkeelle...

Huh huh Etsijä tulipa sulta niin voimakasta tekstiä. Olet ainakin teksteilläsi ja vastauksillasi antanut mulle niin paljon voimaa. Kyllä sä nouset vielä, kun sun heikkouden puuska menee ohi. 🙂🌻

Kiitos, Pala lasia, Sinäkin olet omalla tavallasi hyvin voimakas ihminen. Olet saanut kestää paljon hirveitä asioita, mutta olet selvinnyt. Siis mitä tarkoittaa selviäminen? Ainakin siinä mielessä olemme molemmat selviytyjiä, että olemme vielä elossa ja taistelemme, emmekä ole heittäneet pyyhettä kehään.

Raaka totuus on, että minulla ei ole parisuhdetta, vaikka uskoa, toivoa ja rakkautta on ollutkin ja on. Sen sijaan on hyvä ystävyys ja oma taakka: epävakaa persoonallisuus, toistuva, määrittelemätön masennus kuten diagnoosini kuuluu. Ja kyllä, etsin parhaillaan sopivaa terapeuttia, kaikesta huolimatta. Ainakin siis jotain teen asialle.

Olen myös läheisriippuvainen. Minulla ei ole ihailijoita eikä ketään muutakaan, jonka syliin voisin painaa pääni. Välillä saan nojata rakkaani olkapäähän ja välillä hän ei piittaa minusta, ei soita, ei vastaa viesteihin ja silloin aina tilanteeni huononee.

Kaikesta huolimatta elän elämääni, hoidan työni ja olen aktiivinen. Mutta tasapainosta suistuminen onkin sitten aivan totaalista....Jos viisikymmentä kertaa päivässä pyörivät päässä kuolemaan ja tuhoutumiseen liittyvät ajatukset, niin eihän se toki normaalia ole.
Todellinen tai kuviteltu hylkäämiskokemus tai -viesti laukaisee sellaisen päänsisäisen helvetin, etten olisi aiemmin voinut sellaista edes kuvitella.

Toki tällä elämänkokemuksella tiedän senkin, että ihmissuhdetakiainen on sellainen väkäspallo, jonka jokainen inholla pudistelee irti vaatteistaan. Eli takertumalla potentiaaliseen kumppaniisi menetät hänet. Yritän siis hillitä ja hallita itseni. Olen rakkauden AA-kerholainen, jonka on tehtävä uusi raittiuslupaus joka aamu.

Terapian lisäksi mietin myös jonkun toisen etsimistä vaikkapa netistä. Mutta en kerta kaikkiaan saa pakotettua itseäni siihen. Nuorena olin jossain vaiheessa lähes "ammattivastaaja" ja exänikin löysin aikoinaan sitä kautta. Mutta nyt - tuntuu kerta kaikkiaan toivottomalta. On kuin selailisi värikästä lehteä täynnä kuvia sympaattisista miehistä ja joka sivulle olisi painettu kuin noiduttuna sama kuva...

Tässä iässä moni sellainen ratkaisu on mahdoton, joka vielä nuoremmalle olisi mahdollinen. En esimerkiksi enää voi saada lapsia, en edes adoptoida. Toki voisin vielä suhteen solmia, jos vain joku halukas löytyisi. Ei toki kukaan ahdistunutta halua, mutta enhän ole aina ahdistunut. Nyt jo tuntuu lähes normaalilta, jaksan hymyillä, nauraa ja nauttiakin taas elämästä, ainakin jossain määrin.

Siispä - eteenpäin!

Rakas Etsijä,

suljen sinut lämpöiseen syliini, ole siinä hetki ja tunne lohdutus, jota haluan tarjota. Sanoja minulla ei ole, valtavasti vain myötätuntoa ja lämpöä. Ole hetki hiljaa, itke ja sure, olen lähelläsi. Kätken sinut rukouksiini ja pyydän kaikkea voimaa, lohtua ja valoa elämääsi.

Olin itse täysin rikki vuosi sitten. Viimeisen vuoden olen kerännyt palasia, vieläkin kaipaan suurta elämäni rakkautta joka ikinen päivä, mutta nyt alan olla jo paremmalla puolella. Kävin Fisherin eroseminaarin ja sain paljon eväitä elämäni uuteen rakentamiseen. Nyt ymmärrän, että loppujen lopuksi rakkaus, elämän tarkoitus ja ilo täytyy löytyä oman elämän kautta, vasta sen jälkeen voin olla terveesti toisen ihmisen kanssa. Kipeää tämä oppiminen on tehnyt, mutta vähitellen alan näkemään jo valoa tulevaisuudessa.

Olen seurannut tarinaasi koko ajan, vaikka en ole juuri kommentoinut viime kuukausina. Teitä on ollut kaksi rikkinäistä ihmistä, joiden tarpeet tuntuvat menevän ristiin, mutta joiden kemiat pelaavat hyvin. Tällaisen ihmissuhteen rikkoutuminen on tuskallisen kipeää, nm. kokemusta omaava. Olet älykäs ihminen, viisaskin monessa suhteessa. Kun vain jaksat, suosittelen Bruce Fisherin kirjaa Jälleenrakennus, kun suhteesi päättyy. Ja vaikka teidän suhteenne ei päättyisikään, saat kirjasta paljon välineitä oman elämän jatkamiseen.

Et ole yksin, sinua tukevat monet ystävät ja me virtuaaliystävät, joilla on ihan oikea ja elävä sydän. Päivitä kuulumisiasi tänne palstalle, niin tiedetään, missä mennään. Olet jatkuvasti mielessäni.

Lämmöllä
Kaakao

Hei Kaakao,

suuret kiitokset lämmittävistä sanoistasi ja ajatuksistasi. Olen hyvin iloinen, että minulla on kaltaisiasi virtuaaliystäviä. Lämmin kiitos Sinulle tuestasi!

Olin viikonloppuna käymässä toisessa kaupungissa tapaamassa erästä ystävää, joka on myös kokenut elämässään kovia. Oli oikein mukavaa, kunnes taas tuli miesystävältäni ristiriitainen viesti ja menin jälleen sekaisin. Samat itsetuhoiset ajatukset palasivat, samat kyyneleet (mistä niitä oikein riittää?), vanha levy alkoi taas pyöriä...Tämä ei todella ole helppoa. Tietysti se, että olin ystävän kanssa, auttoi jonkun verran, mutta tilanteeni on edelleen vaikea.

Ihan tulevat Sirkka Turkan säkeet mieleen:
"Kipu tulee pieninä aaltoina; vain terve jaksaa tällä tavoin sairastaa."
Näin varmasti onkin. Jokaisen on elettävä kipunsa kanssa.

Tällä hetkellä turvaudun luovuuteeni, kaikenlaiseen tekemiseen, jonka avulla toivon pysyväni koossa. On myös muita yrityksiä luoda selkeyttä tilanteeseen. Tämä ystäväni on muuten hyvin selväjärkinen ihminen, siis hyvin erilainen kuin minä. Ehkä voimme kuitenkin jossain määrin auttaa toisiamme.

Ystävät eivät korvaa rakastettua, mutta usein ne suhteet ovat pitkäikäisempiä ja vapaita mustasukkaisuudesta ja vihasta, joka ikävä kyllä kulkee ns. rakkauden kääntöpuolena. Sanotaan, ettei se sitten rakkautta ollutkaan. Voihan olla näinkin. Mutta kun kuulen tuon, tulen entistä ahdistuneemmaksi.

Juuri tällä hetkellä en pyri pyhimykseksi. Tänään riittää sekin, että pysyn edes jotenkin kasassa.