Sataa, sataa, on syksyisen harmaata... mutta sisällä on mukavaa. Sunnuntai on kulunut toipumisessa. Ehkä vaadin itseltäni vähän liikaa, kaikissa suhteissa. Ankara yliminä, vaativa vanhemman ääni ei suo pienelle minuudelle koskaan lepoa.

No joo, nyt olen nukkunut ja nukkunut, ja vähitellen voimat alkavat palautua. Takana superrankka työviikko, joka on puristanut sitruunasta viimeisetkin mehut.

Tuttu terapeutti kieltäytyi: ei voi ottaa minua potilaakseen. Olemme liian hyviä tuttuja. Melkein arvasin, että siinä käy näin. Eikä edes osannut suositella ketään. En siis pääse terapiaan, enkä oikein tiedä, olisiko siitä edes mitään apua.

Miesystävästäni ei edelleenkään kuulu mitään. Tällainen on siis lokakuu: harmautta kaikkialla, sielun kaipuuta, työtä, työtä ja työtä...Mutta emmehän me elä itseämme vaan toisiamme varten. Minun täytyy siis vain selvitä kaikesta yksin. Jatkaa perehtymistä rakkauteen, niin kuin J.S.Bach sen kauniisti sanoo kirjassaan Lokki Joonatan.

Ei kukaan ole sanonut, että rakkaus olisi helppoa. Oma suuri ego on Minän ja Rakkauden välissä ja omat pyyteet estävät näkemästä selvästi. Minä tarvitsen vain uudet silmälasit, joiden linssit ovat hiottu puhtaasta valosta.

Ihmiset ovat epätäydellisiä ja pettävät aina. Etsikää Jumalan valtakuntaa, niin kaikki teille annetaan, näin sanotaan evankeliumissa. Pitäydyn siis siihen.

Nyt taas Hän soittikin... joo, ihmisten ajatukset kulkevat niin eri reittejä. Kysyin, miksi ei ole soittanut aiemmin. Kuulemma häpeää sitä, että on minulle niin vähän annettavaa. Tuohan on aivan järjetöntä... mutta miehen ja naisen sielunelämät ovat aika erilaisia.

Luulenpa, että aika moni vaikeus palautuu tuohon perusongelmaan, joka on mainittu otsikossa. Ja ehkäpä taustalla on myös ns. Peter Pan-syndrooma eli haluttomuus/kyvyttömyys sitoutua. Onko kellään tästä kokemuksia? Lienee aika yleinenkin...

Kyllä miehet ovat aika kukkoilijoita... Tämäkin kerskailee sillä, kuinka monet naiset ovat hänestä kiinnostuneita ja haaveilee useammasta vaimosta. Todellisuus on kuitenkin ihan toista, kuten olemme nähneet. En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Sokeroidun pinnan alla minussakin kihisee jo suuttumus. Prinssi alkaa näyttää yhä enemmän sammakolta...Mutta ehkä tämäkin on vain välivaihe.

Kyllä minä kärsin tässä suhteessa. Ehkä olen liian kiltti. Toisaalta tiedän, että voisin panna hänet matalaksi hyvinkin helposti, jos hän heittäytyisi hankalaksi. Minullakin on keinoni.

En voi sietää sitä, että normaali seksuaalisuus alennetaan jotenkin tahraiseksi puuhaksi. Sehän kertoo kyvyttömyydestä ja traumoista. Mietin myös sitä, miksi naisen täytyy aina olla niin mahdottoman hellänvarainen. Miehen potenssi taitaa olla niin arka asia, että sitä ei mitenkään sovi edes varomattomasti hipaista sanan sulalla. Mikä tahansa pienikin kömmähdys voi kaataa tuulessa huojuvan laivan. Mutta minähän olen varovainen. En tee erehdyksiä. Ymmärrän, joustan, kestän jopa kipua, jos on pakko.

En tarkoita, että kestäisin tyynesti, jos joku vaikkapa yrittäisi raiskata. Tarkoitan tyydyttämättömyydestä eli laukeamattomuudesta aiheutuvaa yllättävän voimakasta fyysistä särkyä.

En silti ymmärrä naisia, jotka käyttäytyvät miehiä kohtaan törkeästi (heitäkin on). Miespalstalla joku onneton kysyy, että voiko ikinä selviytyä siitä, että nainen haukkuu huonoksi panoksi. En käsitä, miten joku nainen voi olla noin hävytön. Eikö miehen kannattaisi jättää sellainen nainen, joka kohtelee häntä noin huonosti.

Ihan samalla tavalla naisenkin kuuluu jättää mies, joka pompottaa häntä. No, seuraava kysymys: pompotetaanko minua? Joo, ehkä. Mutta hyvää kannattaa odottaa. Joten odotetaan.

Niin kuin aina kun asiat elämässäni menevät pieleen, yritän etsiä lohtua tai apua kirjallisuudesta. Mitä nyt sitten tästä pitäisi ajatella:

"Naisen, joka näkee merkkejä moraaliapostolista tai raiskaajan ylijännittyneisyydestä, tulisi heti paeta. Sellaisista tyypeistä on parasta pitää näppinsä erossa. Heiltä ei seksuaalisuuden liittäminen elämään ole onnistunut. He tuhoavat henkilön sillä, että he loukkaavat hänen kehoaan. Heissä sivilisaatio on mennyt pieleen. Perustaltaan häiriytyneistä on pysyttävä loitolla. He kuuluvat terapeutin hoitoon. On vaarallista pitää itseään terapeuttina. Tai haluta vapauttaa häiriintynyt rakkaudella."

(Dieter Scwanitz: Miehet: erään lajin tarkastelu, s. 183 -184)

Olipas tuo tyrmäävää tekstiä. Olenko minäkin joutunut tiikerin nielemäksi, omaan loukkooni rakastumalla väärään mieheen? Kukahan sitten olisi minulle se oikea? Tai hänelle? Vai onko ihminen tuomittu elämään yksin, ilman kosketusta, rakkauden kokemusta? Olenko minä tuomittu vai olenko itse tuominnut itseni?

Eilen illalla päässäni repesi lopullisesti...Paha olo oli alkanut jo aamulla ja yltyi iltaa kohti. Vaihdoimme muutaman tekstarin. Tein parhaani pilatakseni hänen iltansa (ulkona nauttimalla hienosta päivällisestä, jonka tuttu tarjosi, kuinkas muuten) ja itkin ystävilleni puhelimeen. Lopulta olin siinä tilassa, että huusin tuskasta ja vähältä piti, etten hakannut päätäni seinään.

Sieltä tuli sovittelevaa tekstaria tyyliin: onpa hienoa, kun et nyt enää "ahdistele" minua... juu, seksuaalisesta ahdistelustahan minua on syytetty. Panin kyllä vastaan. Sanoin, että hän on tuhonnut minut naisena ja yhtä ja toista muutakin. Ystävättärelle itkin, että kuolen, jos en saa enää halata häntä. Ystävätär neuvoi ottamaan etäisyyttä.

Mitenkäs ne siellä AA-liikkeessä nyt toimivatkaan, kai jotenkin tähän tapaan: Olen alkoholisti. Mutta lupaan, etten juo tänään. Tätä samaa kaavaa noudattaen: Olen rakkausholisti. Mutta lupaan, etten sorru tänään. EN soita, EN TEKSTAA, EN ota yhteyttä! En myöskään hae sairaslomaa, vaikka mieli tekisi. En vaan kestä nähdä pomon naamaa, jos se tulee taas jotain selittämään, en aio puhua hänen kanssaan. Sanon suoraan, että nyt ei mene hyvin ja keskityn työhöni.

Tänäänkin noudatan ennalta päätettyä rytmiä, vaikka on sunnuntai. Kasvot ovat turvoksissa, mutta kaipa se turvotus laskee päivän mittaan. 20 mg Triptyliä ja 15 mg Opamoxia tekivät lopulta tehtävänsä. Montakohan Opamoxia on jäljellä? Todella vaikeaa on ollut saada reseptiä. Saisikohan yksityislääkäriltä?

Olen ollut Lapinlahdessa enkä halua enää m-sairaalaan, en nyt enkä koskaan. Terapiaan ei pääse. Jos oikein paha olo tulee, voi kokeilla sairaalan päivystystä. Saisikohan Opamoxia sieltä?

Paha olo tulee aaltoina, niiden välissä teen töitä ja elelen normaalisti. Huomenna menen töihin, ehdottomasti. Mutta työkavereille ei pidä vitsailla itsemurhasta, he eivät kestä sitä. Pomolle ei kuitenkaan kukaan mene minusta kantelemaan, koska he kaikki vihaavat häntä enemmän tai vähemmän, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Joku voi sittenkin kieliä. Eipä silti, että siitä mitään seuraisi. Pomomme on kyvytön narsisti, joka pullistelee vain egoaan ja surkea johtaja. Jonain päivänä sanon sen hänelle.

Voi itku, mikä vuodatus tänään. Vaan olisittepa nähneet eilisen shown! Minusta olisi voinut raapaista tulitikun ja sytyttää koko kämpän palamaan.

Se Dieter Schwanitzin kirja on muuten todella lennokas ja loistava. Hän aloittaa kahdesta miehiin liittyvästä myytistä, molemmat naisten luomia. Toisen perusmyytin mukaan miehet ovat sikoja ja raakalaisia. Toinen myytti opastaa, että jokaiselle naiselle on olemassa oma ritari tai prinssi, joka pelastaa hänet ahdingosta. Miten näitä kahta myyttiä voi yhdistää?

Miehenä Schwanitz pureutuu todella syvälle sukupuolten problematiikkaan tavalla, joka tekee vaikutuksen. Kirja on kuulemma ollut kotimaassaan Saksassa bestseller, niin myös saman kirjailijan Sivistyksen käsikirja, josta olen haltioitunut aikaisemmin. Täällä Schwanitz on jäänyt aika vähälle huomiolle ja on nyttemmin edesmennyt, joten näitä teoksia ei tule lisää. Mutta tuo opus on kyllä loistava ja sitä voi suositella jokaiselle.

Lauantai-iltana vannoin, että en halua tavata häntä enää koskaan...sunnuntaina hän otti yhteyttä ja sovimme taas täysin.

Minua kyllä nolottaa tuo mieletön raivon ja mustasukkaisuuden puuska. Samalla sain paljon ajateltavaa. Jos löytää todellisen kultakimpaleen kypsässä iässä, voi olla niin, että sitä ei saa pitää yksin. Yleensä kullanmetsästäjät liikkuvat samoilla apajilla... Niinä minunkin on kyettävä jakamaan, vaikkei se olekaan helppoa.

Koska yleensä aina torjumme ja tukahdutamme negatiiviset tunteemme, on melkoinen yllätys havaita, että niitä onkin ja ne ovat jopa voimakkaita. Välillä tunne saa sellaisen yliotteen, että järki katoaa kokonaan.

Äitini aikanaan teroitti jatkuvasti, että pysy loitolla mustasukkaisesta miehestä, koska sellainen tuhoaa suhteen eikä mustasukkaisuus koskaan parane. Hänellä oli nuorena todella paljon miessuhteita, koska hän oli häikäisevän kaunis ja luonteeltaan rohkea, joten kaipa hän puhui kokemuksesta. Mietin, mitä hän nyt minulle sanoisi, jos vielä eläisi ja olisi voimissaan. Varmaankin kehottaisi rauhotitumaan ja voittamaan tuon mustasukkaisuuden demonin, kukistamaan sen kerta kaikkiaan, koska toista ihmistä ei voi omia eikä omistaa, ei koskaan, ei avioliitossakaan.

Olen häpeäksi äidilleni. Yritän tutkiskella itseäni ja kehittää luonnettani, kyllä kyllä, mutta hitaastihan se etenee. Mustasukkaisuuden takana lienee huono itsetunto. Meillä suomalaisilla on kyllä kollektiivisesti huono itsetunto, olemme tottuneet kurittamaan itseämme ja halveksimaan kukkoilijoita. Minulla on tosi huono itsetunto näissä vastakkaista sukupuolta koskevissa asioissa.

Toisaalta kun lukee näitä tämänkin palstan kokemuksia naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta, täytyy todeta, että varovaisuus ja tietty epäluuloisuus miehiä kohtaan on varjellut minua paljolta pahalta. Niin kurjalta kun se kuulostaakin, ehkä naisen pitää lähes kaikissa kulttuureissa olla aina hieman varuillaan. Ettei paha mies tule ja raiskaa!

Oma miesystäväni puhui alkuun minulle siihen tyyliin, että ethän vain yritä raiskata minua. Koska hän on minua noin kuusitoista kertaa vahvempi, olin aivan hämmentynyt ja kauhuissani (vrt. otsikko), mutta vähitellen olen alkanut päästä syvemmälle tähän eriskummalliseen sielunelämään, jota en toki vieläkään voi väittää ymmärtäväni...

Olisiko niin, kuin jossain ihmisen seksuaalisuutta koskevassa tutkimuksessa väitettiin, että inhimillinen seksuaalisuus on perusluonteeltaan traumaattista? Ihme kyllä, löytyy seksielämäänsä tyytyväisiäkin ihmisiä. Heillä saattaa olla joku muu vaikeus tai trauma, esim. se, että rahat eivät koskaan riitä. Sellaisia tunnen paljonkin. Itse asiassa en tunne juuri ketään, jolla rahat riiittäisivät... 😉 Mutta onnellisia nämäkin ihmiset voivat silti olla, ainakin hetkittäin.

Olen alkanut sopeutua tilanteeseen...Mies on sellainen kun on ja minä olen tällainen. Teen suhteestamme taidetta. Sekin on palkitsevaa, mutta ei tietenkään tyydytä läheisyyden kaipuuta.

Yksinäisyys on merkillinen juttu. Lueskelin Juho Saaren kirjaa Yksinäisten yhteiskunta, joka on tutkielma suomalaisten kokemasta yksinäisyydestä. Eräs klassinen sosiologian mittari on itsemurhien määrä yhteiskunnassa, joka on sidoksissa yhteisön kiinteyteen. Eli itsemurhaan päätyy todennäköisimmin henkilö, jolla ei ole toimivia sosiaalisia suhteita.

Tässä mielessä työttömät ovat selkeästi riskiryhmässä, koska työikäinen verkostoituu usein työn tarjoamien sosiaalisten kontaktien kautta. Itse luisuin syvään masennukseen ollessani vuoden työelämän ulkopuolella. Töissä ei ollut helppoa, mutta ei kotonakaan. Pinnallisetkin sosiaaliset suhteet pitävät nenän pinnan yläpuolella. Usein omaan elämäänkin löytyy merkitystä toisten ihmisten kautta. Tavallaan yksinäisyys on siis suuri harha, mutta kuten kaikki harhat, se tuntuu todelliselta...

Lueskellessani tämänkin palstan tuskaisia yksinäisyys- ja suhdekokemuksia mietin usein, miten ateistit onnistuvat pysyttelemään pinnalla. Tuskin itse jaksaisin, jos uskoisin tähän yhteen, satunnaiseen elämään ilman suurempaa tarkoitusta. Ehkä juuri siksi monet ovatkin niin epätoivoisia. Tarkoituksen kokeminen puuttuu, ja silloin puuttuu kaikki.

Miesystäväni ja minä olemme näissä elämän suurissa kysymyksissä samoilla linjoilla. Mutta hän nyt vain on sellainen ihminen, joka ei halua sitoutua ja se on minulle karvas pala. Mutta ehkä tämänkin kiemuran tarkoitus on opettaa minulle jotakin tärkeää elämästä ja siihen sisältyvistä pettymyksistä.

Jokaisen pettymyksen sisällä on opetus. Tavallisimmin meille halutaan opettaa nöyryyttä, jos olemme päästäneet oman egomme pullistumaan liian laajaksi. Oikeastaan kaikki takaiskut yrittävät opettaa meille rakkautta, mutta me olemme tavattoman hitaita oppimaan...

Kävin lääkärissä ja epäilyni varmistui: äänihuulistani löytyi polyyppi, joka täytyy luultavasti leikata. Hitsi, kun ahdistaa! Yritän olla urhea, mutta tämä on vakava asia, siis minulle. itsetuntoni on aina rakentunut paljolti ääneni varaan, ja nyt ääntä täytyy sitten säästää ja varoa.

Olen samantapaisessa tilanteessa kuin kaunotar, jonka kasvoille kaatuu happoa.. no, ehkei kuitenkaan aivan. Täytyy vain toivoa, että leikkaus onnistuu, mutta onhan joka toimenpiteellä aina riskinsä.

Tämä löydös vaikuttaa työkykyyni ja epävarmana naisena ajattelen, että suhteeseenikin.. entä, jos miesystäväni ei enää välitäkään minusta tämän jälkeen? Hänen suhteensa olen vähän väliä epävarma, välistä epätoivoinenkin, ja onpa aihettakin.

No, nyt on siis pakko paljastaa, että esiinnyn paljon...käytän ääntäni sekä harrastusten että työn puitteissa. Sitten tietysti tulee jokin rasitusvamma ihan niinkuin urheilijalta napsahtaa poikki akillesjänne. Ja nyt on tosi risa olo... yleensä kun jotain ääneen tulee, iskee kohta myös masennus. En tiedä, kumpaa pelkään enemmän, mutta molempia pelkään ihan h-tisti...

Mutta tällaista elämä on: ei mikään ole pysyvää. Ei onni eikä rakkaus, ei raha eikä menestys. Pitää suunnata siihen, mikä On. Asioiden Tosiolemus, Absoluutti, Jumala.

Yritän. En voi tehdä muuta.

Ehkä asiat kuitenkin pikku hiljaa kohentuvat, jos keskittyy itsensä kehittämiseen eli muuttaa ne asiat, jotka muuttaa voi ja hyväksyy sellaiset, joihin ei voi vaikuttaa.
Kuten nyt tuo EU:n kriisi. Maa toisensa jälkeen kaatuu kassalippaaseen ja isot sakset leikkaavat taas kerran heikoimpien sosiaaliturvaa ns. rikkaissa maissa kuten Suomessa. Mutta minkäs minä sille voin?

Yritän vaikuttaa edes omiin asioihini. Koetan sopia ihmisten kanssa, jos olen riidellyt. Olen jo hyvällä alulla! Miesystävänikin asiat näyttävät selkiytyvän. Ehkä meillekin vielä aurinko paistaa joskus.

Terveysongelmia on, mutta niitähän on kaikilla, jotka alkavat ikääntyä. Monilla ystävilläni on paljon pahempiakin ongelmia, on tapaturmia, diabetestä ym. Täytyy yrittää skarpata näissäkin asioissa.

Tosi usein näillä palstoilla ihmiset valittavat kontaktien solmimisen ja ylläpitämisen vaikeutta. Tunteettomat miehet, jotka haluavat vain seksiä ja palveluita, tuntuvat olevan monen naisen ongelma. Kyllähän takana vaikuttavat vuosituhantiset roolimallit.

Me suomalaiset naiset ajattelemme harvoin, miten historiallisesti nuorta naisten "vapautuminen" on. On itsestään selvää, että naiset äänestävät, vaikuttavat asioihin, käyvät töissä ja opiskelevat, ja onpa Suomessa tällä hetkellä presidenttinä ja pääministerinäkin nainen. En silti tarkoita, etteikö olisi parantamisen varaa, on paljonkin. Mutta ehkä on hyvä olla joskus myös kiitollinen kaikesta tästä.

Olen ajautunut jo niin kauas syrjään otsikosta, että ehkä on syytä lopettaa tähän ketjuun kirjoitteleminen. Paljon tukea on kuitenkin tullut, kiitos siitä. Yritänpä välillä tukea muita. 🙂👍

Pyörsin pyhät päätökseni ja jatkan taas kirjoitteluani tänne. Ei väliä, lukeeko kukaan vai ei, kirjoittaminen sinänsä jo auttaa. Aina parempi tietysti, jos joku lukee ja ehkäpä jopa kommentoi.

Polyyppi on paljastunut kystaksi eikä parane kuin leikkaamalla. Leikkaava lääkäri on lomalla ja soittaa kun ehtii. Tämä kaikki pikkujoulu- ja joulutohinoiden seassa, olen hypännyt tilaisuudesta toiseen ja se vähän helpottaa oloa, mutta sitten joudun aina kohtaamaan kovan todellisuuden... onko urani nyt ohi vai pääsenkö paula koivuniemeksi? Ihmiset ovat aina ihailleet taipuisaa ja kuulasta ääntäni, se on ollut paras valttini. Niin muuttuu maailma, eskoseni.

Kovasti olisin halunnut puida tätä juttua miesystäväni kanssa. Lähetinkin hänelle surullisen ja rakastavan viestin, mutta mitenkäs hän vastasi? Lähtikin viettämään aikaa toisen naisystävänsä kanssa. Kyllähän hän siinä soittelikin ja muuta, mutta olin liian itkuinen vastatakseni.

Nyt on todella sekava ja risainen olo. On niin paljon työstettävänä: oma sairaus, toisen käytös, anteeksiantamisen ja unohtamisen problematiikka, joulu, työ, kaikki jäljellä olevat esiintymiset (niitäkin on seitsemän vielä ennen joulua), mikrofonitekniikka jne. jne. Pitäisi paketoida lahjoja ja kirjoitella kortteja, mutta välillä itken niin paljon, etten eteeni näe. 😭

Vanhan sirkushevosen tavoin kykenen aina kokoamaan itseni yleisön edessä, mutta näin yksinäni saatan kadottaa kokonaan tasapainoni ja luisua taas vanhoihin tuttuihin itsetuhoisiin mielikuviini. Näen itseni samassa sukuhaudassa rakkaan äitini kanssa, näen itseni hyppäävän parvekkeelta uudelleen ja uudelleen, näen veisten heiluvan...

Mutta uudelleen ja uudelleen kokoan itseni. Harrastan liikuntaa, syön terveellisesti, yritän pitää itseni kurissa, vaikka ylipainoinen olenkin, en huku suklaarasiaan enkä pilleripurkkiin enkä viiltele ENKÄ SOITA ENKÄ VIILTELE, vaan olen rauhallinen, järkevä ja huomenna lähden jumppaan.

Minä kestän tämän ja kaiken, mitä on tulossa ja pahempaa on tulossa, vääjäämättä. Minulla on vielä ääni tallella, vaikka se vähän käheämpi onkin, on luovuutta ja mielikuvitusta, on älyä ja koulutusta eikä pankkitilinikään ole aivan tyhjä. On siis toivoa.

Radion kirjallisuusohjelmassa tiivistettiin hauskasti, että miehet eivät anna anteeksi, he vain unohtavat kaiken, kun taas naiset antavat kaiken anteeksi, mutta eivät unohda mitään. Kuinka totta se onkaan! Me rakennamme itse itsellemme vihavankilan, hyvin tietäen, että se ei auta meitä vaan eristää meidät muista. Silti me teemme niin! Äitini joskus sanoi pilke silmäkulmassa, että minä olen hyvä vihaaja. Niinpä. No, ainakin häntä minä rakastin ja hän rakasti minua. Rakastaakohan kukaan minua enää koskaan?

Miesystäväni vakuuttaa rukoilevansa puolestani. Tosi söpöä, mutta vaihtaisin ne rukoukset kunnon panoon. Koska tahansa. 😉

Joulu lähenee. Huomenna linnassa tanssitaan. Elämä jatkuu, parempana tai huonompana, mutta jatkuu joka tapauksessa.

Tässä vähitellen yritetään eheytyä ja vaihteeksi omiin voimavaroihin luottaen. Miesystäväni on aika liehuvaista sorttia, naisia tanssitetaan vähän siellä sun täällä. Hänellä on paljon ottajia toisin kuin minulla. Aika paljon minulta tässä suhteessa vaaditaan, pitäisi olla rauhallinen ja vakaa, välttää mustasukkaisuuden karikot, antaa toiselle tilaa ja kestää yksinäisyyttä. Tukahduttaa omat tarpeet. Tällä hetkellä se taas onnistuukin, huomenna ehkä ei.

Tosiasia on, että meikäläisistä on seurustelumarkkinoilla ylitarjontaa ja hyvistä miehistä on huutava pula. Meillä on kuitenkin aina mahdottoman hauskaa kun tapaamme. Olemme molemmat niin luovia, että inspiroimme toisiamme. Mutta kultakimpaleen nyt vaan joudun jakamaan monen naisen kanssa, jotka ihastuvat tähän ystävälliseen, auttavaiseen ja raittiiseen persoonaan, siis useimpien tavisten ihannemieheen.

Kysymys on, miten kauan jaksan tätä? Miestä, joka lupailee rakkautta, mutta ei kykene antamaan sitä. Toisaalta, onhan tässäkin elämäntilanteessa toivoa. Onhan se ainakin parannus entiseen, vielä yksinäisempään elämään verrattuna.

Yksinäisyyttäkin on montaa lajia ja monta kerrosta. Asun kaupungissa ja ihmisiä on kaikkialla. Mutta juuri niiden omien ihmisten löytäminen suuresta joukosta onkin vaikeaa. Liikun kyllä aika paljon ja olen usein menossa. Rakastettua vaan ei niin helpolla tule vastaan. Rakkauden kypsymiseen tarvitaan aikaa, yhteistä kiinnostusta ja vastavuoroisuutta.

Saa nähdä, olenko jouluna yksin vai yhdessä. Kaikki on vielä epävarmaa. Toivotan kuitenkin kaikille jo tässä vaiheessa hyvää joulun odotusta! Älkää ladatko jouluun liikaa odotuksia, hoitakaa ihmissuhteita, mutta älkää ylikuormittako niitä. Yritän itse toimia samoin. 😉

Hei Etsijä!
Oli mukava kuulla sinusta taas. Olen ollut itse aika kuitti koko vuodesta ja kakesta tapahtuneesta. Töissä on ollut kiirettä ja muutakin ohjelmaa olen keksinyt. Vaan enää en ole jaksanut olla aktiivinen tällä palstalla. Nyt tulin toivottelemaan sinulle hyvää ja lämminhenkistä joulua.

Olen miettinyt paljon tulevaa joulun aikaa. Pelännyt ja surrut menetettyä liittoa. Siviilisäätyni on nyt virallisesti vaihtunut, exäni haki minusta eron heti kun harkinta-aika meni umpeen. On ollut tosi surkeata. En kylläkään häntä kaipaa, sitä toista vain senkin edestä, mutta tietty tuttujen rituaalien muuttuminen ja tyhjän päällä oleminen, se on ahdistavaa. Puristaa ja ahdistaa vuorotellen. Toisaalta voi olla ihan terveellinen kokemus kokea yksinäisyyttä jouluna, pojat kun menevät joulupäivänä isäänsä katsomaan. Yksinäisiä joulun viettäjiä on paljon, tämäkin kaupunki pullollaan. Nyt saan vähän maistaa, mitä se on.

Sinulle toivon aidosti kaikkea hyvää. Olet hieno ihminen, olen saanut paljon ajateltavaa viesteistäsi. Jotenkin toivoisin, että pääsisitte eteenpäin suhteessanne tai edes johonkin suuntaan. Mikäs siinä, jos suhde on hyvä ja tuolla tasolla, jos se on yhteisesti sovittu, mutta että kärsit ja tukahdutat niin paljon palavaa liekkiä itsessäsi. Ethän kuluta itseäsi loppuun?

Itse en ole ollenkaan valmis uuteen suhteeseen. Ei silti, ei niitä miehiä ole tässä tyrkylläkään. Mutta vaikka olisi, tiedän, että työ minussa on kesken, en halua näitä kuormia uuteen suhteeseen. Tämä antaa intoa ja motivaatiota hoitaa itseäni. Vuoden alkupuolella menen eroseminaariin, josta toivon mukaan saan taas jotakin uutta selkäreppuuni.

Huomaatko, yritän vastata sinulle, mutta pyörin omien asioiden ympärillä. Pahoittelut tästä, mutta tämä on tilanteeni, omat asiat ovat niin pinnalla.

Lämmin halaus sinulle, musiikillinen tervehdys tulee tässä:
http://www.youtube.com/watch?v=SXh7JR9oKVE

Kaakao

Saako olla miehinen näkökulma asiaan, en toki tiedä onko tästä kysymys.
Aikoinaan minulla aloitettiin masennuslääkitys joka vei pienessä hetkessä kaikki seksuaaliset halut, mutta kun oli pakko käyttää niiin käytin, nyt tuota lääkitystä puretaan ja seksuaalisuus tulee taas takaisin hitaasti mutta varmasti, avuksi määrättiin vielä viagra.
En tiedä miten vaimoni on jaksanut nämä selibaattivuodet - vaikeaa varmaan ollut, mutta kun oma tauti on voitettu alkaa se seksuaalisuuskin nostaa taas päätään.😉

Kiitos teille, mukavat ihmiset, kun jaksatte kommentoida. Tiedän toki, että masentuneena ei ole seksuaalisia eikä muitakaan haluja, koska maailma on muuttunut harmaaksi ja värittömäksi. Oma masennukseni tuntuu tässä kyllä myös pahenevan, mutta toiseen osapuoleen on niin vaikeaa vaikuttaa. Voi antaa vain tukeaan ja lohtua, siinä kaikki mitä voi tehdä...

Kauhean raskasta on jatkuvasti yrittää vietellä toista, joka kiemurtelee ja suhtautuu selvästi kauhean kaksijakoisesti koko touhuun. Välillä tuntuu, että minäkin hajoan tässä... mutta minkäs teet, kun sitä rakkautta kuitenkin on.

Ystäväni, jotka tietävät jotain tästä meidän tilanteesta, suosittelevat eroa ja etäisyyttä. Mutta minä en pysty, koska rakastan tätä miestä. Jos lähtisin suhteeseen jonkun muun kanssa, tuntisin itseni prostituoiduksi...

Tällaista tämä elämä nyt on eikä näytä siitä muuksi muuttuvan. Yritän kovasti keskittyä muihin asioihin. Pakostakin tässä tunteet haalenevat, kun koko ajan kylmää vettä heitetään kiukaalle. Mutta aika näyttää...

masennuslääkitystä pienennettiin taas ja halut sen kun lisääntyvät.
Mutta anna miehellesi aikaa, aikaa toipua, aikaa alkaa taas haluta, ole lähellä, hyväile, rakasta, mutta älä patista, älä pakota, älä edes vihjaise jos miehesi ei ole valmis, sitten kun aika on oikea miehesi kyllä kertoo sen.
Mutta rakasta vaikka et jaksaisikaan.