Etsijä kirjoitti 4.10.2010 17:48
Mutta miten nainen voi auttaa miestä olemaan pelkäämättä rakkautta ja rakastelua? Osaako kukaan neuvoa? 😯🗯️

Mistä tulit ajatukseen, että naisen pitäisi auttaa?

Jaa-a. No siis ehkä ei sitten pitäisi. Pitäisi vaihtaa miestä. Harmi vain, että meidän kahden harrastukset ja maailmankatsomukset sopivat todella hyvin yhteen. Itse asiassa ensimmäistä kertaa elämässäni uskon löytäneeni parisieluni. Meillä on hauskaa, ihanaa, älyllisesti ja seksuaalisesti kiihottavaa yhdessäoloa ja pystymme keskustelemaan vapaasti kaikesta maan ja taivaan välillä tullen ymmärretyiksi.

Olemme kuin kaksi lintua, jotka lentävät ja syöksähtelevät hurmoksessa stratosfääristä toiseen, välillä matalalentoa, sitten siksakkia, sitten taas huima syöksy kohti korkeuksia. Ja teemme sen omalla voimallamme, emme aineissa emmekä kännissä. Kumpikaan meistä ei juo eikä polta. Meillä on siis täydellistä - lukuun ottamatta paria pientä ongelmaa.

Minä puolestani lähestyn naisen kriittistä ikää. Kohta hyvinvointi vaihtuu mahdollisesti rankkoihinkin vaihdevuosioireisiin. Olisi kiva kokea fyysistä läheisyyttä ennen tätä haamurajaa.

Sinänsä en tiedä, onko nettiin kirjoittamisessa mitään mieltä. Yhtä hyvin voisin pitää päiväkirjaa. Tässä nyt vain on se mahdollisuus, että joku muukin saattaa kommentoida ja ehdottaa jotain uutta näkökulmaa, sellaista, jota itse ei ole tullut ajatelleeksi. Se on yhteydenpidon rikkautta, mutta voihan siinä tulla loukatuksikin.

Tämä liittyy laajempaan kontekstiin eli kysymykseen ihmisen yksilöllisyydestä/yhteisöllisyydestä. Minätunne takaa persoonallisuuden koossapysymisen, mutta kuinka paljon yksilöllisyytemme onkaan yhteisön ja verkostoitumisen tulosta? Minä olen se, joka tässä ajattelee, mutta se, mitä ajattelen, riippuu omista kokemuksistani, tapaamistani ihmisistä, käymistäni keskusteluista, lukemistani kirjoista. Mikä se minä lopultakin on ja miten harhaista onkaan yksilöllisyys!

Kuten tästäkin katkelmasta ilmenee, olen aika filosofinen luonne. Niin on muuten ystävänikin. Filosofoimme yhdessä ja se tuottaa molemmille suurta nautintoa. 🙂

Sitä uutta näkökulmaa vain ajattelin... VOIKO nainen auttaa? En tiedä, miten asia on, mutta kuvittelisin, että "auttaminenkin" on sitä kontrollia, valvontaa, jota mies pelkää. Yritän katsoa tämmöistä ongelmaa miehen silmin: hänet on arvioitu tietyssä suhteessa kelpaamattomaksi, ja nyt tämä arvioja, nainen, äiti, vaatii häneltä parempia suorituksia ja haluaa "auttaa"...

Tuo oli mielenkiintoinen tulkinta ja saattaa osua hyvinkin lähelle totuutta... Minun pitää siis olla hyvin hienotunteinen ja hyvin kärsivällinen. En saa yhtään ahdistaa ja niin edelleen, jotta hänen olonsa ei vaikeutuisi. Tiedän kyllä hyvin, että paranoidiset ihmiset eivät yleensä usko olevansa paranoidisia, minulla on tästä jonkun verran kokemusta ja tietoa muiden ihmissuhteiden kautta.

Ei siis ole aivan helppoa minullakaan, mutta totta kai olen paljon onnellisempi nyt kun olen löytänyt Hänet, vaikka kaipaankin häntä paljon, mutta sehän toki kuuluu rakkauteen.

Minä olen sellainen vahva (epävakaa?) persoona ja intohimoinen luonne, ja hän on ainakin näennäisesti tasapainoisempi. Me molemmat olemme erittäin herkkiä ja aika intuitiivisia. Mutta ehkä aika sitten kypsyttää meitä molempia ja loppu on onnellinen. Näin ainakin haluan uskoa, kaikesta huolimatta.

Niin, ja tarkoitin ihan yleisesti, en teidän tapaustanne - monella on vastaavia kokemuksia. Kumppanin auttaminen seksuaalisissa ongelmissa ei aina ole puhdasta auttamista. Oman halun takia toista "autetaan", kysymys on pohjimmiltaan vaatimisesta. Vaatiminen taas on aina myrkkyä seksille ja varsinkin silloin, kun ihmisellä on itsetunto- tai muita vaikeuksia tavallista enemmän. Pitäisi kai olla vaatimatta toiselta yhtään mitään. Onko se mahdollista?

Olivat asiat miten tahansa olivatkaan seksiosastolla, tuntuu mahtavalta, että olette löytäneet toisenne.

Ongelmia tuntuu riittävän myös muissa ihmissuhteissani. Hyvältä ystävältäni sain tietää, että toinen ystäväni oli jättänyt minut, koska ei ollut jaksanut toistuvia kriisipuheluitani. Olin todella viime vuonna vakavassa kriisissä, joka oli sekä emotionaalinen että taloudellinen. Olin tavattoman tuskainen, vaikka kävinkin töissä. Vanha äitini teki kuolemaa ja hoidin häntä lähes loppuun asti. Samaan aikaan minulta hajosi ystäväporukka, töissä oli uusia, erittäin vaativia tehtäviä ja olin onnettomasti rakastunut.

Anoin pääsyä johonkin hoitoon, mutta asia ei järjestynyt millään tavalla. Pillereitä kyllä sain ja sairaslomaa suorastaan tyrkytettiin. En kuitenkaan pitänyt sairaslomaa, koska tykkään työstäni. Sitä paitsi tarvitsin kipeästi rahaa. Olin myös saanut papereihin psykiatrin lausunnon, jonka mukaan minulle ei suositella pidempiä sairaslomia masennuksen tai ahdistuksen takia.

No nyt siis tämä ystävä on siis jättänyt minut, mistä en voi häntä syyttää. Hänellä oli tavattomasti omiakin huolia ja hän oli ollut pitkään usean kriisiytyneen henkilön tukena. Ei vain jaksanut enempää. En ole enää aikoihin hänelle soitellut tai lähetellyt sähköpostia, koska hän ei ole mihinkään vastannut. Arvasin kyllä syyn, mutta silti tuntui ahdistavalta kuulla se. Aiemmin kirjoittelin hänelle pitkiä kirjeitä, joissa purin sielunelämääni, mutta kun tämä kontakti katkesi, aloin kirjoitella tänne Tukinettiin.

Elämä ei kerta kaikkiaan ole helppoa...Miesystävästäni ei taas ole kuulunut mitään. En ole ottanut häneen yhteyttä, koska yritän käyttää sitä kestävän suhteen kognitiivista työkalua, jonka mukaan pitää yksinkertaisesti tehdä päinvastoin kuin miten yleensä on tapana toimia. Minulla on tapana ottaa häneen yhteyttä, nyt annan hänen olla rauhassa ja kärsin yksin.

Luin kirjaa Epävakaan persoonallisuuden hoito. Se on mielenkiintoista ja pohdituttavaa tekstiä ja löydän kyllä itseni kuvauksista. Koska kirja on suunnattu terapiatyöhön, ei siitä oikein selviää, miten tällaisesta häiriöstä kertova ihminen voisi itse auttaa itseään, mutta ainahan voi yrittää soveltaa. Sanottiin, että tällaisesta häiriöstä kärsivä ihminen ei ikään kuin osaa lohduttaa itse itseään. No, onhan se mielenkiintoista, kun aina toitotetaan, että pitäisi ilmaista itseään ja jakaa huolensa. Sitten jos erehdyt toimimaan näin, niin ystävät jättävät.

Tekisi mieli kyynisesti todeta, että parasta olisi kai tappaa itsensä. Luin teoksesta, että juuri tämäntyyppinen persoonallisuus sortuukin usein uhkailemaan muita itsemurha-aikeillaan. Eräänlainen tapa saada huomiota siis. Onneksi minä olen menestynyt työssäni ja saan huomiota muilla, rakentavimmilla tavoilla. En siis ole tällä hetkellä suisidaalinen ja hyvä onkin, koska hoitoonhan ei täällä pääse, paitsi jos on paksu kukkaro rahaa. Minulla on aika vaatimaton palkka, joten paras on kai unohtaa terapiahaaveet ja yrittää vain hoitaa itse itseään.

Yritän ajatella, että miesystävällänikin on vain muuta puuhaa ja paras on, kun en häiritse häntä. En halua menettää tätäkin suhdetta. Valitettavasti itken helposti ja myös julkisella paikalla, mistä seuraa aina hämmentäviä tilanteita. No, minkäs teet. Tällaista tämä elämä nyt vain on. On vain purtava hammasta ja jatkettava. Kyllä se aurinkokin sieltä taas tulee esiin pilven takaa, hehheh. 🙂👍

Etsijä kirjoitti 15.10.2010 9:48
... koska hoitoonhan ei täällä pääse, paitsi jos on paksu kukkaro rahaa. Minulla on aika vaatimaton palkka, joten paras on kai unohtaa terapiahaaveet ja yrittää vain hoitaa itse itseään.

Ei todellakaan kannata unohtaa terapiahaaveita, jos saat jopa palkkaa! Kyllähän hoitoon pääsee, yksityisesti ainakin, ja Kelastakin voit työikäisenä saada tukea. Minä maksan terapiani itse pienestä eläkkeestä, sillä olen liian vanha kuntoutettavaksi. Terapiasta on ollut hyötyä, en ole katunut. Omahoito ei riitä, omat puolustusmekanismit sabotoivat sen tehokkaasti.

Voi hyvä Desper, olen toki ollut terapiassa Kelan tuella viisi vuotta jo, joten en todennäköisesti saa enää sieltä tukea. Minua hoitaneen psykiatrin mielestä ongelmani ovat kovin, kovin syvällä, joten emme pääseet viidessä vuodessa puusta pitkään. Tosi lohdullista. Mutta täytynee nyt vakavasti harkita asiaa. Ehkä tämä henkilö oli kuitenkin kaikista suorittamistaan tutkinnoistaan huolimatta epäpätevä. Tai mistä minä tiedän.

Minulla on aika tavalla menoja kun on monta harrastusta, jotka nielevät rahaa. Yleensä ihmiset aina nauravat iloisesti minulle, jos kerron avoimesti, että olen sairastanut vakavan masennuksen. Monen mielestä, ehkä lääkärinkin, olen terveyden perikuva, ja lisäksi osaan ilmaista itseäni vaikuttavasti, joten pääsen aina ranking-listan hännille.

Mutta tällä hetkellä voisi mennä paremminkin. Eilen olin todella uupunut rankasta työviikosta ja kuten aina heikkouden hetkinä, päässäni alkoivat välähdellä itsetuhoiset mielikuvat. Miesystävästäni ei ole kuulunut mitään. Viimeksi kun tapasimme, annoin hänelle kaksi lahjaa, mutta ei hän ole vaivautunut kiittämään niistä, ei edes tekstarilla.

Petin itselleni antamani lupauksen ja lähetin hänelle kuitenkin itse kirjoittamani, sillä hetkellä spontaanisti syntyneen rakkausrunon. Ei vastausta. Nukkumaan mennessä niitä mielikuvia alkoi taas tulla. Yleensä hellin itseäni kuvitellemalla kuinka rakastelemme yhdessä hellästi ja intohimoisesti, mutta nyt näin taas vain pakonomaisia kuvia, joissa hyppään kerta toisensa jälkeen alas parvekkeelta.

Kun muutin tähän uuteen asuntoon, olin todella iloinen parvekkeesta, nyt siinä on lasituskin. Mutta parvekkeelta alas hyppäämisestä on tullutkin sellainen pakkomielle, jota vastaan taistelen. Mietin laiskasti, että jos todella hyppäisin, kannattaisiko lasit avata vai olisiko tehokkaampaa hypätä lasien läpi.

Kesällä laitoin parvekkeen oikein kauniiksi, oli paljon kukkia ja muuta hauskaa. Nyt syksyn tultua on sitten tällaisia ajatuksia. No, menin nukkumaan ja nukuin rauhallisesti koko yön ja tänä aamuna nämä ajatukset olivat poissa.

Tsekkasin kännykkäni. Ei vastausta.

Siis tällaista elämä on. Itsetuhoiset ajatukset ovat sellaisia, ettei niistä voi puhua kuin harvoille ja valituille. Yleensä ihmiset kauhistuvat eivätkä halua kuulla. Olin työterveyslääkärillä ja yritin puhua hänelle, mutta hän vain nauroi minulle. Tämä on totta.

Tämä Tukinet-verkkopalvelu on kyllä erinomainen. Sitä vain haluaisin kysyä moderaattoreilta, että miksi te sensuroitte uskonnollissävyisiä kannanottoja. Aggressiivisten ja kirosanoja sisältävät viestien sensuroinnin toki ymmärrän, mutta kyllähän ateistinkin luulisi käsittävän, että uskonnosta on hätää kärsivälle ihmiselle paljon lohtua ja turvaa. Esimerkiksi minut vakaumukseni on pitänyt hengissä ja estänyt tekemästä itsemurhaa. En varmasti ole ainoa.

No niin, täytynee jatkaa näitä arkipuuhia. Elämä on vuoristorataa, varsinkin jos satut olemaan sellainen epävakaa persoonallisuus. Onhan se hyvä, että sain edes ne pillerit ja diagnoosin. Eiköhän tästä taas jatketa eteenpäin, koska on pakko, ja ehkä tulee uusia ystäviä ja vanhat ottavat jossain vaiheessa taas yhteyttä. Jos siis ei pelottele
heitä itsetuhoisuudellaan. Sen asian suhteen täytyy kyllä olla vähän varuillaan.

Tunnollisena kirjoittajana täytyy todeta, että tekstini ei enää vastaa otsikkoa. Ei voi olla seksuaalisia ongelmia parisuhteessa, jos ei ole koko suhdetta. Miehestä ei kuulu mitään. Onkohan hän hylännyt minut vaiko vai unohtanut olemassaoloni? Ei tätä juttua nyt oikein hyvällä tahdollakaan voi parisuhteeksi kutsua.

Olen ollut aika tuskainen ja unta sain vain rauhoittavilla lääkkeillä. Onneksi niitä on! Jotkut parjaavat lääkkeitä, mutta ainakin ne antavat aikalisän.

Olen myös miettinyt, johtuuko tuskaisuuteni sittenkin osittaina äitini kuolemasta, jonka aiheuttamaa surua syöksyin puuduttamaan intohimoisella rakkaudella. Äitini kuolemasta on nyt vuosi ja surutyö on vielä kesken. Ajattelen häntä lämmöllä, mutta jokin minussa suree yhä.

Tämä median homokeskustelu masentaa. Tunnen sympatiaa homoja kohtaan. On varmasti hirvittävän vaikeaa elää ristiriitatilanteessa, jos rakastaa sekä ihmistä että Jumalaa, ja sitten saarnataan, että täytyy valita jompikumpi. Itse näkisin, että homoseksuaalisuus on synnynnäinen taipumus eikä siihen voi tahdolla vaikuttaa. Voi tietysti tukahduttaa tunteensa, mutta siitä syntyy vaikeita sielullisia ristiriitoja.

Olen itse joskus toivonut olevani lesbo, kun miehet ovat mitä ovat. Mutta olen täysi hetero ja sellaisena pysyn. Keski-ikäinen nainen, joka ei ole onnistunut miestä saamaan. Junnu Vainio lauloi aikanaan nasevasti: "Sen näkee naamasta, kun lakkaa saamasta.." Mietin, näkyyköhän se minulla jo naamasta.

Onneksi on sentään vielä muutama ystävä, lääkkeitä kaapissa ja Jumala, ei välttämättä juuri tässä järjestyksessä. Näillä mennään.

Anteeksi, Etsijä, en tiennyt terapioistasi. Tilanteesi on todella tukala. Aika kummaa, että masennuksellesi nauretaan, kuten kerroit. Älä menetä toivoasi, varmaan löydät vielä apua! Viisi vuotta terapiassa ei ole aika eikä mikään, ei tarvitsise tuntea itseänsä toivottomaksi tapaukseksi. Olen kuullut paljon pitemmistä ajoista. Terapia on parhaimmillaan hyvä ja tuottava sijoitus. Voimia sinulle!

Löysin aivan "sattumalta" lupaavan tuntuisen terapeutin, joka voi ottaa uusia potilaita. Mutta en tiedä, ottaako hän minut, koska tunnemme toisemme muista yhteyksistä, ja tuttujen hoitaminen on vastoin terapian periaatteita. Lupasi kuitenkin harkita asiaa. Sääli, jos hän kieltäytyy, koska jos joku ylipäätään voi minua auttaa, tämä voisi olla juuri oikea henkilö.

Miesystäväni ei kuulu edelleenkään mitään. En ole soittanut. Ei ketään voi pakottaa rakastamaan. Jos ei välitä, niin ei välitä. Kirvelee edelleen pahasti, mutta selvisin yön yli ilman Opamoxia. Hyvä näin, koska sitä lääkettä on todella vaikea saada. Ilmeisesti siksi, että sillä voi tappaa itsensä, jos ottaa tarpeeksi monta, luulisin, ja sitä paitsi jää lääkekoukkuun.

Hällä väliä, toisaalta. Ihminen on aina jossain koukussa. Minä taidan olla niitä ihmisiä, joilla on riippuvuusongelma. Nyt olen riippuvainen miesystävästäni ja ehkä myös pikkuisesen tästä Tukinetistä. 😉

Mutta laulelen Mika ja Turkka Malin sanoin (Vuorelle nousu): Mitä siitä, jos mä tipunkin, me kaikki kuollaan kuitenkin, parempi näin kuin kuolla liikaan viinaan...

En minä ainakaan viinaan kuole. Ihmiset yleensä kuolevat hitaasti, kituvat vain ja kuihtuvat lopulta hiljaa pois. Rakkauden puutteessa, tekisi mieli lisätä.

Jaksamista sinulle, Etsijä. Mielestäni on hienoa, että haet aktiivisesti apua. Se on jo erittäin hyvä tilanne. Siis, voimia!

Kiitos, Valssi, Sinulle rohkaisevista sanoistasi ja kiitos muillekin, jotka ovat tukeneet minua. Olisipa hyvä kuulla joskus jonkun miehenkin mielipide näistä asioista. Olemmeko me naiset liian ripustautuvia, liian vaativia? Tuleeko miehestä impotentti, jos nainen ilmaisee seksuaalista halua?

No, tällä hetkellä minulla on jo toinen ongelma. Hukun nimittäin työn paljouteen. Tavallaan on hyväkin, että on töitä, ettei ehdi surra tätä ihmissuhdesotkua, mutta huomaan olevani tosi väsynyt. Levätäkin pitäisi, muuten sairastuu. Meillä on töissä niin kova kiire, että reagoin mm. ripulilla. Siis menee vatsa sekaisin liiasta stressistä. Osa töistäni on vielä sellaisia, etteivät muut voi korvata minua, mikä tietysti aiheuttaa lisää painetta.

No, hitaasti eteenpäin vaan, päivä kerrallaan ja parastaan yrittäen, enhän muutakaan voi. Stressi ja sydänsurut voivat olla kyllä aika näännyttävä yhdistelmä. Liikunnasta on kyllä apua, mutta voihan sekin väsyttää. Tässä elämässä ei kerta kaikkiaan voi olla kaikkien mieliksi eikä toteuttaa jokaisen toiveita. Näin se vaan on.

Hmm, olenpa ajautunut kauas otsikosta, mutta jatkan nyt vielä tätä ketjua enkä aloita uutta. Mikä sille nimeksikään tulisi: Sydänsuruja? Loppuun kulunut? Viisikymppisen viimeinen vimma ennen lopullista lehtikatoa?

No niin, miehestä ei edelleenkään ole kuulunut mitään. Ymmärtäisin edes, jos olisimme riidelleet, mutta erosimme ystävinä ja pussaillen ja minä annoin hänelle ne lahjani, joista ei ole kiitetty. Lisäksi olen lainannut hänelle aika paljon rahaa... jotka tiedän kyllä saavani takaisin. Mutta kuitenkin.

Hän ei vastaa viesteihini. Ehkä huomenna yritän soittaa. Nyt olen liian väsynyt ja aivan puhki todella kovasta työstä, ja huomenna pitää vielä pystyä huikeaan suoritukseen. En ole tänä iltana jaksanut oikein muuta kuin nukkua.

Minulla on myös sellainen, ehkä hassulta kuulostava ongelma, että vaikka pääsääntöisesti viihdyn työssäni, en ollenkaan tule toimeen esimieheni kanssa. Olen itse vanha koulukiusattu, ja näen koko ajan sieluni silmin esimieheni kiusaajan roolissa. Hänellä on nimittäin tapana heitellä kaikille ivallisia huomautuksia, takertua epäolennaisuuksiin ja etsiä jokaisesta heikkoja kohtia. Minä reagoin hyökkäämällä vastaan. Arvata saattaa, että meillä on huonot välit. Olemme kumpikin korkeasti koulutettuja.

Usein näissä tapauksissa neuvotaan työntekijää vaihtamaan paikkaa. Minä en kuitenkaan siihen hevin ryhdy, syistä, joita en viitsi tässä paljastaa, mutta ne ovat painavia syitä. Täytyy siis vain yrittää kestää. Koko työyksikkö on muuten enemmän tai vähemmän kanssani samoilla linjoilla, hän on ilkeillyt jokaiselle. Käsittämätöntä, että tuollainen ihminen saa jatkaa johtajana, mutta hänellä on ylemmän johdon luottamus ja tuki, joten mitään ei ole tehtävissä.

Olen aika sanavalmis ihminen, joten en helpolla jää hänelle toiseksi. Se varmasti häntä ärsyttääkin, ja hän jatkaa heikkojen kohtieni etsimistä. Minulla on monta muutakin hyvää valttia kuten hyvä ammattitaito, kokemus, rohkeus ja työkaverien tuki. Mutta eihän tuollainen tilanne masennusta sairastaneelle ole koskaan edullinen.

No niin, palatakseni otsikkoon: nyt täytyy siis minunkin miettiä, pärjäänkö ilman miesystävääni, jos hän hiipii takaoven kautta ulos elämästäni. Kyllä se ylivoimaiselta tuntuu. Jokainen tarvitsee rakkautta ja läheisyyttä, eikä niitä mikään korvaa, ei raha (jota ei ole koskaan riittävästi), ei tavara (jota on liikaakin) eikä menestys (joka vaihtelee).

Yritän ajatella, että voin saada rakkautta ja seksiä myös jostain muualta. Kun vielä keksisi, mistä.

Ihmisten ongelmat ovat suunnattomat, jo yksin tällä palstallakin, saati sitten muualla: kaaosta, lakkoja, terrori-iskuja, sairautta, nälkää, tulvia ja sotia... Minulla on sentään pienet surut. Kyllä ihminen kestää yksinkin, kestää monenlaista. Ihminen on luotu kestämään. Ja voihan rakkaudesta aina haaveilla...