Kävin lääkärissä. Mielenterveyden kannalta käynti oli aika lailla fiasko. Yritin ottaa puheeksi ajoittaiset itsetuhoiset ajatukseni, mutta asiapa ei tuntunut yhtään lääkäriä kiinnostavan, hän tuntui pikemminkin hymähtelevän niille. Huomasin, miten taas sain otsaani "terveen leiman". No, sain sentään joitakin muita, fyysisiä ja siten helpommin käsiteltäviä ongelmia käsiteltyä. Jälleen kerran huomasin, miten vaikeaa näistä asioista on puhua ventovieraalle, vaikka kuinka olisi ammattilainen. Jos en juuri nyt ole akuutissa vaiheessa, en ole uskottava.

Minun kuten monen muunkin ahdistus liittyy yksinäisyyden kokemukseen, joka on ajoittainen. Olen perheetön ja lemmikkieläimetön.Toisaalta minulla on paljon harrastuksia. Harrastukset eivät korvaa ihmissuhteita (vaikka niiden parista ne merkitykselliset ihmissuhteet usein löytyvätkin) eikä suhteiden määrä korvaa laatua.
Ehkä ongelmani on myös taipumus muodostaa riippuvuussuhteita, siis juuri sellaisia, joita monet miehet kammoavat.

Miesystäväni on juuri tällainen. Hän on hyvin lämmin ja kiltti, mutta pelkää kovasti joutuvansa tossun alle. Pahaksi onneksi minä olen luonteeltani ehkä hivenen dominoiva... ja löydän itsestäni jopa kuristavaa mustasukkaisuutta, apua! mutta yritän kovasti pitää nämä luonteenpiirteet kurissa. Hänhän ei voisi elää ilman kännykkäänsä... ja kun on minun kanssani, niin vähän väliähän se piippailee tai joku yrittää soittaa. Salaa heilahtelen kateudesta mustasukkaisuuteen ja pidän kasvoni tiukasti peruslukemilla. En halua menettää sitä vähäistä onnea, jonka voin tässä elämässä enää saada. Siispä minulla ei ole varaa virheisiin.

Tutustumme toisiimme aina syvemmin, mutta seksirintamalla emme etene. Halailemme ja pussailemme, minä teen melkein kaikki aloitteet. Voi, miten kurjaa. Yhteisestä lomamatkasta on ollut kyllä puhetta. Ymmärsin, että hän haluaa oman huoneen ja Raamattu pitää olla mukana. Ei minulla ole mitään Raamatun lukemista vastaan, mutta toivoin kuitenkin yhteiseltä viikonlopultamme jotain ihan muuta... Sängyn jousien natinaa siis.

Ehkä päädymme lopultakin siihen, että kumpikin syventyy omiin luoviin projekteihinsa. Ehkä saan lopulta hysteerisen kohtauksen ja päädyn huutamaan ääneen... tai sitten en. Eroamme sivistyneesti.

Ei, emme eroa. Minä en voi jättää häntä. Mutta hän kykenee kyllä jättämään minut. Minun on vain selvittävä kaikesta. Yksin.

Onko muilla kokemuksia impotenssista? Miten siitä selvitään? Kyllähän lääkäri ilmeisesti auttaa voi, jos ei ole kyse sydän- ja verisuonitaudeista. Luulenpa, että tässä tapauksessa ei siitä kiikasta. Mutta täytyy olla se seksuaalinen halu.

Sen puutehan voi kertoa monestakin asiasta, esim. masennuksesta. Sitten ovat nämä uskonnolliset syyt. Missään lukemassani artikkelissa tai kirjassa ei kuitenkaan kerrota, miten uskonnollisesta syyllisyydentunteesta pääsee eroon luopumatta uskonnosta.

Miehen haluttomuus syyllistää helposti myös naisen. Tosin kieltäydyn tuntemasta syyllisyyttä tästä asiasta. Laskeskelin juuri, että viimeisestä rakastelustani (ex-kumppanin kanssa) on likipitäen kymmenen vuotta. Harrastimme sitä muutaman kerran ennen kuin meille tuli uusintaero. Sitä ennen oli taukoa kahdeksan vuotta. Kunnioitettavia lukuja.

Naiset yleensä yhdistävät seksin rakkauteen eli se rakkauden kokemus ikään kuin antaa moraalisen oikeuden harrastaa myös seksiä. Jotkut, erityisesti uskonnolliset ihmiset, kokevat tarvitsevansa papin siunauksen ennen kuin seksiä voi harrastaa. Sitten on tämä pieni problemaattinen vähemmistö, joka ei halua sitoutua eli mennä naimisiin eikä halua seksiä avioliiton ulkopuolella. Eli siis munkit ja nunnat.

Minkäköhän takia minun pitää aina rakastua munkkiin? Tämä on jo ainakin kolmas kerta tässä elämässä. Eli pitäisikö minunkin ryhtyä nunnaksi? Mutta eihän nunnaksi voi ryhtyä jos ei ole nunnan kutsumusta. Mikä siis nyt olen?

En kuitenkaan ole enää epätoivoinen. Ainakin jollakin tasolla olen sopeutunut tilanteeseen ja uskon sen vielä muuttuvan. Meillä on aina ihanaa yhdessä ja rakastan miesystävääni syvästi. Se on paljon parempi tilanne kun olla naimisissa ja vihata puolisoaan. Eli jos kahdesta pahasta pitää valita... niin valitsen tämän! 😋

Sairastuin syysflunssaan ja nyt poden kotona jälkitauteja. Ihmetyttää vain tuo julkisen ja yksityisen sairaanhoidon välinen ero, totta tosiaan. Työterveyshuollosta saan aina vaan kehotuksen lähteä töihin, vaikka kuinka särkisi joka paikkaa (minulla särki kuusi päivää putkeen, särkylääkkeetkään eivät auttaneet) ja nenä valuisi. Kas kummaa, että jos on varaa mennä yksityislääkärille, niin löytyypä sieltä ihan diagnoosikin ja sairaslomaakin tuli kahdeksan päivää eikä vain kahta päivää aina kerrallaan, mikä hankaloittaa sijaisjärjestelyjäkin työpaikalla.

Tämä yhteiskunta on erittäin epäoikeudenmukainen, koska parempaa hoitoa saavat ne, joilla on varaa maksaa lääkärille. Ei sen niin pitäisi mennä!

Hyvä puoli tässä asiassa on se, että särky on viimeinkin hellittänyt ja nyt on aikaa rauhassa mietiskellä asioita. Olen myös onnellinen siitä, että depressio ei tällä kertaa ole lauennut, niin kuin usein sairastaessa on käynyt ja itsetuhoiset ajatukset pysyvät poissa. Luulenpa, että se johtuu siitä tunteestä, että miesystäväni rakastaa minua,
vaikka fyysisellä puolella vähän takkuaakin.

Tämä johtaa väistämättä siihen johtopäätökseen, ettei rakkaus sittenkään ole niin fyysistä kuin aina korostetaan, ei edes eroottinen rakkaus. Ainakin naiselle se tunnepuoli on niin valtavan tärkeä, että rakastelu jää toiseksi, vaikka sekin on toki tärkeää. Ehkä monet miehet saavat siitä laukeamisesta niin suurta mielihyvää, että ei se henkinen puoli niin tärkeää olekaan. En tiedä. Toisaalta onhan miehilläkin tunteet ja myös muita kuin fyysisiä tarpeita.

Mutta hyvä näin. Enköhän vähitellen parane näistä fyysisistäkin sairauksista. Toivoa sopii.

Hei Etsijä!

Parane pian! Olet ollut paljon mielessäni ja olen lukenut kirjoituksiasi. Nyt on vaan takki aika tyhjä, eikä ole mitään ihmeellistä sanottavaa. Toivon sinulle kaikkea hyvää, rikkautta ja iloa suhteeseesi. On tosi mielenkiintoista saada seurata vaiheistasi, ajatustesi kulkua eri tilanteissa. Kiitos siitä, että olet jaksanut jakaa elämääsi.

Lämpöä ja aurinkoa päivääsi!

Kaakao

Kiitos Sinulle, Kaakao, että omista vaikeista ongelmistasi huolimatta jaksat tuntea myötätuntoa muita kohtaan. Sinulla on hieno luonne, ja toivon elämääsi kaikinpuolista onnea ja menestystä.

Sitten tähän minun stooriini: niin, sehän on kaiken huipuksi vielä ménage à trois eli kolmen soppa. Rakkaani esiintyi tänään taas julkisuudessa ystävättärensä kanssa, joka tervehti minua iloisesti voittajan elkein...Sinänsä juttu ei ole uusi, tiedämme toisistamme, ja rakkaani ja hänen ystävättärensä ovat olleet ystäviä jo vuosikausia. Heidän välillään ei kuulemma ole seksiä... no joo, uskoako tuota. Olosuhteet huomioon ottaen voisin sen jopa uskoa.

Hämmästyttävintä oli kuitenkin, miten nopeasti vihani liekit leimahtivat ja löivät hetkessä pääni yli.Viha oli kuin jättiläiskäärme, joka kävi kimppuuni ja kuristi jokíkisellä lonkerollaan....hetkessä suunnittelin kostoa kirjepommeista tuhopolttoihin... No joo, ajatuksista tekoihin on tunnetusti pitkä matka. Mutta kurjia ovat tuollaiset tuhoisat ajatuksetkin. Jeesushan neuvoi meitä olemaan ajatuksissammekin puhtaita. Tosin useimmat meistä nyt eivät tähän pysty, mutta se on kuitenkin se tavoiteltava ihanne, jota kohti pitäisi jokaisen pyrkiä. Sitä paitsi viha kääntyy viime kädessä aina vihaajaa vastaan. Joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu....

Mitä sitten tehdä, kun miekkakättä niin kutittaa? No, enhän minä tosiasiassa tätä naista vihaa, tuskin edes tunnen häntä ja se vähä, mitä hänestä tiedän, tekee hänestä oikeastaan aika säälittävän olennon. Hänellä on oma kärsimyshistoriansa, ja jos olisin eettisesti korkeampitasoinen henkilö, niin tuntisin myötätuntoa häntä kohtaan, ja niin pohjimmiltaan tunnenkin.

Kysehän on siitä, että rakastaako tämä mies häntä ja jos näin on, rakastaako hän häntä enemmän kuin minua...Jos hän lukisi näitä ajatuksiani, ei varmasti ainakaan rakastaisi minua...ollaan taas lähtökuopissa: kaunis prinsessa ja paha noita. Se jälkimmäinen olen siis minä.

Mutta ei myöskään itsensä vihaaminen auta ketään ja se on lisäksi todella rumentavaa. Nämä ovat niitä elämän meille asettamia haasteita, joiden ratkaisemisesta seuraava elämämme riippuu. Tällainen näkemys minulla on elämästä. Joku muu ajattelee ehkä maallisemmin eikä siten myöskään joudu näin hankalaan tilanteeseen... Joku muu olisi jo luovuttanut, ainakin seksin suhteen. Minä olen tunnetusti hyvin sinnikäs enkä luovuta helpolla.

Eipä sinänsä: kyllä ihminen voi rakastaa aidosti useampaakin ihmistä. Mutta meitä hallitsee mustasukkaisuus, joka on yksi vihan ja omistamisen halun muoto. Tälle palstalle kirjoittavat ihmissuhdesolmujaan selvittelevät henkilöt pitävät usein mustasukkaisuutta ikään kuin itsestään selvänä ja oikeutettunakin tapana reagoida. Mutta onko se todella sitä? Eikö se ole vain vihaa ja sellaisenaan demonista, jotain, josta on taisteltava irti?

Ehkä joku pitäisi minua vain yksinkertaisesti tyhmänä. Viisikymppinen vanhapiika, joka tekisi mitä tahansa saadakseen suukkoja ja halauksia--? Miten naurettava olento, ainakin jokaisen nuoren mielestä. (Nuoruuteenhan kuuluu se perusoletus, ettei kukaan nuori oikeastaan voi vanheta... se harha, jonka vallassa jokainen nuori elää. Suotakoon se heille!) Mutta tällaisten juttujenhan takia on kautta aikojen tehty murhiakin... hups, siinä se tuli taas!

Oletteko nähneet mahtavan Mika Waltarin filmin/näytelmän Tule takaisin Gabriel? Siinähän hupsut ikäneidot panevat kaiken peliin saadakseen huijarin rakkauden... jutun syvällisin viisaus piilee toisen päähenkilön viimeisissä sanoissa (sitten kun Gabriel on huijannut rahat molemmilta ja tullut itsekin huijatuksi): "Voi Gabriel, minä tiesin koko ajan, ettei se ollut totta. Mutta Gabriel, tule takaisin! Minulla on vielä rahaa... Tule takaisin, Gabriel! Tule takaisin! Tule takaisin!"

Juuri näin. Näin minäkin voisin sanoa. Minulla on vielä rahaa, ei enää paljon, mutta jotain kuitenkin... tule takaisin! En tiedä, vihaanko sinua, vai rakastan, mutta... tule takaisin! tule takaisin! (Ei sinusta ole edes tyydyttämään minua, mutta rakastan sinua silti...vaikka olisitkin impotentti....ei haittaa!)

Historiasta opimme, ettemme opi mitään historiasta. M.o.t.

Muutama vuosi sitten, kun olin vasta rakastunut emmekä vielä seurustelleet rakkaani kanssa, minua piinasivat valvepainajaiset, joissa mainittu ystävätär tappoi minut puukolla... nyt tajuan, että kyse oli projektiosta. Minä halusin tappaa hänet ja koska murha on tabu, yliminä pakotti minut kääntämään tämän asetelman.

On erittäin rankkaa kohdata oma demoninsa... Raamatussa kerrotaan, miten Jeesus taisteli kiusaajaansa vastaan erämaassa oliko se nyt neljäkymmentä päivää ja yötä. Kiusaaja lupasi hänelle kaikkea mahdollista, jopa maailman valtiuden, jos Hän seuraa tätä, mutta Jeesus kieltäytyi kaikesta ja voitti taistelun.

Tämä on upea allegoria siitä taistelusta, mikä ihmisen sielussa käydään esim. mustasukkkaisuutta ja vihaa vastaan. Minussa taistelevat koko ajan nämä kaksi vastavoimaa: itsekäs halu omistaa toinen ihminen ja pönkittää itsetuntoani todellisella tai kuvitellulla rakkaudella JA mahdollisuus kasvaa henkisesti voittamalla vihani. Kumpi voittaa?

Taistelu syö energiaa ja huomaan olevani poissaoleva. Työhön ja toimiin on vaikea keskittyä. Unta sain vain ottamalla kolminkertaisen annoksen uni- ja rauhoittavia lääkkeitä. Olisi helppo arvioida, että koska tunnen pahan kosketuksen, voin välttää sen turmiollisen vaikutuksen, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin itsestään selvä. Kyllä meissä jokaisessa asuu pieni murhaaja....se paha, joka on juuri kukistettava.

Nyt ymmärrän myös tuon synti-käsitteeen paremmin. Kristillisin termein: täytyy tajuta tekevänsä syntiä, ennen kuin voi vapautua siitä. En kuitenkaan usko, että kukaan pappi voisi antaa minulle synninpäästön. Keskustelin asiasta kyllä hyvän ystäväni kanssa, joka antoi järkeviä (ja maallisia) neuvoja. Mutta pohjimmiltaan tämä asia, kuten kaikki ns. synti, on aina minun ja Jumalan välinen.

Eli siis Jumala puhuu meille kaiken aikaa, myös oman vihamme ja mustasukkaisuutemme välityksellä! Eikö se ole ihmeellistä?

Mutta miten voittaa mustasukkaisuus ja viha... ei se ainakaan syyttelemällä parane. Ihmeiden oppikurssi opettaa, että pitää antaa anteeksi - itselleen ja toisille. Juuri anteeksi antamisessa toteutuu se jumalallinen rakkaus. Buddhalaiset puhuvat myötätunnosta ja kiintymättömyydestä. Jälkimmäinen käsite tuottaa päänvaivaa, mutta on loppujen lopuksi kuitenkin ymmärrettävä. Kun kiinnymme liikaa mihin tahansa - yksittäiseen ihmiseen tai tavaraan, ehkä jopa aatteeseen - kiintymyksemme kahlitsee meitä. Tulemme riiippuvaiseksi tästä rakkaudemme kohteesta ja rakkauden sisällä asuu omistamisen halu, jonka juuri on viha. Juuri tätä kautta kiintymys sitoo meidät paradoksaaliseen vastakohtaansa eli vihaan, jonka juuri on erilllisyyden tunne.

Kaikki suuret uskonnot opettavat, että erillisyyttä ei todellisuudessa ole lainkaan olemassa, vaan kaikki on Yksi. Erillisyys on harhaa. Siksi voin hyvin rukoilla kristittyjen kanssa Jumalaa täyttämään minut. Käsittääkseni sama periaate on myös islamissa, joka hylkäämällä kolminaisuusopin päätyy korostamaan Ykseyttä vielä määrätietoisemmin.

Tämän kaiken tietäen minun pitäisi kyetä voittamaan vihani. Jos se olisi helppoa, meillä ei olisi vihan tunteita lainkaan. Olisimme kaikki enkeleitä... Herää kysymys, onko enkeleillä seksuaalisuutta? Eipä taida olla, sillä enkelit ovat Korkeampia Olentoja, jotka kykenevät rakastamaan ilman halua omistaa, ja siitähän seksuaalisuudessa on tavallaan kysymys.

Onpa tässä paljon pohdittavaa. Taidan viettää tämän päivän rukoillen ja mietiskellen - kaikkien arkisten askareiden lomassa.

Olisiko niin, että viha voitetaan sitä tuntemalla? Ei viha tapa. Viha kuuluu tunteisiimme siinä kuin rakkauskin. (Kai sen tehtävänä on valmistaa ihmistä tarvittaessa puolustautumaan.) En usko, että vihaa voi kukistaa, parempi tuntea se pois kuin kääriä sitä erilaisiin mukamas lujiin paketteihin ja säilöä komeroihinsa muhimaan peläten taukoamatta, että sisältö posahtaa. En muista, missä Jeesus olisi kieltänyt tunteet, olihan hän itsekin vihainen ja kaateli rahanvaihtajien pöytiä.

Osmo Kontulan ja Kaj Koskelan tutkimuksesta Mustasukkaisuus ja terveys poimin seuraavan merkittävän lauseen:

"Itsetunnon säilyttämispyrkimys on keskeinen tiedostamaton tekijä kaikessa mustasukkaisuudessa. Se on eräälainen psyykkistä toimintaaohjaava yleinen pyrkimys tasapainotilaan oman itsen kokemisessa. Jokainen rakkaussuhteessa elävä odottaa saavansa ainakin jossainmäärin omalle itsetunnolleen tukea partneriltaan. (s. 17).

Tämä on merkittävä oivallus. Varmastikin sellaiset ihmiset, joilla on vahva itsetunto, ovat vähiten taipuvaisia mustasukkaisuuteen. Huomaan itsessäni aivan mahdottoman suuren tarpeen saada toiselta vastakaikua. Itse asiassa juuri siksi alunperin rakastuinkin häneen.

Olemme kumpikin aikamoisia narsisteja. Voiko sellainen suhde onnistua? Ymmärtääkseni kai vain silloin, jos jompikumpi pystyy kasvamaan/venymään pois omasta narsismistaan. Tämähän on korkeammalla henkisellä tasolla parisuhteen ja avioliiton tehtävä.

Itsetunto on mielenkiintoinen käsite. Minulla esimerkiksi on aika hyvä itsetunto monessa asiassa. Huomasin tämän, kun kävin päänsisäistä sotaa rakastettuni kanssa. Olen häntä koulutetumpi, varakkaampi, kielitaitoisempi jne. Ongelma on se, että itsetuntoni suhteessa miehiin on heikko. En ole riittävän kaunis, en hoikka enkä nyt enää nuorikaan. En kelvannut miehille nuorena, miksi nyt sitten vanhempana? Ainoa tosi valttini on eroottisuuteni...mutta uskonnollisena ihmisenä en voi suostua yhden yön suhteisiin. En siis helposti "altistu" rakkaudelle.

Eroottista itsetuntoa voi tietenkään yrittää vahvistaa "iskemällä" miehiä. Lyhytaikaisista eroottisista suhteista voi tietenkin olla monenlaista hyötyä, mutta myös harmia. Voi esimerkiksi saada jonkun ikävän taudin...

No niin, katsotaanpa asiaa vaihteeksi toisin päin: mikä on paras tapa miehellä pönkittää omaa itsetuntoaan eroottisessa mielessä? Sehän on tietysti julkinen esiintyminen toisen naisen seurassa!! Mikä voisi olla tehokkaampaa (ja julmempaa), erityisesti kun tietää toisen olevan sairas.

Ei haittaa, vaikka toinen nainen olisi myös sairas ja kaiken lisäksi vanhempi. Hän on kuitenkin kiistämättä nainen! Tässä pelissä pisteet korjaa tietenkin se mies, josta molemmat ovat kiinnostuneita.

Yksi tapa reagoida on jättää. Jättää itse toinen ettei vaan tule jätetyksi. Mutta ketä se sitten auttaa ja hyödyttää?

Kypsä tapa reagoida on työstää itseään, omia tunteita ja sitten lopuksi sitä suhdetta. Jos toista ei voi muuttaa, eikä yleensä koskaan voi, niin pitää hyväksyä toinen sellaisenaan ja yrittää kehittää itseään. Tämä on helposti sanottu ja vaikeasti toteutettu.
Onnen kukkulalle ei kuitenkaan ole kuin yksi tie, ja sinne johtaa hyvin kapea ja vaarallinen polku. Vain sinnikäs ja hyvin varustautautunut kulkija voi saavuttaa huipun. Heikko ja huoleton nääntyy polulle tai kääntyy takaisin.

Useimmat meistä ovat heikkoja. Voiman kasvattaminen on vaikeaa, mutta se, joka siihen pystyy, on Voittaja.

En ole teologi, psykologi enkä historiantutkija, ihan vain tavallinen lukenut maallikko, mutta tällaisia ajatuksia tulee mieleeni vihasta, Sinulle Despair, itselleni ja muillekin, jotka näitä kirjoituksia lukevat.

Tuo mainitsemasi Uuden Testamentin luku, jossa kerrotaan Jeesuksen vihastumisesta temppelissä on ymmärtääkseni ainoa tekstikohta, jossa kerrotaan Jeesuksen suuttuneen. Raamattu, sellaisena kuin me sen tunnemme, on monen kirjoittajan monen kertaan kirjoittama ja erilaisten kääntäjien muokkaama teos ja niin monen välikäden kautta syntynyt, että voi olla vaikeaa todistaa aukottomasti, mitkä sen kertomukset ovat totta. Munkit ja uskonoppineet ovat kovasti muokanneet noita tekstejä, ja tutkijat kiistelevät jatkuvasti eri pätkien aitoudesta, joten en panisi liikaa painoa tuolle yksittäiselle Raamatun kohdalle.

Aggressiota on käsittääkseni tutkittu paljon. Tuo esittämäsi teoria aggressioiden vähenemisestä niitä purettaessa on käsittääkseni todistettu vääräksi (mm. Kirsti Lagerspetz tutkimusryhmineen eli Wikipedian sanoin: Aggressiiviseen käyttäytymiseen liittyvä helpotuksen tunne saattaa olla omiaan lisäämään aggression käyttöä ongelmanratkaisuna jatkossakin. (Ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Aggressio). Tästä syystä en kannata myöskään aggressiivisuutta lisääviä pelejä, jollaisia monet tietokonepelit valitettavasti ovat.

Aggressioista voi kasvaa laajoja yhteenottoja ja niistä voi kehittyä myös eri kansojen ja kansanryhmien välisiä sotia, jossa pyritään kaikin keinoin tukahduttamaan ja eliminoimaan vastustajat, vieläpä kiduttamaan. Tämänhän me kaikki tiedämme, ja harvapa uskaltaa myöntää sotaa kannattavansa. Jokaisessa aggressiivisessa ajatuksessa ja teossa on kuitenkin pieni sota nupullaan.

Omat kokemukset ja ns. yleinen elämänkokemus puoltavat myös yllämainittua teoriaa. Mitä vihaisempi olen, sitä sokeampi olen myös. Vähitellen rakennettu ihmissuhde voidaan tuhota yhdellä ainoalla vihanpurkauksella. Naiset suosivat usein sanallista aggressiota, miehet myös fyysistä. Minä esimerkiksi olen tavattoman nopea ja hyvä suuttumaan ja venyn melkoisiin suorituksiin tässä asiassa, erityisesti jos on paljon yleisöä, joten ei kannata kannustaa meikäläistä purkamaan negatiivisia tunteitaan.

Voisin hyvin olla potentiaalinen murhaaja...Mutta aggressiossa on tietysti myös energiaa eli voimaa, tosin väärin suunnattua, ja voimaahan me kaikki tarvitsemme. Siinä olet oikeassa, että aggressio on hyvä tunnistaa itsessään, jotta sitä voi käsitellä ja työstää. Meillä naisilla on tapana kääntää aggressiiviset tunteet kuin siilin piikit sisäänpäin ja vahingoittaa niillä itseä, josta viiltely on hyvä esimerkki. Aggressiolla on myös yhteys depressioon. Miehet menevät ja juovat päänsä täyteen tai tappelevat ja joutuvat putkaan. Naiset tekevät jotakin muuta...

Aggressiivista teoista myös rangaistaan ja perusteista säädetään laissa. Aggressiivisista ajatuksista (voisin tappaa sinut!) ei tietenkään mikään ajatuspoliisi rankaise, koska sellaista ei ole olemassa, mutta ihminen itse kärsii niistä eniten. Viha ahdistaa ja yhdistää sekä vihaajaa että vihan kohdetta. Viha liittyy ns. kuolemanviettiin ja vastakohta on tietysti yksilön itsesäilytysvietti sekä halu jatkaa sukua, joka ilmenee seksuaalisuutena. Romanttinen mustasukkaisuus pyrkii säilyttämään itsetunnon tuhoamalla ns. kolmannen osapuolen tai ahdistusta aiheuttavan vihan kohteen.

Aggressioitaan voi työstää monin tavoin. Kirjoittaminen ja puhuminen ovat hyviä tapoja, samoin muu taiteellinen ilmaisu. Viime kädessä kuitenkin kaikki tunteet tulisi kyetä jalostamaan Yhdeksi eli Rakkaudeksi, mutta tämähän on tehtävä, johon yksi elämä ei riitä.

Alkuun riittää sekin, että hillitsee myrkyllisen kielensä eikä lyö, vaikka mieli tekisi. Siitä sitten jatketaan. Tämä työ on jokaisen itse itsessään tehtävä eikä sitä voi ulkoistaa muille. Olen katsellut paljon pieniä lapsia, jotka saattavat leikeissään riitaantua ja lyödä pahastikin toisiaan. Kasvattajan tehtävä on sitten ojentaa lyöjää ja lohduttaa lyötyä. Sama kuvio toistuu aikuiselämässäkin, mutta aikuisen tulee itse kyetä ojentamaan itseään ja myös lohduttamaan itseään. Totta kai siinä hyvä kaverikin on avuksi, mutta se suurin työ on jokaisen itse tehtävä. Niin minun kuin sinunkin.

Etsijä kirjoitti 14.9.2010 20:10

Aggressiota on käsittääkseni tutkittu paljon. Tuo esittämäsi teoria aggressioiden vähenemisestä niitä purettaessa on käsittääkseni todistettu vääräksi (mm. Kirsti Lagerspetz tutkimusryhmineen eli Wikipedian sanoin: Aggressiiviseen käyttäytymiseen liittyvä helpotuksen tunne saattaa olla omiaan lisäämään aggression käyttöä ongelmanratkaisuna jatkossakin. (Ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Aggressio). Tästä syystä en kannata myöskään aggressiivisuutta lisääviä pelejä, jollaisia monet tietokonepelit valitettavasti ovat.

Hei! En sanonut, että aggressiot vähenevät niitä purettaessa enkä kannata sellaista teoriaa.
Sanoin: "Olisiko niin, että viha voitetaan sitä tuntemalla?" Tunteiden purkaminen on eri asia kuin tunteiden tunteminen.
Tarkoitin sitä, että kun uskaltaa tunnustaa vihan tunteensa, uskaltaa tuntea niitä ja on ymmärtäväinen itseään kohtaan, vihan tunteet muuttuvat vaarattomammiksi ja tarpeettomiksikin. Esimerkki: Minua on kohdeltu lapsena jossain suhteessa hieman väärin - vanhempieni omien vaikeuksien vuoksi. Ennen toimin, kuten oli opetettu: yritin hampaat irvessä olla kiltti lapsi, joka ei moiti vanhempiaan ja yrittää ymmärtää heidän vaikeuksiaan, tuomitsee itsensä ja vihantunteensa, vihaa itseään vihansa takia, mutta ei missään tapauksessa tuomitse vanhempiaan eikä - hyvänen aika - tunne vihaa heitä kohtaan. Oloni ei helpottunut, vaikka kuinka yritin olla vihaamatta ja ymmärtää. Jossain vaiheessa opin näkemään, että oli ymmärrettävää olla vihainen, koska oli tosiasia, että minua oli kohdeltu ymmärtämättömästi. En mennyt purkamaan vihaa vanhempiini, tunsin sitä, sallin sen itselleni, ymmärsin lasta itsessäni. Yllättävää: vihan tunteminen ei olut yhtään vaarallista! Ymmärtäessäni itseäni ja hyväksyessäni tunteeni minun päinvastoin oli helpompi ymmärtää vanhempiani. On eri asia tuntea kuin tehdä. Liekö lapsenomaista maagista ajattelua se, että sekoittaa ajatukset ja teot, kuvittelee ajatusten ja tunteitten voivan vahingoittaa kuten tekojen?

Sovinto syntyi jälleen...Mies suhtautui aika rauhallisesti, tosin hän sanoi luulevansa, että olen paranoidinen. En voinut tätä kiistää. Kyllä minun luontessaani on ikävä kyllä paranoidisiakin piirteitä. Olen törmännyt niihin aiemminkin eri yhteyksissä. Varsinkin nuorempana minulle tuli usein tunne, että minua ei haluta seuraan tai kaikki ovat minua vastaan. Tämä tunne saattoi tulla jopa ystäväpiirissä.😯🗯️

Vasta kun tutustuin paranoiaan tarkemmin, ymmärsin, mistä oli ollut kyse. Arvelisin, että se johtuu taustastani koulukiusattuna. Oli vaikea murrosikä ja niin päin pois. Eipä siis ole ihme, että samat kuviot voivat heijastua myös parisuhteeseen. Ehkäpä tämä oli eräs sellainen seikka, jonka takia sain sen epävakaa persoonallisuus-diagnoosin.

Hän puolestaan olla vapaa (kuten miehet yleensä). Sanoin, että suon sen hänelle. En itsekään pidä siitä, että vapauttani rajoitetaan. Meillä kummallakin on oma työmme ja todella paljon harrastuksia ja intressejä. Minun tulee siis pysyä rauhallisena. Jos oma tunnetyöskentely ei riitä, pitää ehkä hakea lisälääkitystä.

En vain tee lääkäreihin yleensä sellaista vaikutusta, että niitä minulle määrättäisiin. Psykiatrit ovat asia erikseen, he toki näkevät suojausten läpi.

Mutta juuri nyt on kaikki hyvin taas. Toistaiseksi! ☺️❤️

Olen alkanut kaiken muun työn ohessa työstää projektia "epävakaa persoonallisuus". Aiheesta ei ole löytynyt paljon tietoa maallikoille, yksi uusi kirja kuitenkin on ilmestynyt. Netissä oli vähän infoa, ja hyvin löysin itseni kuvauksesta. Kyseessähän on siis yksi narsismin alalaji. Minussa on kyllä paljon myös huomiohakuisen persoonallisuushäiriön piirteitä.

En tosin ole ainoa. Työpaikaltakin narsisteja löytyy, ja erityisen paljon näitä huomiohakuisia tuntuu olevan kaikissa esiintyvissä taiteilijoissa ja taiteilijoissa ylipäätään. Itse asiassa mietin, että voiko olla menestystä ilman narsismia? Kulttuurimmekin kannustaa siihen moni tavoin. Samalla puhutaan siitä, että kyseessä olisi "aikamme sairaus". Vähän ristiriitaista, vai mitä.

Miesystäväni kutsui itseäänkin narsististiksi. Onhan hänkin aika huomiohakuinen. Niin tai näin, mitään ihmisen luonnetta muuttavaa pilleriä ei ole olemassa. Voi toki ottaa rauhoittavaa, jos ylikierroksille menee, mutta monet persoonallisuuden piirteet ovat aika pysyviä ja niitä on vähän vaikea pillereillä säätää.

Esim. jos tuntee itsensä syrjityksi tai ajattelee, ettei toinen välitä, jos ei hänestä ole muutamaan päivään mitään kuulunut, on siis ehkä epävakaa tai läheisriippuvainen.
Ei ole helppoa arvioida itseään oikein, koska ihminenhän on lajina aika sosiaalinen. Missä rajat kulkevat?

Joka tapauksessa itsetutkiskelusta ja opiskelusta on apua. Pitää kuitenkin olla varovainen arvioissaan. Esim. narsismilla on tosi huono maine, joten ei kannata mennä haukkumaan ketään narsistiksi, kun ei ole mikään psykiatri eivätkä hekään diagnoosejaan ihan päin naama paiski. Näillekin palstoille kirjoittavilla ihmisillä on usein samoja ongelmia ja joidenkin luonteissakin tuntuu olevan yhteisiä piirteitä... ehkä kannattaisi ottaa vähän asioista selvää noin yleisemmälläkin tasolla, jos jaksaa siis. Yleinen on usein myös henkilökohtaista. Emme ole niin erikoisia kuin yleensä luulemme olevamme.

Tosin se jäi minua vaivaamaan, että loppulausunnossa psykiatrian klinikalta minulle tällainen diagnoosi kirjoitettiin, eikä koskaan ollut mahdollisuutta palata asiaan tai kysyä vähän tarkennoksia. Kyllähän siitä väistämättä tulee sellainen tunne, että potilas on tunteettoman lääkärin armoilla.

Käytännössähän oireisiin puututaan vasta sitten, jos ne alkavat haitata normaalia elämää. Parhaani mukaan koetan tässä ensin saada omaa päätäni kuntoon. Sitten voin toivoa kykeneväni rakentamaan myös parempia ihmissuhteita. Onpa siinä työkenttää!

Erittäin hyvä kirja kaikista parisuhdeongelmista ja yksinäisyydestä kärsiville on ilmestynyt. Kirjoittaja on Dan Josefsson ja kirjan nimi on Kestävän suhteen salaisuus (Gummerus 2010). Aloitin eilen ja innostuin heti. Uskon, että todella monet parisuhteessa kärvistelevät tai parisuhdetta löytämättömät voivat saada tästä teoksesta konkreettista apua.

Yleensä ajattelemme, että jos suhteemme eivät onnistu, vika on aina toisessa osapuolessa: miehet ovat sikoja ja naisiin ei voi luottaa. Mutta entäpä jos syy onkin itsessämme, omissa tiedostamattomissa käyttäytymismalleissa, joiden soveltaminen luo ongelmia?

Minä ainakin löysin heti itseni tästä kuvauksesta. Olen turvaton ja helposti takertuva riippuvaisuusongelmainen, olen ollut sitä aina, ja jos kirjan teoria pitää paikkansa, syyt ovat varhaislapsuuden kokemuksissa. Suosittelen lämpimästi kaikille! 🙂

Huumorin viljeleminen vaikeassa parisuhteessa ja ihmissuhteissa yleensäkin auttaa, jos siihen pystyy. Minä vertaan elämäni miehiä kännyköihin, joissa kehitys näkyy.

Ex-avomieheni oli selkeästi simpukkamalli: luotettava, vaikeasti avautuva, vähän toimintoja, jäyhä perusmalli. Tämä uusi loistaa monipuolisuudellaan: kaikki kommunikaatiomahdollisuudet, auki koko maailmalle, voi tehdä mitä tahansa, ainoastaan seksinappi on jumissa (mutta sitähän ei ostaja voi tietää).

Alkuun minua viehätti hänen monipuolisuutensa ja laaja kontaktiverkostonsa ja viehättää se vieläkin. Mutta kerta toisensa jälkeen huomaan jääväni vain yhdeksi hänen lukuisista kontakteistaan, tosin pikanäppäimen päässä, mutta kuitenkin... Hän on taitava puhuja, kietoo minut pikkusormensa ympärillä, mutta kun alan innostua (ja kostua), hän onkin jo aivan muualla. Pitää lähteä tai joku soittaa...Kännykkää voi nykyään käyttää jo lähes mihin tahansa!

Oikeastaan tätä älykännykkämiestä voikin suositella vain superterveelle, sellaiselle, jolla on omat näpit kunnossa ja kaikki aistit terävimmillään. Tällä hetkellä olen itsekin hyväkuntoinen ja minullakin on paljon meneillään, joten ehkä kestän katsella häntä muidenkin seurassa, juttelemassa kaikkien muiden kanssa ja organisoimassa toimintaa (johon minä en kuulu). Mutta tulee tällaiselle tarmonpesä-supermimmillekin hetkiä, jolloin haluaisi vain käpertyä turvallisesti oman kullan kainaloon ilman että tälle tulee siinä samassa tekstari joltain tutulta.

Hmm. Ihmiset on hyväksyttävä sellaisina kuin he ovat ja keskityttävä kasvattamaan vain itseään, tämähän on ihmissuhteiden "hopeinen sääntö". Tätä toistan itselleni kuin mantraa...Kunpa kateutta ja mustasukkaisuutta ei olisi! On vaikeaa olla tuntematta kateutta, kun katsoo avioparia, joka jakaa asioita yhdessä, ajattelee kuin yhdellä päällä ja puhuu yhdellä suulla. Näitäkin on, mutta rehellisyyden nimissä vähemmän.

Suuri osa kulkee sinkkuina. Tai on leski tai eronnut. Tutkimusten mukaan kyllä aika huomattava osa tämänikäisistä on naimisissä, mutta sitähän ei tilasto kerro, ovatko he onnellisia vai onnettomia. Suomalaiset naiset ovat koulutettuja ja itsenäisiä, mutta jaksavatko he taistella vuosimiljoonien perinnettä vastaan, jonka mukaan mies on lauman johtaja, joka päättää marssijärjestyksestä? Tasa-arvo on kehityksellisesti nuorta (ja usein näennäistäkin), ja sitä soveltaessa kompuroivat ajoittain sekä miehet että naiset.

Nuorena minä olinkin tarkka siitä, ettei vain kukaan mies pääse minua määräämään. En halunnut joutua hellapoliisiksi enkä kenenkään miehen leluksi. Onhan tämä onnistunutkin, mutta samalla olen jäänyt paljosta vaille. Oman naiseuteni löytämiseen on mennyt vuosikausia. Ja olenhan minä selkeästi nainen, jolla on paljon naisellisia harrastuksia ja intressejä. Omien vanhempieni surkea avioliitto ei houkutellut minua jatkamaan perinnettä. Halusin olla vahva ja itsenäinen kuten oma äitini oli. Hän on ollut minulle esikuva monessa. Isääni inhosin ja tunsin syyllisyyttä hänen kuolemastaan. Sehän tuli minulle ikään kuin toiveitteni täyttymyksenä...

Joten ei sinkkuus voi olla onnen este! Minulle rakastelu "sen oikean" kanssa on suunnilleen yhtä kaukainen unelma kuin matka Bahama-saarille. Mutta ainahan voi unelmoida. Sinkun seksielementti on uni. Siinä maailmassa voi tapahtua ihan mitä tahansa! ,😉

Välillä olen hyvinkin epätoivoinen...Yritän liikkua paljon, koska liikunta lisää endorfiineja ja kohentaa mielialaa. Liikun sekä sisä- että ulkotiloissa. Syksyinen metsä on lumoavan kaunis, mutta silti tunnen välillä näkymättömän veitsen lähestyvän kurkkuani... Se on epätoivon veitsi ja haluaa vuodattaa vereni kuiviin, uskottelee, että rajan toisella puolella olisi helpompaa ja enkelit vastassa. 😭

Eihän itsemurhaajaa tietenkään ole vastassa muut kuin pimeän enkelit, sen tiedän. Eikä ihmisen ole hyvä ajatellakaan tuollaisia ajatuksia. Onneksi saan ne torjuttua. Tiedän, mihin ne liittyvät: omiin, tuoreisiin hylätyksi tulemisen kokemuksiin, jotka aktivoivat vanhoja ahdistuksia.

Miesystäväni torjui minut jälleen kertomalla ettei hänellä ole minulle aikaa, koska täytyy mennä auttamaan muita ystäviä. Onhan se tietysti toisaalta upeaa, että hänellä on niin paljon ystäviä ja hän auttaa heitä kaikkia, mutta ei ole kiva joutua syrjäytetyksi, taas kerran. Otin asian näennäisen rauhallisesti, mutta taas alan nähdä niitä näkymättömiä veitsiä ilmassa...

Ne ovat itsetuhon veitsiä ja olen nähnyt niitä ennenkin. Eivät ne ole todellisia, vaan mielikuvia, heijastuksia tukahdutetuista tunteista. Eräs psykiatri kieltäytyi määräämästä tämän perusteella minulle Cipramilia eli Sepramia, mikä on todella paljon minua auttanut lääke. Sitalopraami voi kuulemma lisätä tämäntyyppistä oireenmuodostusta. No voi voi, minullahan on mahtava mielikuvitus, eihän sitä voi toisen sielunelämää tunnin jutustelun perusteella ymmärtää. Sain sittemmin ko. lääkettä toiselta psykalta.

Mutta olen kauhean kyllästynyt tarjoamaan seksipalvelujani miehelle, joka pelkää ottaa niitä vastaan. Hänellä on lieviä paranoidisia oireita suhteessa intiimiin kanssakäymiseen. Hän siis pelkää. Pelkää, että tutut, naapurit saavat tietää, että jossain lähtee kamera käymään jos yritämme rakastella. Olen keskeyttänyt halailemisen, ja sanonut, että lopetetaan tähän, jos sinua kerran pelottaa. Yritän olla kärsivällinen ja pitkämielinen.

On kauhean surullista, kun ihmiset eivät uskaltaudu läheisyyteen ja pelkäävät jäävänsä kiinni tai jopa tulevansa kuvatuiksi. Kirjat ja netti ovat pullollaan ohjeita frigideille naisille ja heidän aviomiehilleen, mutta tällaisesta ongelmastapa ei tietoa löydy.

Täyttymätön rakkaus on surullinen, mutta ehkä kuitenkin parempi kuin ei rakkautta ollenkaan. Ainakin sillä on päämäärä... onko täyttymys sitten odotuksen arvoista, sen saan tietää vasta silloin, jos toiveeni jonain päivänä toteutuu...

Mutta miten nainen voi auttaa miestä olemaan pelkäämättä rakkautta ja rakastelua? Osaako kukaan neuvoa? 😯🗯️