Hei Despair,

terapia ei todellakaan ole aina ratkaisu, ei sittenkään, vaikka potilas ja terapeutti kumpikin yrittäisivät parhaansa. Sinä vaihdoit terapeuttia ja sait siitä avun. Hienoa, kun onnistui. Jos tulot ovat pienet, yksityinen terapia ei ole realistinen vaihtoehto, se kun yksinkertaisesti maksaa liikaa. Kunnalliseen taas on vaikea päästä. Minua sinne ei ainakaan toistamiseen huolittu. Saan aina kuulla olevani niin upean analyyttinen, että selviän kyllä yksinkin. No, toivottavasti selviän.

Oma terapiani oli ns. supportiivista ja sitä kesti viisi vuotta. Sillä selvisin pahimman yli, mutta tulokset jäivät laihoiksi, koska terapeutin mukaan mielenterveyteni ei silloin kestänyt analyyttista terapiaa. Ehkä hän oli oikeassakin, mene tiedä. Nyt asioitani ryhtyy hoitamaan taas uusi lääkäri, mikä on sinänsä mukavaa, mutta uskoni terapiaan nykyisen hoitojärjestelmän puitteissa olen kyllä jo menettänyt. Kun pari vuotta sitten olin tosi ahdistunut, niin asiaani käsitteli muutaman kuukauden sisällä kolme eri lääkäriä. Aloita sitten jokaisen kohdalla aina alusta!

Mitä tähän omaan ongelmaani tulee: mietin usein, pitäisikö yrittää vielä etsiä joku miehenköriläs ihan tätä seksipuolta varten. Mutta heti kun alan kuvitella asiaa mielessäni, huomaan haaveilevani vaan tästä nykyisestä... Ehkä pitää sitten vain odottaa. Omaa selibaattiani on kestänyt jo niin kauan, että ehkä olen alkanut jo idealisoida ja romantisoida koko asiaa. En ole valinnut selibaattia, se on valinnut minut.
Selibaatissakin voi elää ihan hienoa ja syvällistä elämää. Toisaalta taas: ei parisuhde tee kenestäkään huonompaa ja pinnallisempaa ihmistä.

Mietin vain nykyään usein, pitäisikö minun kertoa ystävälleni, miten kärsin tässä suhteessa. Ja miten sen kertoisin niin, ettei hänelle tule siitä paha mieli. Voisin kuvitella, että hänenkin oloaan helpottaisi, jos hän saisi auki tuon seksuaalisen umpisolmunsa... Mutta mistä sitä tietää, mitä senkin takaa sitten paljastuisi? Toisaalta hän vaikuttaa paljon tasapainoisemmalta kuin minä itse. Kumpi siis kärsii enemmän?
Tiedän kyllä, että voin muuttaa vain itseäni ja sekin on vaikeaa. Näillä näkymin tilanteemme vain jatkuu jatkumistaan.

On ollut taas hyvin vaikeaa... Itkin katkerasti melkein koko lauantain ja tunsin halua lähteä tästä elämästä... ikään kuin se olisi joku ratkaisu!😯🗯️

Umpisolmuinen suhteeni repii minut hajalle. On tullut aika puhua suoraan. Ehkä pitää luopua hänestä. Tai siis uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Olen uskonut häneen, mutta hän ei selvästikään usko minuun. Olen toivonut suhdetta, mutta sitä ei tule. Olen rakastanut, mutta ilman vastarakkautta.

Ystävien tuella olen taas selvinnyt jotenkin seuraavaan päivään. Menen pian lääkäriin, kilpirauhasarvoissa on jotain vikaa. Sillä lailla saadaan ehkä mielialaa korjattua, mutta rakkautta vastaanotolta ei voi ostaa. 😭

Minun osani on elämän kylmä iltapäivä. Pitäisi vain jaksaa olla aurinkona toisille. No, ehkä kelmeä aurinkokin on parempi kuin ukkospilvi. Mieli tekisi raivota ja huutaa, mutta mitähän apua siitäkin olisi. Jos joku viitsii tulla katsomaan minua, lähinnä säälistä varmaan, tarjoan hyvää ruokaa. Sitä ainakin osaan laittaa. Osaan monta muutakin asiaa, mutta en avata tätä toisen ihmisen solmua. Se on hänen omansa.
Tällä hetkellä vihaan häntä, koska hän jättää minut yksin, ei tule, vaikka viestitän hänelle, että minun on paha olla. Mutta viha kääntyy vihaajaa vastaan, joten yritän antaa anteeksi. Kuten Ihmeiden Oppikurssissa neuvotaan. (Ja niin sanoo myös yleinen elämänkokemus.)

Elämä on matka. Minne tämä laivani on nyt menossa? Ajelehdin merellä ilman suuntaa ja päämäärää, kompassi kateissa, navigaattori rikki.

Voisiko jossain olla vielä turvasatama minuakin varten?

Nytpä taas on selvinnyt monta asiaa tässä meidän suhteessa, väärinkäsityksiä on oiottu, tunteista on puhuttu ja aurinko paistaa taas. Rakkautta riittää! ☺️❤️☺️

Joten kaikki hyvin. Iloista juhannusta kaikille, jotka lukevat tämän ja toivoa niille, joiden sydän tuntuu nyt raskaalta. Pisimmänkin yön jälkeen koittaa taas uusi päivä! 🙂👍

Ja päivän jälkeen koittaa uusi yö...No niin, vähän aikaa aina aurinko paistaa ja linnut laulavat, mutta sitten tulee pilviä taivaalle.

Seksuaaliset ongelmat eivät ole ainoita ongelmia, joita meillä on. Tämä mies ei näköjään pysty sitoutumaan...Sukulaisten tapaaminen ja kavereiden kanssa hengaaminen on tärkeämpää kuin minun kanssani oleminen. Toistuvat hylätyksi tulemisen kokemukset aktivoivat aina ne elämän aiemmat pettymykset ja vahvistavat sitä harhaa, että en ole haluttu, en kelpaa kenellekään.

Tiedän kyllä, että se on harhaa. Minulla on uskoni. Syvemmällä tasolla kenenkään persoonallisuus ei ole tärkeä, koska vain Jumala On. Persoona on naamio, joka peittää todellisen Itsen näkyvistä.

Niinpä käyn jatkuvaa kamppailua sisäistä demoniani vastaan, joka vakuuttaa mitättömyyttäni... aivan kuten moni muukin tälle palstalle kirjoittava. Tavoitteena minättömyys, saldona mitättömyys... yhden kirjaimen ero kattaa koko maailman!

Huvittavaa tässä on, että olin nuorena tiukka feministi. Koin syvän pettymyksen jo ensimmäisessä seurustelusuhteessani, joka kaikessa koruttomuudessaan raastoi minut täysin hajalle. Nyt, kypsän ihmisen elämänkokemuksella, ymmärrän, että olin onnettomuudekseni törmännyt erittäin tunnevammaiseen mieheen. Niitähän maailmassa riittää. Myöhemmin pettymyksiä on tullut vain lisää, kaikki vain vähän erilaisia...Mutta tietysti, olen varmasti ollut itsekin jollekulle pettymys.

Sitten kun löytää täydellisen, on se tietysti vain onnellinen harha. Todellisuudessa tämä "täydellinen" mies onkin omien pelkojensa vanki ja lisäksi itsekäs kuten ihmiset yleensäkin.

Me kurkotamme Jumalaan , mutta kompastumme omiin kengännauhoihimme. Jumalan tavoitteleminen on hyvästä, mutta ei Hän solmi kenkiämme. Se meidän pitää itse tehdä.

Rakkautemme on kuin peili, jossa säröilevät ristikkäin molempien pelot. Jos säröjä tulee liikaa, kuva vain hajoaa näkyvistä. Romantiikkaa - kyllä. Rakkautta - ei. Sillä rakkaus on sitoutumista.

Näin erään rakkautta ylistäneen runoilijan eli Tommi Tabermannin muistoa kunnioittaen ajattelen, että (maallinen) onni on suloinen, mutta valitettavan katoavainen. Miksi ollenkaaan haaveilen hyväilyistä, miksi en vain keskity Jumalaan, Ainoaan, joka ei koskaan hylkää minua? Koska olen ihminen ja ihmisellä on ikävä toisen luo...

Jeesus itse kehotti meitä antamaan anteeksi vihollisillemme, saati sitten niille, joita rakastamme...Mutta olenko minä rakastunut leijonan sijasta käärmeeseen, joka luikertelee aina pois, kun sitä yrittää koskettaa?

Miehet haluavat aina olla vapaita. He haluavat naisen, joka istuu kiltisti odottamassa heitä, kunnes heillä sattuu olemaan vapaata aikaa tai tarvetta hellyyteen. Minä olen juuri sellainen nainen, mutta onneksi olen myös taiteilija. Löydän aina keinot ilmentää ja purkaa tuskaani, ainakin toivon niin. Olen uskollinen luonne, uskollinen ja uskonnollinen. Enkä loppupeleissä niin kovin rumakaan...mutta eipä taida riittää, ei tämäkään. Mikähän riittäisi?

Kirkastaako selibaatti ajatukset? Yhtä huonosti kuin nälkäkin... asia on pikemminkin päin vastoin. Onnellisesta rakkaudesta syntyy lapsia, onnettomasta runoutta. Jos mieli on selkeä, syntyy hyvää tekstiä. Jos ei, syntyy runonraakileita, runoraatoja. Me olemme runoilijoita, kumpikin. Mutta se ei pelasta meitä. Vai ehkä sittenkin?

Onneksi olen aina pitänyt runoista! Tässä muutama vinkki: L.Onerva, Edith Södergran ja Mawlana Rumi... unelmat ovat aina pyöreämpiä ja siten täydellisempiä kuin todellisuus itse. Jos en voi saada sinua, kirjoitan sinusta ainakin muutaman runon... ja vangitsen sinut omaan kuunhohteiseen, epätodelliseen todellisuuteni...Ainakin sen hetken, runon hetken, olet minun!

Hylätyksi tulemisen kokemus aktivoi ahdistuksen, joka laukaisee itsetuhoiset impulssit ja verottaa työ- ja toimintakykyä... Helteestä huolimatta olen fyysisesti täysin terve ja pystyn toimimaan lähestulkoon täyspainoisesti päiväsaikaan, mutta viimeistään nukkumaan mennessä veitsiajatukset hyökkäävät kimppuuni joka puolelta. Mitähän niille pitäisi tehdä?

Ammattiauttajalle ei epämääräisistä lupauksista huolimatta ainakaan pääse, kaikkein vähiten heinäkuussa. Eikä oikein muulloinkaan. Minä saan aina pikäkäynneistä huippuhyvän arvion, pidetään niin tasapainoisena, älykkäänä ja analyyttisenä, ettei tarvetta hoitoon ole. Ja mitä se hoito sitten olisi: lisää pillereitä?

Kokemukseni valkotakkisista eivät sitä paitsi ole aina niin positiivisia. Sairaalassa ollessani syötettiin eräässä vaiheessa mm. lääkettä nimeltä Serenase, joka sai minut hyppimään jatkuvasti pystyyn. En pystynyt ollenkaan istumaan rauhallisesti keskustelemassa. Sitten ilmoitetttin, että olen kovin levoton. Tiesin heti, että se johtui siitä lääkkeestä. Yli kymmenen vuotta myöhemmin luin Hesarin yleisönosastolta psykiatrin kirjoituksen ylilääkinnästä, jossa kritisoitiin mm. juuri tämän lääkkeen käyttöä sairaaloissa. Sen aiheuttamat oireet (kehon tai alaraajojen ylivilkkaus) olivat juuri kuvatun kaltaisia! En siis ollut väärässä, mutta minua lääkinneet pillerimestarit kyllä olivat.

Mieleltään sairastava ihminen on erilaisten lääkekokeilujen laboratorio, jos antautuu kokonaan tällaisten puoskarien hoitoon. Totta kai meihin kaikkiin voidaan vaikuttaa erilaisilla lääkkeillä kuten huumeillakin, alkoholi mukaan luettuna. Riittävän vahvoilla aineilla saadaan sekaisin koko persoonallisuus, mutta tämähän tapahtuu pyhän lääketieteen nimissä! (Itse olen muuten täysraitis, mikä sekin on pilkattava ominaisuus kosteassa nyky-Suomessa. Onneksi vanhana koulukiusattuna minulla on tarpeeksi selkärankaa olla juomatta!)

Mutta palatakseni varsinaiseen aiheeseen: olen siis itsetuhoinen ja miesystäväni taas on seksuaalisesti estynyt (ja oletettavasti siis myös ahdistunut) ihminen. Olemmepa me mainio pariskunta: toinen haluaisi kuohita, toinen tappaa itsensä!

(Koulu)kiusatuksi tuleminen jättää ihmiselle elinikäiset arvet. Olin tyypilllinen tapaus: kiltti, avuton, hyvin menestyvä, siksi myös kadehdittu opettajien suosikki. Tästä ei iloinen ja sosiaalinen miesystäväni tiedä mitään. No, hänellä on omat ongelmansa. Nykyään minut tunnetaan ainakin työyhteisössä aika rohkeana ja varsin hyvin puoliaan pitävänä ihmisenä, joka saa kyllä suunsa auki kokouksissa ja muuallakin. Olenpa jotain oppinut elämän aikana minäkin. Osaan puolustaa itseäni, joskus vähän turhankin aggressiivisesti, ikään kuin alitajuisesti pyrkisin kostamaan lapsuudenaikaisille kiusaajilleni (jotka tietysti ovat ja olivat aivan muita henkilöitä).

Toivoa sopii, että saamme miesystäväni kanssa sovittua erimielisyytemme ja että löydän tasapainon itseni kanssa. Oman sisäisen demoninsa kanssa kamppailu on suunnattoman raskasta ja kuohuttavaa. Minussakin, kuten kaikissa ihmisissä, on hämmästyttävän paljon tuhoavaa vihaa. Miten sen pystyisi jalostamaan hyväksi energiaksi, kas siinä pulma.

Keksin tätä miettiessäni aforismin, joka kuuluu näin: Elämä on sarja pettymyksiä, joiden välillä yritämme näyttää iloisilta. - Läheisyyden kaipuu on ihmisessä niin perustavaa laatua oleva tarve, että sitä on kyllä todella vaikea tukahduttaa. Mutta läheisyydessäkin pitäisi pystyä antamaan toiselle omaa tilaa.

Hylkäämällä voit neuvokkaasti pelastautua myös omalta hylätyksi tulemisen peloltasi. Jos sinä jätät ensin, sinua ei mitenkään voida jättää. Mutta huonosti käy kyllä näinkin.
Ehkä yksinäisyys vain on se ihmisen perimmäinen osa, kukapa tietää. Vaikka ihmetellä sitten sopii, miksi meitä kuitenkin on niin monta!

Mutta niinkuin Richard S. Bach sanoo hienosti kirjassaan Illuusio (muistin varaisesti): tämä on koe, josta tiedät, mitä sinulla on edessäsi. Jos olet vielä hengissä, tehtäväsi jatkuu.

Koko päivä on mennyt näissä hirvittävän raastavissa tunnelmissa...Miesystäväni soitti ja oli huolissaan minusta, koska uhkailin itsemurhalla. Puhuin, että aivan kohta hyppään tästä lasin läpi...Tiedän, tiedän, se on pahasti tehty. Nyt olen paha, koska levitän kirousta ympärilleni...mutta minusta hänenkin oli jo aika tietää, missä mennään. Ainakin hän lupasi tulla minua katsomaan. Olen siis säälittävä tapaus.

Miten näistä itsetuhoisista ajatuksista pääsisin eroon? En tosiasiassa halua kuolla, vain ainoastaan vapautua ahdistuksesta. Siihen liittyy vielä syyllisyys, että nyt olen levittänyt kärsimystä ympärillenikin, vaikka ihan päinvastaiseen haluaisin päästä. Siis tehdä ihmisiä onnellisiksi, opettaa lapsille hyviä elämän arvoja ja aikuisille henkistä tietä. Sitten toimin juuri päinvastoin!

Mutta pitää antaa itselleen anteeksi ja pyytää sitten anteeksi toisilta. Anteeksi, anteeksi, anteeksi... seitsemänkymmentä kertaa seitsemän kertaa, niinhän Jeesus meitä opetti.

Hienoimman uskonnollisen lauselman on kyllä esittänyt joku muinainen naispuolinen sufi (luin tämän Jaakko Hämeen-Anttilan kirjasta), joka puhui Jumalasta Rakastettunaan. Hän sanoi, että kuoltuaan hän jättää maailman vihollisilleen ja taivaan
ystävilleen. Hänelle riittää vain hänen Rakastettunsa.

Tuohon tilaan jos pääsisi!

Mietin myös, parantaisiko olotilaani se, että menisin sänkyyn vain ylipäänsä jonkun kanssa, vaikkapa ex-mieheni, joka saattaisi hyvinkin haluta minua. Voisin kuvitella sitten hänen kasvojensa tilalle rakastamani miehen kasvot, hänen vartalonsa tilalle rakastamani miehen vartalon... Mutta eikö se olisi hirveän väärin myös ex-miestäni kohtaan? Ei, en mitenkään voi tehdä sellaista. Selibaatti jatkukoon siis iankaikkisesti, amen.

En tiedä, miksi miesystäväni ei halua minua. Hän väittää, että olen yrittänyt kaikin tavoin häntä vietellä, mitäpä ei kieltää voi. Mutta ei se väkisin onnistu, ei mieheltä eikä naiselta. Jos seksi yksin tekisi onnelliseksi, prostituoidut olisivat maailman onnellisimpia ihmisiä, ja mehän kaikki tiedämme, ettei näin ole, pikemminkin pänvastoin.

Jotkut miehet ehkä kuvittelevat, että kauniit naiset ovat onnellisia, koska he saavat aina seuraa ja seksiä milloin haluavat. Mutta sekään ei pidä paikkansa...tosin en voi tietää varmasti, koska en ole mikään kaunotar, nyt itkettyneenä ja naama turvonneena vielä vähemmän.

Ehkä me vain kuvittelemme, että seksi on onnea? Ja todellisuudessa onnea onkin hyväksytyksi tuleminen, tavalla tai toisella. Seksuaalisuus on sen kaiken täyttymys: maallinen onni. Olla rakastettunsa kanssa, lähekkäin, olla avoin ja luottavainen...

No, minä nyt haluan ennen kaikkea rauhallisen yön, sellaisen, jona puukot eivät hyökkää kimppuuni. Saisinkohan sen tänä yönä?

Olen kurja ihminen, mutta yritän tulla paremmaksi. Kiitos tämän palstan pitäjille, tekin teette arvokasta työtä. Rukoilen puolestanne, että jaksaisitte auttaa kaikki näitä hätää kärsiviä ihmisiä. Ja kaikkien teidän ja meidän puolestamme, että jaksaisimme - vaikka vain huomiseen päivään. Lääkepurkkia puristaen tai tyynyä...Jumalaan uskoen tai epäuskossa, kunhan vain selviytyisimme! Voimia kaikille!

Hei Etsijä!

Olen seurannut tiiviisti kirjoitteluasi jo pitkän aikaa. En ole itse aivan samanlaisessa tilanteessa, en ole parisuhteessa, mutta kipusi koskettaa syvästi sydäntäni. Voi kunpa voisin jotenkin sinua rohkaista!

Kosketuksen, hellyyden ja seksin puute ovat tosi kipeitä asioita itsellenikin ja tunnen ymmärtäväni hyvin, mistä puhut. Ei todellakaan ole kyse seksin voimasta tehdä elämämme täydelliseksi, vaan siitä, että rakkaus saa täyttymyksen sen kautta. Syvin kohtaaminen toisen kanssa saa muodon fyysisen antautumisen kautta. Se vaatii avoimuutta ja suhteen syvyyttä ensin muilla tasoilla, mutta lopullinen täyttymys on koettavissa fyysisellä tasolla. Ja juuri näin päin.

Itselleni kaikenlainen kosketus kertoo myös rakkaudesta, hyväksymisestä ja luottamuksesta minuun. Sen puuttuessa tunnen olevani epävarma ja tavallaan onneton. Onko elämässä mieltä ilman toisen läheisyyttä? Kaipaan suunnattomasti parisuhteen fyysisyyttä puhumattakaan kaikesta muusta suhteeseen kuuluvasta yhdessäolosta, toiselle kuulumisesta. Kärvistelen nyt päivä toisensa perään, en näe tulevaisuutta mitenkään valoisana. Masennus kolkuttelee ovella, elämällä ei ole tarkoitusta. Toivon myös kuolemaa johtuen suuresta tavoittamattomasta rakkaasta, jota ikävöin. Kuolema ei ole ratkaisu, niin paljon jäisi kesken tässä maailmassa. Nyt vaan tuntuu mustalta tai harmaalta, milloin miltäkin.

Tällaisia vuodatuksia minulta. Mutta tiedä, seuraan tarinointiasi. Kirjoitat kauniisti ja rikkaasti, sitä on ilo lukea. Olisi hienoa lukea myös runojasi, vaikka en runoutta paljoa tunnekaan. Mutta kun tuntee palan toisen elämää, runot saavat aivan erilaisen kaiun. Itselleni musiikki on se juttu, joka pitää minut pinnalla.

Voimia Etsijä, olen täällä rinnallasi, hiljaa ymmärtäen, sinusta välittäen. Iso halaus sinulle tänään, olet tärkeä, olet ainutkertainen. Mestariteos.

Kaakao

Oi Kaakao! Nyt on minun vuoroni lohduttaa Sinua... Vaikka kerroit, että musiikki on Sinun juttusi, niin taidatpa osata kauniisti kirjoittaakin. (Minun juttuni on muuten myös musiikki, minulla on itse asiassa aika monta omaa juttua, mutta tunnistetuksi tulemisen pelossa en niistä tällä palstalla kirjoittele).

Joskus tuntuu siltä, että mitä lahjakkaampi nainen, sitä varmemmin jää ilman miestä. Toisinpäin ei taida niinkään toimia. Miestaiteilija, naismuusa, sen kuvion me hyväksymme ja tunnistamme. Miehelle sallitaan myös seksuaalinen aktiivisuus, kun taas naisen kuuluisi vanhan kaavan mukaan vastustella mahdollisimman pitkään. No, nykyään seksuaalinen aktiivisuus sallitaan naisellekin, mutta miehinen itsetunto harvoin kestää älykkäitä ja lahjakkaita naisia. Ellei sitten mies ole älykäs ja lahjakas itsekin!

Olin itse avoliitossa miehen kanssa, jonka kantti ei kestänyt omaa lahjakkuuttani eikä sille löytynyt suhteessa tilaa. Se vaikutti kaikkeen, myös seksuaaliseen kanssakäymiseemme. Sitten liitto pikku hiljaa hajosi. Olemme yhä kavereita, mutta ei meistä koskaan paria enää tule, siihen olemme liian erilaisia.

Mitä siis pitäisi kaipaavan naisen tehdä? Oma suhteeni lähti etenemään vain sillä, että ilmaisin melko avoimesti oman mielenkiintoni. Se ei ollut helppoa, jännitti ja pelotti, mutta siitä se kuitenkin lähti. Itse asiassa olemme nyt menossa parempaan suuntaan.

Oma psykoottistasoinen oireiluni säikäytti miesystävääni ja ympäristöäni toden teolla. Eniten pelästyi miesystäväni, koska ei tunne minua vielä kovin hyvin eikä ollut koskaan nähnyt minua niin huonossa kunnossa kuin olin vielä muutama päivä sitten. Mutta kun hän tuli käymään ja halasi minua, kaikki tuska oli kuin poispyyhitty.Itse asiassa toivuin jo siitä puhelinkeskustelustamme, kun ilmeni että hän todellakin välittää minusta ja oli ollut vain työkiireitä, siksi ei ollut päässyt luokseni aiemmin.

Säikähdin itsekin tuota hirveää raatelevaa tuskaa ja itsetuhoisuuttani. Nyt ymmärrän, että olisi ehkä kannattanut hakea apua päivystyksestä, tosin heinäkuussa se on lähes ylivoimaista, koska kaikki ammattilaiset pitävät lomaa. Tämähän koskee myös muita sairauksia: älkää ihmeessä sairastuko tai vammautuko äkillisesti heinäkuussa, siitä tulee todella tukalaa!

On kyllä kauhean noloa ja aika hävettävää olla niin riippuvainen yhdestä ihmisestä, mutta minulla on ollut elämässäni viime aikoina aika paljon menetyksiä ja muutoksia, ehkä sen takia nyt kävi taas näin.

Mutta tuohon Sinun tapaukseesi, josta luin toisesta ketjusta. Olet joutunut kokemaan todella kovia. Entisen miehesi uhkailut ase kädessä suistaisivat tasapainosta varmasti kenet tahansa. Mielestäni olet tehnyt oikean päätöksen, kun olet määrätietoisesti pyrkinyt eroon hänestä. Mietin, että voisitkohan mitenkään löytää uuden ihmissuhteen, siis sellaisen, jossa mies ei olisi varattu? Tuntuuhan, että Suomi on täynnä eronneita ja karanneita. Ehkä myös eron läpikäyneet ymmärtävät toisiaan, koska molemmilla on takana tehty surutyö ja eron kivulias prosessi.

Ole kuitenkin aina rehellisesti oma itsesi. Edellisessä suhteessani teeskentelin tosi paljon ja siitä ei mitään hyvää seurannut. Patoutuneet tunteet purkautuvat kuitenkin aina joskus. Kypsät aikuiset osaavat käsitellä myös vaikeita asioita ja antaa suhteelle aikaa ja rauhaa kasvaa.

Tiedän kyllä, että uuden suhteen solmiminen on haastavaa. Itse elin vuosikausia ilman kumppania. Kuvittelin jopa, että erotiikka on elämässäni loppuunkäsitelty teema enkä koskaan enää rakastu enkä rakastele kenenkään kanssa. Kylläpä olinkin pahan kerran väärässä!

Tämä nykyinen kumppanini on monessa suhteessa aika poikkeuksellinen suomalainen mies, mutta juuri siksi rakastankin häntä. Uskon myös, että vähän ajan päästä rakastelemme ihan kunnolla, ja sitä kannattaa odottaa.

Uskon ja toivon, että Sinäkin löydät tien umpikujastasi. Pidän Sinulle peukkua! Kriisistä toipuminen vie aikansa, mutta kyllä lopulta pimeimmänkin tunnelin päästä taas valo kajastaa. 🙂👍

Hei taas Etsijä!

Kiitos rohkaisevasta viestistäsi. Olin tuossa pienellä ulkomaan lomalla ja nyt vasta pääsen vastaamaan. Tai no, rehellisesti sanottuna paluu lomalta on ollut tosi rankka kokemus, kun kaikki murheet tulivat hyökyaaltona päälle lomalta palattuani. Olen todella ollut henkisesti lujilla, umpikujassa aivan. Tapasin eksäni heti loman jälkeen, kun hän edelleen kuljettaa tavaroitaan pois. Olin aivan sekaisin pari päivää sen jälkeen, onneksi ystävät pelastivat minut luokseen. Ensimmäisen kerran tunsin, että viiltely voisi olla vastaus kipuuni, vaikka en tietenkään sitä aikonut toteuttaa. Ymmärrän nyt niitäkin, jotka sitä tekevät. Kun kipu on ylivoimaisen suurta, fyysinen kipu voi hetkeksi siirtää ajatukset muualle.

Nyt sitten vain yritän kestää tämän yksinäisyyden kanssa. Olo on uhmakas ja pelokas, haluan nähdä mihin tämä kipu vie. Ihan kuin Taru Sormusten Herrasta, kun sormuksen saattajat joutuivat siihen tunneliin ja läpi oli mentävä. En tiedä mikä odottaa, välillä tuntuu, että mieli todella järkkyy. Ihmettelen itsekin, miksi tämä on niin suunnattoman vaikeaa. Olenko niin läheisriippuvainen, että tarvitsen toisen ihmisen suomaa turvaa ja merkitystä elämälleni? Vai onko tämä normaalia pitkän parisuhteen jälkeen? Mikä enää ylipäänsä on normaalia, kun kaikki normaali on yhtäkkiä viety pois? Normaalia on vain ajan kuluminen ja hengittäminen, kaikki muu on uutta, variaatiota entisestä. Joka hetki, joka sekunti on kipua ja surua. Aina voisin soittaa ystävälle, mutta sitten tämän läpikäyminen vain siirtyisi eteenpäin. Yritän kuitenkin ehtiä soittaa ennen kuin romahdan.

Toivon, että sinulla ja rakkaallasi on nyt paremmin asiat. Olet haastavassa tilanteessa, mutta uskon sinun jaksavan sen läpi. Kestit niin monta yksinäistä vuotta, kestät myös tämän. Kerrothan taas mitä teille kuuluu. Toivon teille kaikkea parasta!

Lomaani jatkuu vielä pari viikkoa, siinä on haasteita kerrakseen. Samaan aikaan on ihana saada levätä, kerätä voimia, mutta toisaalta omat kolminkertaiset prosessini kuluttavat voimia, joten en tiedä... Sanopas sinä kokeneempana, miten pystyit säilyttämään naiseutesi yksinäisyyden vuosina? Eihän naisesta tule neutria kun parisuhde loppuu? Itse tunnen itseni tosi naiseksi, se tekee kivun yksinäisyydestä kestämättömäksi. Anteeksi tämä vuodatus kivuistani, mutta se on nyt niin päällä..

Kirjoittelehan taas, missä mennään. Yritän tässä selvitä taas seuraavaan päivään ja hetkeen.

Kaakao

Hei Kaakao!

Olen surullinen puolestasi, kun sinulla on noin vaikeaa...Eiköhän ole aika selvää, että pitkästä parisuhteesta irtaantuminen on useimmille erittäin rankkaa. Luulenpa, että naiset ovat useimmiten aika läheisriippuvaisia, on vahva tunne-elämä ja tarve huolehtia jostakusta.

Jotain vikaa on kuitenkin sellaisessa ajattelussa, jossa yksin kaikesta selviävä vahva yksilö on ihanne ja läheisriippuvuudesta on tullut kirosana. Eiköhän ihmiselle luonnollisin elämänmuoto olisi elämä perheessä/parisuhteessa, pienessä yhteisössä/laumassa. Nykyään suurin osa ihmisistä elää yksin ja yksinäisyyden tunteet ovat yleisiä. Itsekin asun uudessa lähiössä, jossa en tunne oikeastaan ketään. Jos muutaman sanan saa vaihtaa rappukäytävässä naapurin kanssa, tuntuu heti jo paremmalta.

Toisaalta on niinkin, että yksinäisyyden kokemuksessa on kyse nimenomaan toisen samanhenkisen ihmisen puutteesta. Ruuhkajunassa on paljon ihmisiä, mutta tuttuuden tunnetta ei synny, koska väkeä on liikaa eikä kukaan tunne toisiaan; silloin ihmismassa vain ahdistaa herkkää yksilöä, ei auta. Yksinäisyyden kuilun yli vie kommunikaation silta.

En itse elänyt vuosia täysin yksin, vaan vanhaa äitiäni hoitaen. Äitini kuoli puoli vuotta sitten, joten elän senkin asian suhteen vasta toipumisvaihetta. Läheisen ihmisen hoitotyö oli sekä antoisaa että rankkaa. Kukaan muu ystävistäni ei ollut samassa elämäntilanteessa, ja ajoittain tunsin oloni aika kiusaantuneeksi. Välillä koin naiseuteni ja seksuaalisuuteni kadonneen, ikään kuin valuneen tyhjiin.

Toisaalta minulla oli ja on elämässäni myös paljon muuta sisältöä: taide, työ, muut ihmissuhteet, uskonto, oma luomistyö. Alkuun eroni jälkeen kielsin aika jyrkästi oman seksuaalisuuteni, koska ajattelin olevani av(i)oliittoon sopeutumaton. Siksi olikin suuri yllätys, miten sitä voikaan puhjeta kukkaan löytäessään "sen oikean". Ymmärrän myös miesystävääni hänen vapaudentavoittelussaan ja sitoutumisen pelossaan, olenhan itsekin kokenut parisuhteen ja yhdessä asumisen ahdistavana.

Toivon Sinulle, Kaakao, parempaa jatkossa. Kriisissä elämä mustuu ja kaikki tuntuu epätoivoiselta, tiedän kokemuksesta. Näännyttävä helle voi pahentaa näitä tuntemuksia. Anna aikaa itsellesi toipua ja sopeutua. Jatka kirjoittamista ja asioiden jäsentämistä mielessäsi, toivottavasti sekin auttaa.

Katselin nauhalta hauskaa viihde-elokuvaa nimeltä Tilaa rakkaudelle. Pääosassa omia traumojaan purkaa Barbra Streisand, joka tuntuu aina tavalla tai toisella näyttelevän itseään. Niin tai näin, juttu oli kiinnostava ja tuntui vähän sivuavan tätä omaakin problematiikkaa.

Miespuolisen matematiikan professorin konseptit menevät joka kerta sekaisin seksin takia. Kun hänen hemaiseva tyttöystävänsä kohtelee häntä kaltoin, hän laittaa ilmoituksen nettiin, jossa etsitään korkeasti koulutettua naista, jolle ulkonäkö ei ole tärkeä. Kirjallisuuden professori Rose asuu äitinsä kanssa ja on salaa turhautunut rakkaudettomaan elämäänsä. Hänen elämäniloinen sisarensa vastaa Rosen puolesta ja niin kaksi professoria päätyy seurustelemaan keskenään.

Matemaattikko ihastuu heti fiksuun seuralaiseensa ja lyhyen seurustelun jälkeen he tekevät sopimuksen henkisestä liitosta, johon ei kuulu seksi, ja menevät naimisiin. Mies on tyytyväinen, mutta naista suhde alkaa kalvaa pahasti. Kumpikin on sekoamassa tuohon sopimukseensa, mutta miestäpä ei niin vaan kellistetäkään...

Huvittuneena katselin ja mietin, että onpa tämäkin elämän tragiikkaa, että miehet jahtaavat aina nuoria naisia, mutta keski-iässä tuntuu tämäkin kuvio kääntyvän ylösalaisin... Minäkin, joka nuorena pelkäsin aina joutuvani loukkuun, jahtaan nyt niin säälimättömästi ja turhautuneenakin miestä, joka pelkää kovasti joutuvansa loukkuun. Samalla yritän vakuutella, että minä en ole häntä loukuttamassa!

Ystävyytemme merkitsee minulle jo niin paljon, että en haluaisi rikkoa sitä millään. Samalla mietin salaa (kuten Rosekin), johtuuko kaikki siitä, etten ole tarpeeksi kaunis ja kilojakin on vähän päässyt kertymään. Elokuvan sankarittaren tavoin hikoilen siis jumpassa kesähelteelläkin, mutta kääntyykö miehen pää sittenkään? Jotain minä selvästi hänelle merkitsen, ja me kierrämme tätä petipuuhaa kuin kissat kuumaa puuroa.

Kumpaankohan päästään ensin, petiin peuhaamaan vai kuolinvuoteelle ketarat oikosenaan? Tätä menoa alkaa se kuolinvuode tuntua todennäköisemmältä vaihtoehdolta.

No, joku unelma ihmisellä täytyy olla. Ehkä se kauniisti sanottuna rakkauden täyttymyskin on asia, josta on lupa edes haaveilla.

Jälleen kerran hän petti minut, ei pitänyt lupaustaan..haluaa kuitenkin tavata minut minuuttiaikataululla... ilmeisesti siksi, että on huolissaan tai mistä minä tiedän.. Olin niin ahdistunut että huusin tuskasta illalla mentyäni nukkumaan. Ainoastaan Opamox auttoi. Pian on pakko löytää joku lääkäri, joka kirjoittaa niitä lisää. Siis en ole mikään narkkari, otan vain silloin kun tilanne kääntyy ylivoimaiseksi...

Mielessäni kirkuvat veitset ja näen verta, ämpärikaupalla verta... mutta ne ovat vain mielikuvia. Minun on pystyttävä hallitsemaan itseni, sopeutumaan yksinäisyyteen ja siihen tosiasiaan, että olen yksin maailmassa eikä kukaan todellakaan rakasta minua oikeasti. Mikä ei tietystikään estä minua haaveilemasta satuprinssistä. Minun on ravistauduttava irti hänestä. Tapettava rakkauteni, ei kuitenkaan miestä itseään. (Mutta nyt tiedän, miltä intohimorikos tuntuu tekijästä.)

Jokainen meistä on potentiaalinen murhaaja. Jos ensin tapan ajatuksissa itseni, tekee nyt mieli tappaa tuskan aiheuttaja, vaikka hän onkin yhtä viaton kärsimykseen kuin Viikatemies itse. Siis kuolemakin on vain välikäsi, hän toteuttaa Jumalan tahdon. Meidän on määrä kuolla ihan niin kuin meidät on syntymäänkin määrätty. Ja siis elämään. Jokainen yrittää elää niin hyvin kuin mahdollista - ja ainahan se pieleen menee, enemmän tai vähemmän.

Hei hei, rukous auttaa. Jumala, estä minua tekemästä sitä, siis vahingoittamasta itseäni ja muita. Sinä pystyt kyllä siihen, vaikka aika vaitelias oletkin. Sinusta ei koskaan tiedä, oletko meidän vai vihollisen puolella... tai onko Sinua edes olemassa. Haluaisin kuitenkin uskoa Sinuun, koska usko pitää minua koossa. Siis voisin sanoa ironisesti jonkun aiemman filosofin tavoin: Jos Jumalaa ei olisi olemassa, Hänet pitäisi keksiä.

Miesystäväni on tietyllä tavalla tunnekylmä tai siis ainakin kätkee visusti tunteensa. Ehkä useimpien miesten tavoin hän ei kykene analysoimaan monimutkaisempia tilanteita. Hänen puheensa ovat ristiriitaisia. Vaistoan hyvin kompleksisen rakenteen, jolla on monta solmua pitämässä persoonallisuutta koossa. Häntä pitäisi käsitellä silkkihansikkain, vaikka tekisi mieli ottaa ja ravistella niin että korvat soivat.

Minäkin olen solmussa itseni kanssa, tottakai. Enkä tietenkään voi syyttää häntä itsetuhoisuudestani, se on minun sairauteni, mutta ainakin tiedostan ja myönnän sen.
Onhan tämä hieman raastavaa, kun kuvittelen kuristavani hänet hengiltä ja tosi asiassa toivon vain, että hän syleilisi minua tiukasti... ja niin edelleen. Okei, siis kaataisi minut sohvalle ja ottaisi siinä. Mutta sellaistahan meillä ei tapahdu. Koskaan.

Luojan kiitos olen sentään raivoraitis. Olen aina tiennyt, että minun psyykkisellä rakenteellani on parempi olla koskematta viinaan ollenkaan. Muuten olisin pian mennyttä. Sen sijaan ompelen, ompelen ja teen kaikenlaista käsilläni...Se on rakentavaa. Se on tervettä. Ja illalla otan sitten pikkuriikkisen lääkettä. Kyllä se siitä.
Kai.

Ehkäpä pitäisi pistää nettiin deitti-ilmoitus. Sivistynyt, luova, herkkä, hivenen (???) tasapainoton keski-ikäinen nainen hakee fiksua keski-ikäistä miestä, joka on aidosti kiinnostunut normaalista heteroseksistä eikä pelästy, jos sohvasta löytyy joskus yksi nuppineula. Kaikki huomioidaan.

Tulisikohan vastauksia?

Jälleen kerran toipunut rakkauspsykoosista...Kauheaa, kuinka helposti lipsun rakkauden tunteesta ihan tuollaiseen psykoottisen ahdistuneisuuteen. Vajoan nopeasti, mutta onneksi nousen myös hämmästyttävällä vauhdilla pintaan.

Kumppanini oli järkyttynyt, surullinen ja pahoillaan... pyysin anteeksi ja sovimme. Mutta nyt päätin pyhästi, että tämä tunnealkoholismi on saatava parannettua. Niin kuin holismissakin muutos lähtee siitä, että myöntää oman riippuvaisuutensa. Sitten tarvitaan luja päätös, ettei riehu enää eikä etenkään vedä muita mukaan omaan syövereihinsä. En voi syyttää omista depressioistani toista. Minun riippuvuuteni on oma ongelmani, mutta jos en sitä saa ratkaistua, tulee siitä koko suhteen ongelma, viime kädessä luultavasti myös sen tuho. Toisella on sitä paitsi on omat vaikeutensa ja minun tulee kyetä auttamaan häntäkin.

Jos ylivoimaiselta tuntuu, niin nappi naamaan. Mutta sen pitää olla vain väliaikaista. Olennaista on opetella seisomaan omilla jaloillaan. Toisen kanssa puhuminen, jakaminen ja koskettaminen on tärkeää, mutta eihän siihen kukaan kuole, jos ei ole sitä kumppania vierellä joka hetki. Jos on mustasukkaisuutta tai muita suhdetta nakertavia kielteisiä tunteita, tulee pystyä käsittelemään niitä, taistella itsensä vapaaksi sielun kuonasta. Viha ei vihaamalla vähene, mutta rakkaus kasvaa rakastamalla.

Mutta mitä te muut teette, jos ylivoimainen ahdistus iskee?

Hei Etsijä!

Ihan ensimmäiseksi kiitos ihailtavan avoimista viesteistäsi, rehellisyydestäsi ja kaikesta jakamastasi! Olen saanut paljon miettimisen aihetta useista teksteistäsi, painiskelenhan samantyyppisten asioiden kanssa, vähän eri tavalla tosin. Olen jo hyvän aikaa pohdiskellut kirjoitustasi läheisriippuvuudesta, miten siitä on tullut kuin kirosana. Niin, ehkäpä siinäkin se olennainen pointti on se riippuvuus, yhden tyypin holismi, joka hallitsee meitä meidän ulkopuoleltamme. Olen siinä samaa mieltä, että läheisyys ja tietyn tasoinen terve riippuvuus kumppanista on paikallaan, samalla siihen tulisi sisältyä molemminpuolista kunnioitusta toisen rajoja ja ominaisuuksia kohtaan. Siinä vaiheessa kun oma käsitys omista rajoista ja toisen oikeuksista hämärtyy, siirrytään epäterveelle pohjalle. Minä olen minä, sinä olet sinä, vaikka kuinka yhdessä oltaisiin. Muuksi ei ole syytä muuttua, tai teemme itsellemme väkivaltaa.

Olen omissa poluissani nyt päättänyt, että en edes halua antautua uuteen miessuhteeseen ennen kuin saan selvitettyä itselleni tämän läheisriippuvuusasian. Paitsi kipujen ja ikävän parantuminen eron ja miessuhteen jäljiltä, minun on löydettävä lopultakin itseni ja onneni. Mikä juuri minut tekee onnelliseksi? Haluan löytää sen ennen kuin taas takerrun sairaasti toiseen ihmiseen, jolle annan minuuttani pala palalta eikä mitään jääkään enää itselle. Aion ilmoittautua vertaistuksiryhmään, jossa käsitellään 7 viikon ajan läheisriippuvuutta. Jospa siitä saisin jotakin evästä eteenpäin.

Kysyit mikä auttaa ahdistuksen hetkillä. Itselläni niitä on ollut lukuisia viime kuukausien aikana enkä ole koskaan pitänyt niitä omina kipuinani. Muutama luottoystävä on saanut itkuisen soiton, välillä tullut avuksi, välillä hakenut kotiinsa, monesti vain ollut korvana, että olen saanut kipuni purkaa. Luottoystäviä on tarvittu useita, jotta kukaan ei uupuisi kesken matkan... Yksin en ole kestänyt, sikäli ymmärrän tuskasi suuruuden, jos olet yrittänyt yksin selvitä. Älä jää yksin, oikeasti olet pelottavien ajatusten kanssa ja tarvitset apua. Onneksi pystyt purkamaan kipuasi ja ahdistustasi tänne tukinettiin. Itse en ole aina ollut siinä kunnossa, että jaksan vastata kirjoituksiisi, mutta luen ne tosi tarkkaan ja mietiskelen sitten itsekseni.. Kiitos, että jaat kipusi. Se on yhteinen.

Lämmin halaus!
Kaakao

Hei kulta Kaakao,

olet tosi ystävällinen kun jaksat tukea nettituttua/tuntematonta vaikka itselläsikin on vaikeaa. Kiitos kysymästä, minulla on kyllä luottoystäviä ja heidän avullaan olenkin selvinnyt eteenpäin. On tosi kurjaa kaataa kaikki paska ystävien niskaan ja niinhän ei oikeastaan pitäisikään tehdä, mutta minkäs teet kun olet epätoivoinen eikä muutakaan lohtua löydy. Ehkä pystyn sitten vastavuoroisesti olemaan heille avuksi, kun heillä on vuorostaan vaikeaa.

Olen myös ystäviltäni kuullut arvion, että rakkaani olisi tosiasiassa kaappihomo. Mutta sen hän itse kieltää ehdottomasti. On se kyllä suunnattoman ahdistava ajatus minulle. Mutta en usko siihen mahdollisuuteen. Mitä impotenssiin tulee... se lienee tavallista tässä iässä, etenkin jos on pitkään elänyt ilman kumppania. Parannuskeinoja löytyy, mutta niitä täytyy itse hakea.

Nyt minä siis yritän vain pikkuhiljaa sopeutua tähän tilanteeseen... olisi utopiaa ajatella, että mikään muuttuisi ainakaan kovin nopeasti tässä meidän kuviossamme. Siihen olemme valitettavasti jo liian pinttyneitä keski-ikäisiä. Tässäkin iässä rakastutaan ja muututaankin, mutta kaikkeen menee aikaa. Ei olla niin kuin missi-Viivi, joka toipuu erostaan yhdessä kamalassa viikossa, kun vanhemmatkin ovat tukena. Meidän iässämme toipumiseen voi mennä kuukausia tai ehkä vuosia. Jotkut eivät toivu koskaan.

Vaikeinta on ehkä olla vajoamatta kyynisyyteen. Se kun tuntuu istuvan tähän keski-ikään kuin nenä päähän. Ja kyynisyydestä on vain askel pessimismiin ja pikku loikka depressioon.

Mutta uskon kyllä, että tasapainon voi löytää. Siis jopa minä voin löytää sen! 😉 Pitää vain opetella tulemaan toimeen yksin ja jättää toiselle se oma tila, jossa hän elää ja kukoistaa. Täytyy kyetä myös sisäistämään se mahdollisuus, ettei hän niin kovasti minusta välitäkään ja ehkä jättää kokonaan joskus. Senkin jälkeen elämä jatkuu, koska sen on vain jatkuttava.

Läheisriippuvuus on vaikea asia. Meidän naisten oletetaan aina olevan tukena mahdollisimman monille ja samaan aikaan pitäisi pysyä riippumattomina. Jos takertuu liikaa keneen tahansa, tämä kyllästyy ja jättää, jos vain fyysisesti ja psyykkisesti siihen kykenee. Samaan aikaan pitäisi kyetä luottamaan, antamaan anteeksi ja hyväksymään. Rajat ovat usein hiuksenhienoja ja ne on jokaisen vain itse löydettävä.

Toista ihmistä ei voi väkisin muuttaa, mutta itseään voi toki yrittää kehittää. Ja pitääkin, siinä on eräs elämän tarkoitus. Toisin sanoen, meidän on hyväksyttävä itsemme ja toisemme. Tätä olen yrittänyt opetella. Jos ja kun miesystäväni pelkää seksuaalista kontaktia, yritän olla menemättä liian pitkälle. Tyydymme kevyisiin hyväilyihin. Yritän muutenkin pärjätä mahdollisimman paljon itsekseni ja olla ahdistamatta häntä liikaa. Rakkaudelleni en kuitenkaan voi mitään, mutta palakoon se nyt hieman himmeämmällä ja tasaisemmalla liekillä. Palaahan se kuitenkin.

Itsehillintä ei todellakaan ole paras lajini. Mutta juuri siksi minun on kai sitä harjoiteltava. Se on nyt läksynäni tässä elämässä.