😯🗯️ Rakastatko lapsia ylipäänsä, - lainkaan? Haiskahtaa siltä kuin olisit mustis miehestäsi tai hänen menneisyydestään, taidat inhota lasta miehesi ex-vaimon vuoksi.😐
Lapsi on herkkä, hän vaistoaa kyllä tunteesi vaikka kuin yrität peitellä. Lapsi muistaa 😉 ja tulee kertomaan sinulle jollain tapaa, myöhemminkin (aikuisenakin).
Mielestäni sinun ongelma on sinun ja tarvitset apua.
Lasten hoitaminen ja huomio onottaminen on palkitsevaa.
Voimia sinulle ja jaksamista yrittämisessä, - löytää tapa joka helpottaa kanssakäymistäsi lapsen (lasten 😐 kanssa).🙂🌻

Hei vaakku,
mun on ihan pakko tarttua tähän sun juttuun.Sun tarvitsee nyt pian jutella jonkun ammattilaisen kanssa joka käsittelee näitä asioita. Neljävuotias ei missään nimessä ansaitse sinun vihaa ja inhoa.Lapsi vaistoaa todella paljon asioita ja kääntää ne itseään vastaan.

Sinun pitää muuttaa pian ajatteluasi, pieni lapsi on TODELLA viaton siihen mitä sinä tunnet.

Onko sinulla lapsia ennestään?.Tää juttu vois olla myös sitä jos ei ole, niin sinä et osaa miettiä ja ajatella mitä pieni lapsi tarvitsee.Lapsi kuuluu samaan pakettiin isänsä kanssa, jos rakastat lapsen isää, lapsi tulee siinä samalla rakastetuksi, eikö?????

Lasta ei saa myöskään yhdistää tunteisiin jota tunnet ilmiselvästi lapsen biologiseen äitiin.Ne ovat kaksi eri asiaa☹️

Nää oli mun mietteitä ja hätähuuto lapsen puolesta. Älä kosta lapselle...pieni ei todellakaan ansaitse sitä😞😞😞😞😞

Hei Vaakku,

Oletpa hyvin rehellinen tunteistasi miehesi poikaa kohtaan. Et kertonut pojasta mitään sellaista joka minusta nyt oikeuttaisi sinua inhoamaan lasta, joten ajattelen että poika on olosuhteiden johdosta joutunut tilanteeseen jota lapsi ei ole itse valinnut. Toivonkin että pohdit todellisia syitä! Tapaamiset ovat kovin tiuhoja,lapsi on pieni ja ilmeisesti isän tai äidin on haettava ja tuotava poika tapaamaan isäänsä.Paljon vanhempien kohtaamisia lyhyen viikon aikana joka tuo perheenne sisään varmasti myös erilaisia tunnetiloja. Isä tuntuu olevan tapaamisten perusteella aktiivinen isä,todella hienoa ja upeata!Sellaisia isejä ei ole montaa,ja pojalle on todella tärkeätä että isä on mukana hänen kehityksessään. Mutta sinun tunteesi poikaa kohtaan on muututtava,en jaksa uskoa että tunteesi lapsen isää kohtaa voivat olla aitoja ja oikeita jos koet hänen antaman rakkauden lastaan kohtaan olevan suhteenne kapulana. Nyt sinun on tehtävä selväksi kestätkö todella tilanteen tai sitten muutettava suuntaa oman elämäsi kannalta muualle.Isää ja poikaa et voi erottaa ja se on kylmä tosiasia,pienet lapset ovat herkkiä vaistoamaan aikuisten tunnetilat ja minä en todellakaan halua että pieni poika tuntee itsensä ei toivotuksi tullessaan isäänsä tapaamaan.Jos todella rakastat miestäsi on sinun kyettävä tukemaan häntä vanhemmuudessaan poikaansa kohtaan ja haettava itsellesi apua mustaskukkaisuuden voittamiseksi.

Hei,

Mulle tuli mieleeni, että olisitko heijastamassa jotain itse omassa lapsuudessa kokemaasi miehesi poikaan? Kaiveleppa vähän omia muistojasi, mikä ihme voisi saada sinut reagoimaan häneen tuolla tavoin? Minä ainakin tiedän, että jotkut reaktioni lasten kanssa ovat olleet aivan selviä kopioita siitä, kuinka minua oli lapsena kohdeltu. Olen lukenut juuri hyvän Martti Paloheimon kirjoittaman kirjan, joka käsittelee näitä juttuja kuinka siirrämme aikuiselämäämme lapsuutemme kokemuksia. Etsipä se käsiisi, ehkä se auttaa sinua oivaltamaan jotain, mikä on sinulta nyt hämärän peitossa. Kun tekstisi perusteella kuulostaa, ettei sinulla ole vielä biologisia lapsia, se saattaisi olla hyvä lukea juuri tässä vaiheessa kun "totuttelet" vanhempuuteen.

Haluaisin kuitenkin sanoa yhden (lapsettoman) näkökulman asiaan. Monet kirjoittajat taisivat itse olla vanhempia, ja ajattelevat asiaa hiukan yksipuolisesti. Mutta itse olin noin parikymppinen, kun minusta tuli pienen lapsen kokopäiväinen "äiti" ja viikonloppuisin kyläytyi myös hänen sisaruksensa. Biologisella äidillä on ne suloiset yhdeksän kuukautta varoaikaa KASVAA vanhemmuuteen. "Keinoemolla", kuten itseäni silloin kutsuin ei ole aikaa opetella, on vain pakko hypätä virran vietäväksi osasipa eli ei. Ei ollut sitä biologisen vanhemman pehmeää laskua, opetellen yhden asian kerrallaan tai opetellen ensimmäisen "koekaniinin" kanssa mitä tuleman pitää. Piti olla yks kaks valmis kaikkeen simsalabim. Onnekseni olin hoitanut lapsia kokopäivätoimisesti jo aiemminkin, joten en tippunut veteen aivan pystymetsästä. Mutta silti muistan miettineeni, kuinka vaativa sellainen muutos elämässä on.

Olen siinä asiassa hiukan samaa mieltä aikaisempien kirjoittajien kanssa, että ainakin oma kokemukseni on, että olen aina ollut lääpälläni miesteni lapsiin, ehkä liiaksikin, tavallaan yrittänyt omia niitä kun ei ole ollut itsellä biologisia lapsia. Mutta nimenomaan juuri siksi, että olen rakastanut heidän isäänsä. Eli kaikki isän piirteet saivat minut hullaantumaan noista pikkukopioista. Voisiko tosiaan ollakin niin, ettet sisimmässäsi ehkä pidäkään miehestäsi tavalla jota itsellesi uskottelet ja hänen poikansa siitä syystä "häiritsee" sinua?

Kerrompa sinulle vielä yhden tarinan tosielämästä. Eräs tuttavani kertoi minulle vuosia sitten, että hänelläkään ei ole ollut koskaan "omia" biologisia lapsia. Sen sijaan hän meni nuoruudessaan naimisiin miehen kanssa, joka oli menettänyt vaimonsa ja jäljelle liitosta oli jäänyt pienet miehenalut. Koska tuttavallani ei ollut lapsia, hän tunsi vastuun lastenhoidosta ylivoimaiselta, ja vannotti miestään kantamaan itse vastuun lapsistaan. Toisin kuitenkin kävi, hänen miehensä kuoli ja hänen kontolleen jäivät siten myös lapset. Hänestä tuli sittenkin heidän "äitinsä" ja huoltajansa kohtalon oikusta.

Ja sitten lopuksi, oletko pystynyt puhumaan miehesi kanssa tästä kipeästä asiasta? Poika on vielä liian pieni ymmärtääkseen, mitä tapahtuu, mutta kuten muutkin jo kommentoivat, aivan varmasti hän vaistoaa tekohymyn. Lapset vaistoavat liiankin paljon, joten teennäisyys ei ole tässä ollenkaan paras vaihtoehto. Sinun pitäisi saada tuotua julki tuntemuksesi miehesi kanssa, jotta voisitte yhdessä miettiä miten asiaa voisi helpottaa tai auttaa.

Heip,

Odotin kyllä tiukkoja vastauksia, mutta tässähän alkaa tuntemaan itsensä mielenhäiriöiseksi tai joksikin muuksi "hulluksi". Ansaitsenko ennemmin syytöksiä vai apua? Jälkimmäistä täältä haen. Yritin kyllä alkuperäisessä viestissäni tuoda ilmi, että tiedostan lapsen olevan täysin viaton tilanteeseen ja miten rakastan miestäni... Olen yrittänyt pohtia, mistä nämä tunteet johtuvat. Mieheni tavatessani olin ns. normaalisti hetken (1-2 kk) mustasukkainen, mutta se meni ohi. Sen jälkeen oli aivan hyviä aikoja.

Viime aikoina, kun en ole juuri ollut kotona; opiskelen eri paikkakunnalla ja reissaan jatkuvasti koti- ja opiskelukämppäväliä. Lisäksi käyn töissä ja stressi nousee välillä mittarista ulos. Aika siis mieheni kanssa kahden on erittäin vähäistä; siinä on aina poika välissä. Ja en, en vihaa lapsia... miksi se on automaattinen oletus?

Tulen hyvin toimeen tuttavieni lasten kanssa. Lähipiirissä niitä on n. 4-5 kappaletta ja kaikki 4v:stä alaspäin. Lapset myös pitävät minusta. Minulla on aina ollut kova halu saada lapsia ja oma perhe. Nyt se toivo on hävinnyt, koska koen että en saa perustaa perhettä alusta lähtien mieheni kanssa. Marttyyri minussa sanoo; "sitähän te toivotte, etten saisi perhettä koskaan".

Toivoin myös ensimmäisessä viestissäni, että toisin ilmi hätäni ja ahdistuneisuuteni siitä etten osaa toimia vastoin vaistomaisia käyttäytymistapojani. En löydä perimmäistä syytä ehkä niille tai jokin muu tökkii.. TIEDOSTAN ongelman, ei sitä minulle enää tarvitse kertoa. Mieheni kanssa asiasta on juteltu useaan otteeseen ja hän ymmärtää tilanteen ja tukee minua. Hänen osaltaan tilanne on myös erittäin rankka, tottakai.

Vaakku

Hei Vaakku,

Kiva kun vielä vastasit, arvelinkin että vastaukset iskivät sinua vasten kasvoja. Siksi en voinut olla kirjoittamatta myös lapsettoman näkemyksiä asiaan, vaikka kirjoitan muutenkin pilvin pimein tänne.

Hienoa, että pystytte puhumaan tilanteesta miehesi kanssa. Se on minusta kaiken a ja o jaksamisellesi. Sekin selvitti asiaa, kun sanoit, ettei sinusta teillä ole tarpeeksi yhteistä aikaa. Vaikka joku sanoikin, miten hienoa on, että miehesi on "vihkiytynyt" isä, minusta kuitenkin kuulostaa tahti aika hurjalta, jos poika todellakin on niin usein luonanne kuin kuvaat. Siltä pohjalta minua ei ihmetytä, jos sinua hänen läsnäolonsa väliin tökkiikin. Eikä minusta ole mikään syy, että poika viettäisi aikaa yhä enemmän kanssanne vain siksi, että uuteen perheeseen on tulossa perheenlisäystä. Pitäisikö teidän selkiyttää rajoja lapsenhoidon suhteen, kun se lyhyen välimatkan puolestakin menee helposti pallotteluksi? Tai siis miehesi ja hänen exänsä.

Vielä yksi kommentti - sanoit toivovasi aloittaa perheen "aivan" alusta. Sorry, jos tiputan sinut maankamaralle, mutta kyllä niitä perheitä on yhä vähemmän, jossa lapset aletaan "nollasta". Uusperheestä on tulossa se vakiomuoto, näin on ollut omallakin kohdallani. Toivottavasti onnistut löytämään asian positiiviset puolet. Jokin kohdallasi tällä hetkellä lukittaa tilanteen, joten hae ihmeessä apua sieltä täältä eikä pelkästään täältä. Avun hakeminen osoittaa rohkeutta eikä päinvastoin. Haluat kohdata ongelmasi, hyvä niin.

Hei Vaakku. Mä olen kahden jo aikuisen lapsen yksinhuoltaja ja haluamatta mitenkään syyllistää sua lisää, koska olet sentään tiedostanut ja myöntänyt tunteesi mitä monikaan ei ymmärrä tehdä, kunnioitan miestäsi suuresti koska hän pitää lapsestaan huolta. Omista kokemuksistani katsoen voin sanoa että se on upea asia. Siltä kantilta voisit olla ylpeä miehestäsi jolla on tuollainen vastuuntunto ja joka vielä lisäksi pystyy sun kanssasi keskustelemaan asiasta ja ymmärtämään suakin. Se vaan on tosiasia että lapsi on viaton ja on ja tulee aina olemaan vanhempiensa elämässä. En ymmärrä sitäkään että miksi tään lapsen pitäisi mielestäsi olla enemmän äitinsä kuin isänsä luona?!? Ihan yhtä paljon hänellä on oikeus olla molempien hoidossa. Sun kannattais varmasti hakea vastauksia ammatti-ihmiseltä joka osaisi auttaa sua parhaiten. Ja oikeesti, pisteet sulle siitä että tiedostat asian. Harmi jos olet pahoittanut mielesi vastauksista mutta kun lapsella(kin) on vain yksi isä ja yksi elämä ja lapsuus on tärkein aika siinä. Hän ei voi tehdä ongelmalle mitään mutta sä aikuisena voit.🙂👍

Hei Vaakku,

olen pahoillani että tunsit vastaukset tiukoiksi ja syyttäviksi. En ainakaan minä keksi muuta keinoa avuksesi, kuin että tajuat realistisen tilanteesi ja kysyt itseltäsi mihin tässä elämäntilanteessa kykenet.

Tunteitasi ja tuntemuksiasi tuskin kukaan voi muuttaa. Ilmeisesti olet nuori ja haet vielä elämääsi muuta kuin sitoutumista lapsiperheeseen. Sitoutumisen vaikeus ja lapsiperheen arki on vaikeata myös biologiselle vanhemmalle jota "verenperimä" ja rakkaus kuitenkin auttavat sietämään. Aina ei ole päiviä jolloin rakastetaan täysillä, mutta sietämään on opeteltava oli lapset omia tai ei. Et vain voi tilanteelle tehdä muutosta,lapsi on miehesi ja hänen on kannettava lapsesta vastuu oli tunteesi millaiset tahansa.Lapsiperheessä ei yleensä ole aikaa vanhempien yhdessäololle.Pieni neljävuotias vaatii paljon huomiota ja varsinkin vielä kun ei saa elää isänsä kanssa jatkuvasti..Ehkä kenties voisitte etsiä viikossa muutaman tunnin jonka yritätte "pyhittää" parisuhteellenne ja jonka jo etukäteen tiedät sovituksi. En tiedä kuinka mahdollista se teille on.

Sen suhteen haluaisin muuttaa käsitystäsi kun koet että olette "lastenhoitajana" lapselle. Näin ei ole, lapsi on miehesi ja hän hoitaa vanhemmuuttaan.

minusta sinun on pohdittava itsesi kanssa onko sinusta tähän.Olen rankka mutta lapsi ei nyt voi väistyä,sinulla on siihen vielä mahdollisuus jos haluat muuttaa elämäsi suuntaa? Pohdi mitä todlla elämältäsi haluat. Jos rakastat et voi laittaa miestäsi valitsemaan itsesi ja lapsen välillä,sinun on otettava vastuu omasta elämästä ja kannettava nyt vastuu tästä tilanteesta jonka olet valinnut vapaaehtoisesti astumalla miehen ja lapsen elämään.

t.patinatar

Hei Vaakku!

Olin minäkin miehestäni mustasukkainen aluksi... kahden vuoden ajan. Lapsi oli isästään vielä enemmän. Onneksemme olemme mieheni lapsen kanssa niin samanlaisia, joten pian mustasukkaisuuden rinnalle kehittyi mukava suhde minun ja lapsen välille. Löysimme nopeasti asioita, joita haluamme tehdä ihan kahdestaan yhdessä ilman mieheni osallistumista. Ja siitä sitten kuin varkain kehittyi kaunis ja lämmin suhde meidän kahden "entisen vihollisen" välille. Lisäksi kaiken tämän keskellä tapahtui jotain pientä, mutta meidän suhteellemme merkityksellistä. Lapselta lähti maitohampaat hyvin aikaisessa iässä. Ja kun huomasin, miten pieni ja haavoittuvainen tämä voimakasluonteinen lapsi on, tajusin hetkessä että hän on todellakin lapsi ja minä aikuinen, joka voi muuttaa asioita hyviksi tai pahoiksi hänen elämässään. Kun suhtautumiseni muuttui pidättäytyvästä rakastavaksi, lapsen suhtautuminen minuunkin muuttui hetkessä. Nyt voin rehellisesti sanoa, että hän on yksi maan päällisistä enkeleistäni.

Neuvoni voisikin olla, että kaikesta huolimatta... anna itsellesi aikaa hyväksyä tilanne, tehkää asioita yhdessä ja erikseen. Tutustu lapseen. Hän on erillinen ihminen äidistään ja isästään, niin kuin sinäkin olet omista vanhemmistasi. Tutustuessasi häneen, voit löytää hänestä paljon iloa. 🙂🌻

Hei Vaakku,
Kirjoitan uutena tähän viestiin ensimmäiseksi. Olen usein miettinyt tuota ristiriitaa sen suhteen, että perheen kaikki jäsenet eivät välttämättä pidä lapsista tai toisistaan.

Yhteisössähän on usein se käsitys, että "kaikkihan pitävät lapsista". Vanhemmat pitävät omista lapsistaan, ja yhteisön muut jäsenet pitävät näistä lapsista. Opettajat rakastavat kaikkia lapsia. Äiti rakastaa kaikkia omia lapsiaan. Sisarukset eivät välttämättä pidä toisistaan. Ei edes aikuisena. Perheessä on kuitenkin aina se musta lammas. Varsinkin jos lapsia on useampia.

Muistan omasta lapsuudestaan, että miten eriarvoisesti lapsiin suhtauduttiin. Opettajalla oli selkeästi omat lemmikkinsa, kuten lastentarhassakin. Muistan myös monia vanhempia, joissa esimerkiksi perheen ainutta poikaa hemmoteltiin ihan eri tavalla kuin tyttöjä. Kukaan vanhempi ei välttämättä myönnä tätä edes ääneen, mutta käytännön tasolla teot osoittavat kuitenkin toista.

Ehkä osaksi tätä ongelmaa voi lähestyä myös sillätavalla, että sinulta yksioikoisesti odotetaan suoranaista lapsen rakastamista, ja muu suhtauminen on väärin. Nämä odotukset voivat herättää myös vastarintaa ja ärtymystä. Hyvä kuitenkin, että tiedostat tunteesi, ja ehkä niille voi ajan kanssa jotain tehdäkin. Hyvä olisi aloittaa vaikka, että tekisit jotain konkreettista pojan kanssa. Menisitte vaikka elokuviin.

Hei vaan kaikki,

kiitos kaikista vastauksistanne.. Erityisesti Suvi-sisko; vastauksesi oli erilainen ja jotenkin koskettava - kiitos. Uskon, että tämä tilanne raukeaa jossain vaiheessa kun kesä alkaa. Saan olla kotona kokonaiset 3 kuukautta putkeen.

Joku mainitsi, että säännöllisen epäsäännöllinen lapsen "pallottelu" isältä äidille saattaa olla ressaavaa.. voin kertoa, että se välillä on, ainakin näin "sivusta katsojana". En voi mitenkään vaikuttaa siihen, miten lapsi tulee ja menee. Yleensä vielä viime hetkillä suunnitelma muuttuu. Pelkkä puhelinsoitto miehen exältä saa minut joskus vainoharhaiseksi, että "no taasko se vapaa ilta meni tässä". Ehkä se jonkun mielestä kuulostaa rankalta, että ajattelen vain vapaahetkiäni miehen kanssa kahden, mutta valitettavasti minä kaipaan niitä. Olen miehelleni ilmoittanut, että selkeämmät "vierailut" helpottaisivat, mutta minua ei ole kuunneltu asiassa. Helpompaa molempien mielestä on se, että kun keksii jotakin tekemistä, niin lapsen voi heittää hetken mielijohteesta toisen luokse. Näistä tilanteista en pidä, mutta mieheni on yllättäen eri mieltä.

Paistaa se aurinko kuitenkin tiheimpäänkin risukasaan... olivat poika ja mies olleet iltalenkillä toissapäivänä, kun en ollut kotona (ajelin espoosta kotipaikkakunnalle iltamyöhään) ja poika oli jäänyt tienpientareelle keräämään voikukkia. Iskä siihen "mitäs niillä tehdään", johon poika "X rrrakastaa kukkia, näistä X ilahtuu". Kyllä siinä pojassa on kaikkea suloista ja tottakai oli kiva kuulla, että mulle keräiltiin oikein urakalla voikukkia kun olin poissa.

Kuka tietää, mikä tähän on syynä; järjetön stressi ja kiire, epäsäännöllinen ja pallottelevat "vahtivuorot", vähäinen yhteinen aika miehen kanssa vai kaikki yhteensä.. kohta alkaa kesä ja odotettavissa on myös viikon loma. Patterit täyteen ja elämä kenties alkaa kukoistamaan aivan eri tavoin.

Otan neuvoistanne vaarin; jos homma jatkuu, otan yhteyttä johonkin ammattiauttajaan. Muutoin kiitän avustanne. Pelkkä puhuminen, jonkun muunkin kanssa kuin itsensä ja miehen, jo auttaa mukavasti...

Vaakku

🙂🌻 se mitä itse ajattelisin vastaavanlaisesta tilanteesta; -Liitto ei ole varmalla pohjalla joten saatan tuntea tuntea turvattomuutta.

Usein paljon kokeneet ovat liiankin hyviä asiantuntioita.
Omasta kokemuksesta voisin kertoa juuri tuon että tunnet epävarmuutta suhteessasi, ehkä kokemattomuutesi jo kokeneen miehen rinnalla.!?
Mielestäni kannattaa miettiä suhteen jatkuvuutta mikäli "jo valmis alku" häiritsee näinkin alussa, vastuu kasvaa kun lapsi kasvaan🙂🌻 Onnea omaan elämääsi🙂🌻

Hei Vaakku,

tilanteesi on varmasti aika hämmentävä, ja toivot ymmärrystäsi tilanteeseesi. Joskus vain oman elämän äärellä sokeutuu,ikäänkuin tarvitsee herättelijää. Tiukan asenteeni ei ole tarkoitus olla hyökkäävä vaan saada sinut myös ymmärtämään omaa elämääsi.
Osaltani olen aika samantyyppisessä tilanteessa kanssasi, minulla on etäsuhde jossa miehellä on poika joka tapaa äitiään epäsäännöllisen epäsäännöllisesti. Itselläni on myös lapsia ja joskus se on helpottava tekijä, jotta jaksan ymmärtää miksi emme kykene enempään yhdessäolemiseen. Taidan ymmärtää tilannettasi melko hyvin. Itse joudun melko lailla luopumaan yhdessäolosta lasten takia myöskin. Meillä ei taida olla edes mahdollisuutta muuttaa yhteen koska lastemme elämät rakentuvat niin eri suuntiin.
Toisen vastuun ymmärtäminen suhteessa lapseen on ehkä helpompaa kun on itse samassa tilanteessa.lapset sitovat minua ja ajankäyttöä valtavasti,en voi vaikka haluaisin laittaa miestä lasteni edelle. Mies on aikuinen ja hän pärjää,kestää,lapseni eivät pärjää ilman tukeani ja turvaani. Vanhemmuus on kinkkinen asia,osaltaan pitää myös hoitaa itseään ja kun elää yksin voi olla ettei kukaan muu kykene antamaan sitä omaa aikaa kuin se toinen muualla asuva vanhempi.Hänelle on turvallista ja huoletonta jättää lapsi,ja palata taas virkeämpänä omaan vanhemmuuteen. Mies rakastaa näin myös omaa lastaan,huolehtimalla ettei vanhemmuus toisessa päässä tule ylivoimaiseksi ja näin vaikuta lapsen elämään negatiivisesti.
Joskus voisit kokeilla jäädä nelivuotiaan kanssa kahden,antaa isälle aikaa omiin puuhiin. Näin pääsisit heidän perheesä sisälle ja isä voisi hakea sinusta sitä apua vanhemmuuteensa, jossa joutuu turvaamaan ex-puolisoon. Koita kääntää negatiivinen puoli positiiviseksi,käännä itseäsi vastaan oleva asia itseesi päin.

Säännöllisten tapaamisten hyvä puoli on se että lapsi tietää omat oikeutensa vanhempiinsa,voi kasvaessaan jo suunnitella myös omat leikit sen mukaan että tietää milloin isin ja äidin luona ollaan. Olen ehdottomasti sitä mieltä että tapaamisten säännöllisyys tuo turvallisuuden tunteen.Lapsi tuntee olevansa se tärkein,eikä vanhempien omat menot. Aina ei ole kuitenkaan mahdollista,vuorotyöt jne saattavat vaikeuttaa tapaamisjärjestelyjä.Monen on vaikeata löytää kultainen keskitie lapsen ja omien tarpeiden keskellä,varsinkin jos vielä käy läpi omaa erokriisiään. Siinä et kuitenkaan minusta pyydä mahdottomia jos tapaamiset suunniteltaisiin vaikka aluksi viikottain. Ehkäpä sinun miehen on vähän vaikea etsiä vielä sopivaa tapaa elää erovanhemmuutta, ja tarvitsee siinä tukea...

t.patinatar

Hei vaakku,

kirjoittelin tuossa aikaisemmin ja esitin hätähuudon lapsen puolesta.Se oli ensimmäinen ajatukseni että sinun olisi pian muutettava kantojasi.Okei, sitten luin juttuasi myöhemminkin ja ymmärsin myös sinun pointtisi.Ymmärrän myös sinun näkökulmaasi asiaan, et ole sekunnissa valmis äidiksi, siihen kasvetaan.Ja ymmärrän halusi olla miehesi kanssa, suhteenne on vielä siinä vaiheessa että tarvitset läheisyytä ja sitä mitä vastarakastuneet tekee.Miehelläsi on vain vastuu lapsesta ja saat olla TOTISESTI ylpeä hänestä....isä joka hoitaa lapsensa noin vastuullisesti, on taatusti hyvä isä.

Mun mielipiteeni olis kyllä myös että joku selkeys olis noissa lapsen tulojutuissa tarpeen, selkeät sopimiset ja vain hätätilanteissa poiketaan sovituista.Oletko puhunut asiasta miehesi kanssa ja kertonut miten tunnet.Äkilliset tapahtumat ovat muutenkin stressaavia, saati sitten tälläisessa tilanteessa.

Joku kirjoitti tänne linkkiisi koskettavasti kuinka itse oli selvinnyt samanlaisesta tilanteesta, hän puhui asiaa.Aikuinen pärjää aina, lapsi ei pärjää ilman aikuista.Ette taistele samasta rakkaudesta, isän rakkaus lapseen on oma juttunsa ja se ei ole sinun rakkaudesta pois.

Olen pahoillani jos tunnuin kovin jyrkältä aikaisemmassa jutussani mutta niin usein törmää siihen että uusi puoliso ei hyväksy lapsia liitossa ja lapset joutuvat siitä kärsimään ja se on totisesti väärin.Lapset ovat viattomia aikuisten välisiin suhteisiin ja aikuisista ei saa tulla lapsen tasolla kiukuttelevia jättiläisiä.

Koettakaa saada tolkkua niihin aikoihin koska lapsi teillä on ja sitä teidän parina yhteistä aikaa olisi myös oltava.Se ei saisi joutua ahdinkoon sen tähden.

Sinulla on kuitenkin sydän paikallaan, kirjoittamistasi sanoista näin päättelen.Voimia sinulle ja varmasti tilanne aikaa myöten selkenee muutenkin.

Sinulla on jo paikka lapsen sydämessä kun hän haluaa sinulle kukkia kerätä, anna sinäkin sydämestäsi osa hänelle.....😉

Hei Vaakku,

Luettuani viimeisen viestisi haluan lisätä vielä hiukan, kun jokin tökkii oikeustajuani vastaan. Eli vaikkei olekaan kyse sinun biologisesta lapsestasi, kyllä vanhempien pitää ottaa huomioon sinunkin tunteesi (jotka todennäköisesti kuten minua viisaammat jo kirjoittivat ovat samat kuin lapsenkin). Sinä olet osa heidän kaikkien elämää, eikä minusta heillä ole oikeutta jättää huomioimatta, että koet epämukavana "yllätysvierailut". Olkoonkin että ero saattaa olla suhteellisen tuore, ja käytännöt hakevat vielä paikkaansa. Mutta sinä olet kuin oletkin OSA heidän elämäänsä, etkä sivusta katselija kuten kirjoitat. Näin ainakin itse sen näen, ne jotka jakavat elämäänsä yhdessä joutuvat ottamaan KAIKESSA huomioon myös ne muut, olipa suhde sitten mikä hyvänsä. Eihän pelkästään biologinen suhde toiseen ole se ainoa autuaaksitekevä ja oikeutus tehdä oman päänsä mukaan.

Entisenä keinoemona tiedän tasan tarkkaan, kuinka ilahduttavaa on saada lapsen kiintymys tai kiitollisuus osakseen. Ja usko pois, suhteen positiivinen puoli on juuri se, ettei teillä ole verisuhdetta. Voit suhtautua häneen positiivisella tavalla kuin ventovieras ihminen ilman verisiteen tuomia komplekseja. Kuten Suvi-Sisko sitä niin kauniisti kuvaili.