Kuuleppa nyt...jos se mies vielä on hengissä ja hyvissä voimissa, niin älä kanna huolta, hän selviää.
Teille on jäänyt paljon asioita aukomatta, riittelemättä, keskustelematta, joten sinua vaivaa nyt, teitkö oikein vai väärin. Mutta, jos mies ei ole kynsin hampain sinusta kiinni pitänyt, niin anna olla ja jätä se aika menneisyyteen ja keskity nyt tähän uuteen elämään täysillä. Hän elää, ehkä nyt sellaista elämää kuin haluaa.
En usko nykyisen puolison riemusta hihkuvan, jos haikailet entisen perään, kaikesta hyvästä huolimatta sillä, toisenlaisen elämän, olet hänen myötään saanut.

Joo ei minusta kynsin hamapain roikuta. En ole koskaan ollut naimisissa eli kysessä ei ole puoliso nytkään.
Exän kanssa kun yritän purkaa menneet jotta pääsisi eteenpäin saan vastauksen että huomasi kyllä pahanoloni ja yritti vaan pitää kaiken ennallaan siinä onnistumatta, mutta nyt kaikki ihanat muistot vaan itkettää eikä pysty niistä puhumaan. Mikä varmaan on merkki enemmänkin eteenpäin menemisestä kuin uudesta alusta.

Keskenmenoa toivon salaa vaikka niin ei saisi ajatella ja toivoa ja mietin voisinko tämän raskauden keskeyttää abortilla, mutta myllerrys sisälläni on sen asian kanssa valtava koska lapset on ihania ja jos en tätä yhtä nyt halua niin milloin sitten ja minkä yksilön?

Miksi en osaa mennä eteenpäin pelottomasti ja uskoa onneen ja hyvään...
Keskenkasvuinen selkeästi päässäni aina vaan. Kiitos kuitenkin että vastasit.

Hei, minä tein abortin sinun ikäisenäsi hankalassa parisuhteessa. Mietin pitkään, mies sanoi lähtevänsä jos lapsi tulee, minä tiesin että meille tulee ero jpssain vaiheessa joka tapauksessa. Valitsin muutaman lisävuoden parisuhteeseen. Eilen viimeksi mietin, että tulen katumaan sitä loppuikäni.
Parisuhde meni, olen yksin ja yli 40.

Maria36 kirjoitti 2.7.2014 18:45

Tarinani on varmaan typerin.
Nuorena 17v tapasin ihana pojan johon rakastuin, seurusteltiin ja muutettiin yhteen asumaan. Hän oli ja on edelleen ihana mies joka ymmärtää ja tukee. Ei ahkerin tekemään mutta antaa kaiken tilan toiselle olla mitä on. Vuodet kului ja kun niitä oli yhdessä vietetty 10 olisin halunnut kihloihin, naimisiin. Yritimme ottaa yhdessä koiran mutta mies ei jaksanut sitä yksin hoitaa kun minä olin poissa töiden takia niin paljon ja siitä luovuimme.
Kihlat sain, lähinnä minun tahdostani...häitä ei kuulunut kahteen vuoteen ja lapsen teosta ei puhuttukkaan. Yhteisiä vuosia oli 13 ja seksi elämämme puuttui kokonaan. Läheisyytenä sain välillä rapsutusta ja tiesin kyllä että minut hyväksytään ja rakastetaan.
Minulla napsahti ja muutin vuodeksi pois yhteisestä kodistanme. Palasin mutta edelleen ei seksi elämää ja olo oli tukalaa. Yhteinen historia auttaa ymmärtämään kyllä toista ja tietää mistä toinen pitää mutta asiat ei edistynyt/muuttunut. Lopulta päätin että myydään yhteinen asunto ja muutetaan erilleen. Vuosia takana 18 yhdessä.
Olen jatkuvasti huolissani pärjääkö "mieheni", haluaisin häntä olla tukemassa ja auttamassa ja lohduttamassa ja kannustamassa. Rakastan häntä valtavasti ja nyt yli 6kk erosta itken lohduttomasti kun tuo tukeni on poissa ja minä en ole häntä tukemassa.
Voisiko sen saada sittenkin toimimaan pyörii mielessäni koko ajan.
Itselläni on ollut uusi mies kuvioissa nyt, mutta en osaa siihen heittäytyä täysin koska tuntuu että hän ei rakasta ja ymmärrä minua niinkuin exä ja uuden kanssa meillä on suuria kommunikaatio vaikeuksia.
Sitten asiaa entisestään "pahentaa" että sain tietää olevani nyt raskaana elämäni ensimmäistä kertaa 36v. Olen kauhuissani, enhän enään voi saada korjattua elämäni rakkaustarinaa kun odotan lasta toiselle. Meneekö entiseni elämä palasiksi tämän minun sekoilun takia tosin tietääkö hän vieläkään mitä haluaa... Abortti olisi todella rankka valinta ja uusi mies haluaa lapsen...
Miten tähän sotkuun masennuksissani itseni ajoin ja nyt tuntuu aina vaan pahemmalta. Miksi hyvä mies ja seksitön suhde ei minulle riittänyt miksi piti haluta naimisiin ja intohimoa ja sen pohjalta heittää kaikki menemään???
Kauhuissani vaan itken enkä tunne onnea enää olevan.

Maria, tarinasi ei ole typerin, se on inhimillinen.
Jos on noin pitkä suhde ja miehen kanssa ei ole seksiä, saati että hän haluaisi sinua NAISENA, niin on täysin ymmärrettävää että lähdet, koska olet normaali nainen, haluat seksiä ja lasta ja liittoa. Sitten tulee semmonen heiluriliike että menet vauhdilla toiseen suuntaan ja kops olet raskaana toiselle ja ikävöit ensimmäistä, joka ei kuitenkaan halunnut kanssasi seksiä eikä lasta yms. Onko se rakkaussuhde? Onko se sitä mitä haluaisit?

Sun on käsiteltävä oma ikäväsi, joka pohjautuu (virheelliselle?) tarpeellisena olemisen tavoittelulle, että olisit tarpeellinen eksällesi, miksi ihmeessä? Voit tulla rakastetuksi sellaisena kun olet, ilman yrittämistä olla toiselle tarpeellinen, ihan vain oman itsesi vuoksi. Luota siihen ja pidä lapsi kaikissa olosuhteissa, sanon minä mielipiteenäni, koska lapsi on aina lahja. Voithan antaa hänelle elämän ja antaa hänet adoptoitavaksi ja tarvitsevia pareja on paljon!

Hae apua itsellesi, itsellesi ja itsellesi.🙂👍

Maria, kun odotin ensimmäistäni, olin aivan sekaisin. minusta tuntui kamalalta koko raskausaika. mietin, että mitä ihmettä olin mennyt tekemään. olin sekaisin raskaushormoneista. ja niin olet sinäkin.

ensimmäisen lapsen saanti on aina yleensä kehityskriisi. sinusta tulee äiti.koko maailmasi muuttuu, olet nyt jollekin niin korvaamaton, että sitä sidettä ei tulla koskaan katkaisemaan.
minä kävin aivan hirveän kriisin läpi raskausaikana,hain apua.
mutta kun sain sen vauvan syliini, koko kriisi hävisi. se onnen tunne, rakkaus sitä lasta kohtaan, oli jotain sellaista, mitä ei voi kertoa, ennen kuin sen kokee.

anna itsellesi ja lapsellesi mahdollisuus elämään. voin taata, että kun lapsesi syntyy, niin unohdat koko exän. mutta hae itsellesi apua, niin minäkin tein. maailman onnellisimman teon.