Se tavallinen tarina
Olen vaimo ja kolmen lapsen äiti. Parisuhdetta takana 17 vuotta, joista 14 naimisissa. Todellisuus iski päin kasvoja viime äitienpäivänä. Kysyin mieheltäni mikä häntä vaivaa. Sanoi olevansa onneton, eikä tiennyt enää mitä haluaa elämältään. Olin itsekin ollut tyytymätön parisuhteeseemme jo jonkin aikaa. Olin aina kuitenkin ajatellut, että pitkään parisuhteeseen mahtuu niin hyviä kuin huonoja aikojakin.
Olin ymmälläni ja yritin ymmärtää ja selvittää mistä mieheni tyytymättömyys johtuu. Hän suostui lähtemään kanssani parisuhdeterapiaan. Kävimme terapiassa kevään ja jatkoimme kesäloman jälkeen. Monta asiaa selvisi, mutta mieheni oli edelleen hyvin ahdistunut ja onneton. Lokakuun alussa hän sanoi, että aikoo muuttaa pois, jotta saisi omaa päätään selvitettyä.
En edelleenkään ymmärtänyt kaikkea ja yritin täyttää tyhjät aukot parhaani mukaan. Kuukausi poismuuton jälkeen kysyin taas kerran, oliko miehelläni joku toinen nainen. Tällä kertaa hän myönsi.
Tuosta hetkestä on kulunut pian kaksi kuukautta. Mieheni on pettänyt minua yli puolitoista vuotta. Tapaamiset ovat ollet hyvin satunnaisia, sillä nainen asuu satojen kilometrien päässä. Avioeron harkinta-aika on meneillään.
Ymmärrän oman roolini tässä kaikessa. Kannan vastuuni parisuhteemme huonosta ajasta aina siihen asti, kunnes mieheni päätti pettää minua. Olen ollut valmis korjaamaan parisuhteemme ja ojentanut käteni. Meillä on niin paljon hyvää. Sanoin hänelle, että minä en aio olla se toinen nainen. Mutta hän ei ole valmis luopumaan suhteestaan, koska hänellä on tunteita. Hän ei myöskään halua sanoa minulle, että meillä ei ole enää toivoa. Hänen täytyy kuulemma olla nyt itsekäs, miettiä mitä hän elämältään haluaa. Kyse ei hänen omien sanojensa mukaan ole valintatilanteesta kahden naisen välillä. Kuitenkin hän jatkaa vielä suhdettaan.
”Löysässä hirressä” on sanonta, jonka olen lukenut monta kertaa näiltä sivuilta. Vain ne, jotka ovat olleet samassa tilanteessa, voivat ymmärtää miksi kukaan suostuu sellaiseen. Rakastan miestäni mahdottomasti ja mustasukkaisuuden tunteet ovat musertavia. En pysty tällä hetkellä tapaamaan häntä, koska se sattuu liikaa. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että parisuhde on kuin maratonjuoksu: Välillä on valmis luovuttamaan, mutta parhaan palkinnon saa, kun vaikeuksien kautta saavuttaa kuitenkin maalin.
Ongelmani on tällä hetkellä asumisjärjestelyjen miettiminen. Mieheni asuu vuokralla ja sopimusta on jäljellä kolme kuukautta. Itse asun omakotitalossamme. Lapset vuorottelevat luonamme. Paluuta yhteen ei tällä hetkellä toisen naisen takia ole näköpiirissä. Taloomme minulla ei ole valitettavasti mahdollisuus jäädä liian suurien asumiskustannusten vuoksi. Löysin saman koulupiirin alueelta mukavan pienen asunnon, jossa voisin kuvitella asuvani lasten kanssa. Lainaa varten pitäisi ositus suorittaa jo nyt. Sopivia vuokra-asuntoja ei ole tarjolla.
En ole kuitenkaan varma kannattaako minun tehdä nyt näin suuria päätöksiä. Mieheni sanoo, että kyse on vain rahasta, eikä osituksen tekeminen vaikuta muuten väleihimme. Kyse on kuitenkin siitä, mitä minä olen vielä valmis kestämään. Kuinka kauan jaksan odottaa hänen päätöstään. Hän ei kuulemma pysty nyt minkäänlaisiin päätöksiin. Tuntuu niin epäreilulta, että minä, joka olen tässä se rikottu osapuoli, joudun kokoamaan itseni, olemaan se aikuinen ja tekemään päätöksiä meidän yhteisestä elämästämme.
Jos jään taloomme odottamaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan, joutuu mieheni etsimään todennäköisesti pian uuden vuokrakämpän. Täällä on myös kaikki yhteiset muistot, jotka tuntuvat nyt tällä hetkellä raskailta. Talo on rakas yhteinen projektimme, joten lähtö tuntuu mielettömän surulliselta. Toisaalta suurempi irtiotto voisi tehdä sekä hyvää minulle, että mahdollisuudelle yhteenpalaamisesta. Saisin lisäksi muuta ajateltavaa tämän kaiken tilalle. Pelkään kuitenkin, että jos lähden, en palaa kotiini enää koskaan. Tämän päätöksen takaraja on muutaman päivän kuluttua, sillä minulle on tehty asunnosta tarjous joka pitää hylätä tai hyväksyä.
Sinnittelenkö vielä vai teenkö oman ratkaisuni? Rakkauttani ei muuttokaan saa häviämään.
Ihan raakasti.
Miehesi teki oman päätöksen pettäessään ja panemalla vielä sinut odottamaan päätöksiään, joten teeppä ihan omat päätökset, vaikka ne repisi sydämen vereslihalle.
Muutoksessa voi olla uuden alku.
mää komppaan edellistä mutta sanon sen vaan kiltteyden näkökulmasta,,, uskaltaisitko antaa itsellesi luvan olla itsellesi kiltti ja ajatella kerrankin asioita ihan vaan omasta ja oman jaksamisen näkökulmasta, kun sinulla on siihen oikeus, jota ilmeisesti et sinäkään ole oppinut käyttämään.
Rohkeasti kannustan omaan ja uuteen elämään, miehesi tekee omat ratkaisusi, ja voi olla että tulee perässäsi kunhan saa päänsä selvitettyä, mutta ... sinulle on luvallista itsellisyys, et tarvitse kantaa koko suhdettanne ja miestäsikin vielä, vaan on lupa ja vähän ehkä velvollisuuskin kantaa itseään ja tehdä omista lähtökohdista itseä tukevia päätöksiä. Taloja saa aina. elämätön elämä tai toiselle eletty elämä on mennyttä ja jossain siellä mutta taloja saa aina.
anna palaa!
T nimim kiltteydestä kipeä.
Kiitos teille jotka vastasitte! Tein ratkaisuni tänään päivällä ennen kuin olin lukenut viestinne. Päätin ostaa oman asunnon itselleni ja lapsilleni. Tulen varmasti epäilemään ratkaisuani vielä montakin kertaa, mutta yritän muistuttaa itseäni siitä, että se on omaksi parhaakseni. En halua tulla katkeraksi naiseksi, joka odottaa miehensä ratkaisua vielä vuosien kuluttua.
Ehkä palaamme vielä joskus yhteen, ehkä emme. En aio "taistella" miehestäni, uskon, että se on hukkaan heitettyä aikaa. Annan tilanteen nyt rauhoittua, pidän yhteyttä vain lasten asioihin liittyen. Jos hän kaipaa ja ikävöi yhteistä elämäämme, toivon, että hänellä on rohkeutta tulla luokseni. Pahalta tuntuu, mutta en voi muutakaan. Toivon, että pysyn päätöksessäni pitää etäisyyttä, sillä uskon, että se tulee olemaan vaikeaa.
Huomenna teen lopullisen tarjouksen ja toivottavasti siitä alkaa matka kohti valoisampaa aikaa.
onpa ihana kuulla että sinulla on selkeä ratkaisu ja rohkeutta sen tekemiseen! 😀