Salasuhde joka päättyi

Salasuhde joka päättyi

Käyttäjä elämäkantaa aloittanut aikaan 25.11.2015 klo 20:39 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä elämäkantaa kirjoittanut 25.11.2015 klo 20:39

Hei

Kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa. Tätä sivustoa olen lukenut jo kauemmin.

Olen viittä vaille viisikymppinen nainen. Perheessä on aviomies, teini-ikää lähentelevä poika sekä kehitysvammainen nuori aikuinen tytär.

Kahdeksan ja puolivuotinen salasuhteeni päättyi tänään. Mieskin on varattu.
Tunnekuohu on valtava.
Tiedän, on helkkarin väärin, että olen toiminut näin.
Avioliittoni on aina ollut enemmän kaveripohjalta ja olisi alussa pitänyt lyödä stoppi. Siinä tilanteessa kaipasin turvallista, luotettavaa suhdetta ja kodin rakennuskin oli toiveissa. Tuli ne lapset myös tehtyä.

Salakumppani ei koskaan luvannut mitään, enkä minäkään olisi vielä näillä näkymin pystynyt elämääni muuttamaan. Silti tunteet on ollut vahvasti mukana, vaikea niitä on ollut syrjäyttää kun ei mistään kuukauden suhteesta ollut kyse.

Tapaamisia meillä oli säännöllisen epäsäännöllisesti, kuukausittain kumminkin. Puhelimessa puhuttiin klo 8-16 välillä, viikonloppuisin ei ollenkaan. Viimeisen vuoden aikana puhelinyhteys vaikeutui ja tapaamiset myös. Syynä olivat käytännön sanelemat rajoitukset, johtuen miehen työolosuhteiden muutoksista ja kotikontrollin lisääntymisestä. Vaimo piti puheluerittelyä aina verkkopankissa. Jäimme puheluista muutaman kerran kiinni, mutta koko totuus ei koskaan paljastunut.

Tiedän, että tälläinen tarina tuntuu pahalta lukea sen joka on joutunut petetyksi. Miten ihmiset toimii näin. En itsekään olisi uskonut jos minulle olisi sanottu kymmenen vuotta sitten, että tulet vielä olemaan salasuhteessa.

Minun tapauksessa kämppäkaverit liitto altisti salasuhteeseen. Mutta tänään, tunnen aitoa, suurta surua siitä, että päätimme vihapäissämmekin salasuhteemme. Mies ehdotti päätöstä ja ehkä hänellekin yllätyksenä, olin samaa mieltä. Yksi viikko tässä taannoin oltiin jo hiljaisesti minun aloitteesta. Vaikka tiedän, että olen toiminut vastoin kaikkia moraalisääntöjä, en tunteilleni voinut mitään. Kyyneliä on vuodatettu suhteen aikana, niin ilon ja surun. Nyt ne on kyllä surun. Mitään en kadu, mutta jos joku nyt kysyisi minulta ”neuvoa” alkaako salasuhdetta, sanoisin, älä.

Pelottaa, kuinka kauan vie että ”unohdan” salamiehen. Tykkäsin ja enemmänkin kuin tykkäsin hänestä ja sain salasuhteelta paljon. Uskon, että se oli molemminpuolista, kestihän se yli kahdeksan vuotta. Jos kuuntelisin sydäntäni, olisin ajat sitten tiennyt mitä elämälleni teen. Siihen ei rohkeus riittänyt, tosin ei salamiehelläkään. Ja ilmeisesti heillä ei niin kämppäkaverit liitto ollutkaan kuin meillä. Emme kuitenkaan puhuneet juuri mitään aviosuhteista ja muistakin kotiasioista niukasti.
Tänään mies avautui, kun molemmilla kai veri kohisi, että eihän hän ole antanut ymmärtää että olisi kotoa lähdössä. Kerroin, että et ole. Heillä menee kuulemma paremmin ja huonomminkin voisi mennä. No, en ole ollut kärpäsenä katossa.
Ja väärä ihminen kommentoimaan tuohon yhtään mitään.

Kai tämä tästä, mutta nyt on sydän vereslihalla.
Aika näyttää, miten tässä käy. Romanttisia naisen ja miehen välisiä tunteita en aviokumppania kohtaan löydä, siinä ei auta mikään terapeutti.
Kommentoikaa ja neuvojakin,luen mielelläni.
Viisikymppisenäkin niitä näköjään tarvitsen.

Käyttäjä joku toinen kirjoittanut 26.11.2015 klo 13:16

En tiedä osanko sanoa mitää, mikä helpottaa. Tuomarin rooliin en lähde. Mikä minä olen ketään tuomitsemaan (paitsi itseni ja sen olenkin tehnyt turhankin hyvin, mutta se on toinen tarina) tai asettamaan kenellekään moraalisia standardeja.

Olet menettänyt elämästäsi ihmisen, joka on ollut pitkään elämässäsi ja läheinen, olisi todella outoa jos et surisi. Voisin ajatella, että tilannetta vaikeutta se, ettet voi surra menetystä avoimesti, joudut peittelemään sitä esim. mieheltäsi. Tietääkö kukaan ystäväsi suhteestasi, olisiko heistä tukea? Toinen asia on se, että joutunet kohtaamaan oman elämäsi ongelmat ihan konkreettisesti, et voi paeta niitä enää ajattelemalla tai olemalla salasuhteesi kanssa. Salasuhde on ehkä antanut lohtua ja iloa omassa arjessa, ehkä se on jopa kannatellut. Voin todella kuvitella surusi ja ehkä jopa pelkosi. Miten tästä eteenpäin?

Aiotko jatkaa avioliittoasi? Pystytkö pitämään asian hautaaan asti omana tietonasi vai nostatko sen päivänvaloon? Mikä teidät pitää yhdessä aviopuolison kanssa? Ovatko syyt riittävät? Onko kumpikaan suhteessa onnellinen vai kelotutteko molemmat hiljalleen pystyyn?

Sitten ilonaiheet. Mikä tuo sinulle iloa? Nyt on salarakas poissa, joka sitä toi ja oma elämä ja oma avioliitto tuntuu siltä, ettei ainakaan suuria ilon ja nautinnon hetkiä tuo, miksi muuten olisit paennut arkea salasuhteeseen. Mistä voisit löytää iloa? Ei sen tarvitse olla mikään suuri asia, ehkä joku harrastus tms. joku joka auttaa sinua tämän raskaan vaiheen yli ja ehkä jatkossakin. Surut on surtava, se on selvä, niitä ei kannata paeta. Surut on surtava ja itkut on itkettävä. Sinulla on lupa surra.

Elämä on tässä ja nyt, menneen päälle et voi rakentaa, etkä tulevaisuutta ennustaa. Koita pysyä tässä hetkessä, elämä on nyt. Kun on vaikeaa, elämää joutuu elämään hetki hetkeltä, sekunti sekunnilta, hengenveto hengenvedolta. Muista, että sinun elämäsi on sinun, sinun ihan ikioma, jokainen on oman onnensa seppä. Sanoit, että terapia ei suhteessani euta, mutta jossain vaiheessa sinun on otettava härkää sarvista ja todella miettiä, mitä aiot tehdä avioliittosi ja elämäsi suhteen.

Osasinko sanoa mitään oikein?

Käyttäjä Apolloperhonen kirjoittanut 26.11.2015 klo 14:53

Hei

Olen pahoillani sydänsurujesi vuoksi. Aika varmasti parantaa ne.

Se mitä haluan sinulta kysyä on: Miksi olet nykyisen miehesi kanssa yhdessä? Miksi et ota eroa? Miksi satutat itseäsi ja miestäsi ja salarakastasi ja hänen vaimoaan ja ties keitä?

Miksi väkisin roikut suhteessa, jossa et edes halua olla?

-Apolloperhonen

Käyttäjä elämäkantaa kirjoittanut 26.11.2015 klo 18:36

Kiitos hyvistä kommenteistanne.
Niin, miksi jatkan tätä avioliittoa vaikka olen kaikkea muuta kuin onnellinen. Minulta puuttuu rohkeus muuttaa elämääni. Pelottaa seisoa omilla jaloillaan ja ennen kaikkea en halua sekoittaa lasteni elämää. Peruspiirteeni on kuitenkin olla se kiltti ihminen joka haluaa toimia niin ettei kukaan kärsisi. Niin kornilta kuin se tässä kohtaa voi kuulostaakin.

Itsetunnoltani en ole koskaan ollut kovin vankkaa tekoa. Jos olisin, ehkä olisin saanut jo voimia elämänmuutokseen. Nyt vain kärvistelen.
Mieheni kanssa ei ole riitoja, mutta ei muutakaan. Hän ei ole koskaan ollut mikään tunteiden tulkki ja muutenkin sulkeutunut luonteeltaan. Emme ole nostaneet kissaa pöydällle. Itse ainakin sen vuoksi, että en ole valmis lähtemäänkään ja tunteita en saa taiottua vaikka kuinka puhuttaisiin. Miehen ajatuksista en tiedä. Hän on kyllä ns.vanhan liiton mies, tuskinpa eroaisi ihan helposti. Tosin, jos riideltäisiin paljon, mieli voisi muuttua.

Sanotaan, että kaikella on aikansa. Muuttaako tämä salasuhdesuru siihen suuntaan, että muutos on väistämätön.

Avoimesti en tosiaan voi surra salamiestä. Ja onhan se pirullista. Televisiota illalla yksin katsoessa kyyneleet virtaa, mutta tyyny on otettava suun eteen että äänet ei kuuluisi. Ystävilleni en voi puhua. Harva ymmärtää tai sellainen ymmärtäisi joka on itse kokenut samanlaista.
Eilen en uskaltanut heittäytyä itkemään niin paljon kuin tunteet olisi ohjannut. Aina tähän "säätelyyn" ei pysty, ja silloin sitten itketään, jopa työpaikalla työhuoneessani on kyyneleitä silmissä ollut.

Viime yön nukuin levottomasti. On jotenkin outo olo. En uskalla ajatella ja muistella salasuhdetta, olen niin herkillä. Mitä ajattelee nyt hän? Puhelin ei soinut, eikä tuttu ääni kuulunut. Ikävöikö hän ja toivottavasti, kun päätöksen jälkeiset ekat päivät on ohitettu.
Minä ainakin. Yksi hieno biisi Pave Maijaselta Elämännälkä, se lohduttaa, hienot sanat ja sävel.

Käyttäjä Apolloperhonen kirjoittanut 27.11.2015 klo 06:44

Sinun olisi hyvä päästä puhumaan jollekin tuosta surusta ja ikävästä, jota tunnet.
Minä kävin yksityisellä terapeutilla ja voin suositella sellaista.

Kirjoitit, että olet kiltti etkä halua sotkea lapsien elämää eroamalla. Mutta tiedätkö, sinulla on velvollisuus huolehtia itsestäsi. Kukaan ei sitä sinun puolestasi tule tekemään.

Alla on lista asseratiiviisista oikeuksista. Lue niitä ja pohdi. Mieti myös sitä terapiaa. Siellä parhaimmillaan saisit itsetuntoasi kohotettua ja oppisit, että sinä saat puolustaa itseäsi ja pitää itsestäsi huolta.

Asseratiiviset oikeudet

-Sinulla itselläsi on oikeus arvioida omaa käyttäytymistäsi, ajatuksiasi ja tunteitasi sekä ottaa vastuu niistä ja niiden seurauksista.

-Sinun ei tarvitse selittää käyttäytymisesi syitä.

-Sinulla on oikeus itse päättää, missä määrin sinun on löydettävä ratkaisuja jonkun toisen ihmisen ongelmiin.

-Sinulla on oikeus muuttaa mielesi.

-Sinulla on oikeus erehtyä ja vastata erehdyksistäsi.

-Sinulla on oikeus olla epäjohdonmukainen ratkaisuissasi.

-Sinulla on oikeus sanoa: en ymmärrä, en välitä.

-Sinulla on oikeus ja velvollisuus puolustaa itseäsi silloinkin, kun se loukkaa jotakuta toista, sikäli kuin vaikuttimenasi on itsesi puolustus ja suojelu eikä hyökkäys.

-Sinulla on oikeus ja velvollisuus kertoa jollekulle toiselle omista tarpeistasi (mitä sinä haluat), silloinkin, kun toinen ajattelee, että tarpeesi ovat aiheettomia ja epäjohdonmukaisia, toinen ei halua kuulla tarpeistasi, toinen loukkaantuu ja kiihtyy sinua kuunnellessaan, itse ajattelet, ettei sinulla pitäisi olla tällaisia tarpeita.

-Sinulla on oikeus ja velvollisuus käyttää omaa arvostelukykyäsi päättääksesi, onko jonkun toisen ihmisen pyyntö kohtuullinen.

-Sinulla on oikeus ja velvollisuus vastata kieltävästi tuntematta syyllisyyttä silloinkin, kun pyytäjä välttämättä haluaisi sinun suostuvan, on sinuun nähden johtavassa asemassa tai vetoaa tunteisiin.

-Sinulla on oikeus ja velvollisuus sanoa, miten toisen ihmisen sanat ja teot vaikuttavat sinun tunteisiisi.

Käyttäjä elämäkantaa kirjoittanut 27.11.2015 klo 16:54

Kiitos hyvästä viestistäsi. Pitää lukea vielä moneen kertaan noita lauseita.

Se terapeutti voisi olla hyvä. Olen sitä miettinytkin välillä, mutta en ole aikaiseksi saanut vielä, että olisin tilannut ajan.

Nyt sitä on vaan jumittunut tiettyyn ajatusmalliin. Terapeutti osaisi ehkä antaa eväitä muihinkin näkökulmiin.

Vaatimattomuus on hyve, sananlaskun mukaan. Mutta kai sitä itsensä voisi vähän korkeammallekin jalustalle nostaa.

Käyttäjä lämminverinen+ kirjoittanut 27.11.2015 klo 22:37

Minä olen se petetty, miehelläni oli toinen nainen 15 v'. Olen todella yrittänyt asennoitua tuon toisen naisen asemaan ja olen todella yrittänyt ymmörtää ja kuunnella miestäni.
Mieheni suhde paljastui joulukuussa 2 vuotta sitten. Mieheni ja tämä toinen olivat tunteneet toisensa noin 20 v ja he olivat olleet työtovereita ja hyviä ystäviä, mutta naisen erottua heille kehittyi seksisuhde.

Paljastumisesta on nyt kulunut 2 viikkoa vaille 2 vuotta. Meillä oli silloin juuri ollut 43 v hääpäivä.

Elämä oli ollut pielessä minun aistieni mukaan jo 14 vuotta. Olin yrittänyt puhua ja saada vastauksia ja olin jo tosi lähellä eroa, sillä kodissamme asui kaksi ihmistä jotka kohtasivat ehkä 10 x vuodessa.

Matkustelimme, lapsemme avioituivat ja saivat lapsia, rakensimme taloja (yht. 3 kpl) vuosina 1988-2012.

Olin koko ajan tiennyt että kaikki ei ole ok, mutta silti kun asia tuli ilmi (tekstiviesti mieheni puhelimeen) romahdin täysin. Minä vahva, energinen, suosittu, menestynyt, lasteni ihana äiti, lastenlapsieni ihana isoäiti . . . . minut oli petetty, täydellisesti muserrettu. Jos jotenkin osaisin kuvailla tuntemuksiani, veri katosi johonkin, en tuntenut enää raajojani, aivoissa kaikki pysähtyi, kurkkua kuristi, en tajunut mitään.

Mieheni ei halunut erota, päätimme jatkaa, olemme edelleen, yhdessä, elämämme on jo nyt jokseenkin tasapainoista, en luota, en ole antanut anteeksi mutta nautin kaikesta siitä huomiosta ja hellyydestä jota häneltä saan.

Sinulle, joka olet ollut salasuhteessa, haluan sanoa, mielestäni olet itsekäs ja olet saanut nauttia ihanista hetkistäsi. Mitenköhän puolisosi on elänyt, onkohan hänelläkin toinen?

En minä voi syyttää sinua, mutta jos olisitte jääneet kiinni, sitä tuskaa minkä petetty olisi saanut tuntea, ei voi kuvailla millään tavalla. En ymmärrä teitä pettäjiä, jos elämä ei ole kunnossa, pitää asialle tehdä jotain vaikka se olisikin vaikeaa, on otettava vastuu omasta ja muidenkin läheisten elämästä.

Olen miettinyt monta kertaa, että jos mieheni olisi pettänyt kerran tai kaksi, tuska olisi ollut ehkä jotenkin käsiteltävissä, mutta kuulemma he tapasivat 5 kertaa vuodessa 15 vuoden ajan, sehän tekee jo 75 kertaa ja tähän vielä päälle ei kerrotut, oliskohan 100 kertaa lähempänä totuutta jos sekään. Tätä on vain niin vaikea käsittää.

Mieheni jötti tämän toisen puhelinsoitolla. Tämä toinen loukkaantui ja itki kovasti mutta oli fiksu ihminen eikä yrittänyt tulla väliimme. En pysty edelleenkään tajuamaan miksi tämä kaikki tapahtui, en ole saanut tyydyttävää vastausta.

Mutta voin sanoa että elämämme on nyt aika mahtavaa, minut huomataan kymmeniä kertoja päivässä, saan suukkoja ja halauksia joita myös itse annan hyvillä mielin. Tämä hurja asia hämärtyy koko ajan, enää en valvo öitä enkä itke kerran tunnissa, mutta ajattelen asiaa vähintään kerran tunnissa, onneksi pystyn työntämään sen johonkin taustalle. Välillä repeän, mutta sitä sattuu enää noin kerran kahdessa viikossa. Onneksi minulla on lupa purkautua ja mieheni; on 90 % tukenani, se 10% hän ei enää oikein jaksa ja silloin on vaikeaa.

Sinulle pettäjä, et todella osaa kuvitellakaan mitä teet ennen kuin tämä tapahtuu sinulle.

En valitettavasti osaa olla pahoillani puolestasi, olet kokoajan tiennyt tekeväsi väärin. Toivon vain että sinua ei käytetty hyväksi.
Toivon kaikille petetyille jaksamista!

Käyttäjä elämäkantaa kirjoittanut 28.11.2015 klo 12:13

Ymmärrän sen enkä muuta voi pyytääkään, että petetyn asemassa ollut ei tunne sympatiaa salasuhteessa olleeseen.
Hienoa, että jotkut saavat avioliittonsa toimimaan noin upeasti kaiken jälkeen. Joillakin se vaikuttaa juuri näin positiivisesti kuin teillä, toisilla liitto päättyy.

Salasuhteessa olevalla on myös tunteet. Ihan niin kuin sillä jota petetään.
Mutta en ole ollut petetty, en voi asettua täysin siihen asemaan. Kuten ei voi petetty ymmärtää ihmistä joka alkaa salasuhteeseen. Oma kumppani joka on pettänyt on tietysti eri asemassa, koska petetyllä on häntä kohtaan ne suuret tunteet. Ja niinhän pitääkin olla.

Hyväksikäytetyksi en itseäni tunne. Molemminpuolinhan sitä suhdetta jatkettiin, puhelinselkkausten jälkeenkin. Ja kanssakäymisemme oli viitenä päivänä viikossa ns.virka-aikaan, puhelujen merkeissä enimmäkseen. Se ei ollut siis tyyliin, soitetaan kun halutaan yhtä sorttia.

Kunpa ne pettäjämiehetkin joskus avautuisivat näillä palstoilla, miksi he pettävät/pettivät.
Nainen toimii aina enemmän tunteiden mukaan, niinpä salasuhteen naisosapuoli itkee aivan varmasti kun hänelle ilmoitetaan, että salasuhde on loppu. Ja voiko sitä pitää epänormaalina reaktiona. Kuten itkee, raivoaa ja musertuu petetty kun salasuhde paljastuu.

Kaikkea hyvää toivon minäkin petetyille.
Kaikkea hyvää toivon myös heille jotka salasuhteen loppumisen myötä kokevat surua.

Jokainen ihminen on laulun arvoinen..

Käyttäjä EronnutNainen kirjoittanut 29.11.2015 klo 12:34

Voi kääntää välillä katseen itsestä ja omista tunteista pois, muihin ihmisiin, mitä he tuntevat. Sanot, että arvostat petettyjä, lähin petetty elää vierelläsi. Miltä hänestä tuntuu katsoa alakuloista, surevaa vaimoa, sinua, joka ei esiintuo mitään todellista siitä, miksi itkee. Valehteletko hänelle jotain, jos hän kysyy? Pakenetko keskustelua, jos hään kysyy? Miehesi voi kuvitella, että hän tai perhe saa aikaan itkusi ja surusi, kun et mitään puhu. Vähin mitä voit tehdä on sanoa miehellesi, että hän tai hänen tekemisensä, tai lapsesi, eivät ole millään lailla syy siihen, että sinä olet allapäin tai menet terapiaan. Jos et sano, miehesi voi kuvitella, että hän olisi syypää.

Käyttäjä 1Maisa kirjoittanut 29.11.2015 klo 12:46

Lämminveristä komppaan... Sinulla ei taida omassa liitossasi olla palikat ihan paikallaan, kun etsit viihteen ja jännityksen ja huomion tai mitä nyt etsitkin avioliittosi ulkopuolelta?

Tietenkin suhteen päättyminen on surullista, mutta sinullahan on jo suhde? Aviomieheesi? Et kai sinäkään voi saada kaikkea? Olisiko ok, että miehesi olisi pitänyt tällaista peliä tietämättäsi? Tai tämä kaveri, jonka menetystä nyt suret?

Toivonpa vaan, että tutkit oman elämäsi perusteita myöten. Jos et pysty sitoutumaan avioliittoon, miksi elät siinä?

Valitettavasti et taida saada meiltä petetyiltä sympatiaa 😑❓ Meidän liitoissamme on todennäköisesti paljon pielessä, mutta petetyksi tuleminen tekee ihan hirveän kipeää. Toivottavasti et joudu omassa pienessä elämässäsi sitä koskaan kokemaan...

Käyttäjä lämminverinen+ kirjoittanut 29.11.2015 klo 15:35

Hei Elämäkantaa! Miehelläni oli myös tämän toisen naisen kanssa monta kertaa viikossa puhelinkeskusteluja ja tapaamisia työasioissa. Nämä 5 kertaa vuodessa olleet tapaamiset naisen luona on mieheni antama luku, jonka uskon tai en, nyt jo ihan sama olkoon luku mikä tahansa.
Toivon sinulle kaikesta huolimatta jaksamista, jokainen ihminen on laulun arvoinen!

Käyttäjä elämäkantaa kirjoittanut 30.11.2015 klo 07:26

En hae sympatiaa. Toin vaan oman tarinani esille ja ehkä harvemmin kerrotusta näkökulmasta.

Yli kahdeksan vuotta kestänyt suhde ei ole enää pelkkää jännityksen, viihteen hakua. Olkoonkin, että se on salasuhde, siinä oli myös ystävyyttä, kiintymystä.

Elän kämppäkaverit-liitossa, jossa arki hoidetaan. Mutta tälläisessä liitossa ei ole naisen ja miehen välisiä tunteita, romantiikkaa. Kumpikin elää tavallaan omaa elämäänsä saman katon alla. Meillä ei kumpikaan silti vietä iltaelämää viihteellä vaan kotona ollaan tiiviisti.
Harmaiden ihmisten harmaa liitto.

En tietenkään itke muiden nähden, se on nyt päivänselvää. Pokka täytyy pitää vaikka sydäntä särkee.
Raskaampaa on, näin ainakin luulisin, että jos liitto on ollut ihan toimiva, romantiikkaakin sisältävä, keskustelevien puolisoiden liitto, kun silloin paljastuu uskottomuus. Lähtökohdat on ollut erilaiset kuin järkiliitossa.

Mikä sitten pitää minua tässä. Miksi en lähde ja muuta elämääni. Rohkeuden puute, pelottaa laittaa kaikkea uusiksi. Ei kämppäkaverit-liittoakaan ole helppo lopettaa, vaikka moni lukija tätäkin varmaan ihmettelee. Uskoisin, että aika montaa ihmistä muutos pelottaa niin petettyä ja pettäjää.
Muutos on myös mahdollisuus, niin sanotaan.
En osaa sanoa, mitä tässä vielä tapahtuu. Kaikella on aikansa.

Käyttäjä Apolloperhonen kirjoittanut 30.11.2015 klo 14:03

Suosittelen todella sitä terapiaa. En pari- vaan yksilöterapiaa.
Sitten voisit pohtia, että mitä jos sanoisit miehelle suoraan, että "Hei, minä en ole onnellinen tässä tilanteessa, mielestäni tämä ei ole parisuhde ja jotain on tehtävä, miten sinä näet tilanteemme?"

Nostaisit ns. kissan pöydälle.

En minäkään pettämistä hyväksy, mutta en toisaalta ihmettele, että sellaista tapahtuu. Ihminen ei aina ole niin vahva ja viisas kaikessa. Erehtyminen on sallittua. Siitä oppii.

Eroaminen ei todellakaan ole helppoa. Minäkin pitkitin asiaa, vaikka oikeasti voin pahoin liitossa. Mies oli pettänyt ja käytti alkoholia aivan liikaa + oli hyvin ilkeä minua kohtaan juovuksissa. Kun lopulta sain päätöksen tehtyä ja kun asuin omassa kodissani, en olisi voinut paljon onnellisempi ratkaisustani olla.

Ikävä kyllä, luulen että sitä "liekkiä" on vaikea enää saada aikaan, jos tilanne on, että kumppani lähestulkoon ällöttää seksimielessä. Ei tilanne odottamalla parane, vaan jotain täytyy tehdä. Rehellisyydellä ja avoimuudella on hyvä aloittaa. Enkä tarkoita, että pitäisi kertoa pettämisestä, vaan rehellisyydellä omista tunteista.

Käyttäjä elämäkantaa kirjoittanut 30.11.2015 klo 17:44

Kiitos kommentista Apolloperhonen.

Näinhän se on, että romanttisia tunteita ei saa istutettua. Jos niitä ei ole, niin mitkään terapiatkaan eivät siihen pysty. Enkä sitä haikailekaan.

Näin se varmaan monellakin menee, että päätöksen tekemiseen menee aikaa, vuosiakin. Jotkut rämäpäät voivat tehdä äkkinäisiäkin liikkeitä, mutta ei sovi minulle. Ja onhan ne lapset siinä myös otettava huomioon vaikka lasten takia pysytään yhdessä- kuulostaakin tekosyyltä. Kyllä se vaikuttaa kun meilläkään ei riidellä mutta ei rakastetakaan.
Tappelun keskellä muksut eivät ole joutuneet elämään.

Itse olen avioerolapsi, meillä vanhemmat tappeli ja edesmennyt isäni oli erikoinen persoona muutenkin. Kyllä se 10-vuotiaana vähän kirpaisi kun ero tuli, toisaalta helpottui tosi paljon kun se tappelu jäi pois. Isä tosin kosti niin, että ei halunnut yhteyttä lapsiinsa pitää. Joten voin sanoa, että isää ei ole ollut.

Lasteni isästä olisi vaikea uskoa, että hän eron tullessa toimisi näin. Että hylkäisi lapsensa.Voiko siitäkään silti olla varma.

En tiedä, pohjustaako tämä äitini ja isäni ero ja miten kävi isäsuhteeni, sitä että haluaisin pitää perheen kasassa, kuitenkin. Olisiko se yksi syy. En ikävöinyt isääni, mutta vanhemmalla iällä ajattelin, että olisihan se ollut hienoa jos isä olisi elämässäni ollut. Äitisuhteeni on ollut hyvä. Hän sairastui jo 35 vuotiaana ärhäkkään nivelreumaan, joten me lapset otettiin vastuuta enemmän, mitä 10-vuotias yleensä. Äidin sairaalajaksojen aikana piti selviytyä, ei 70-luvulla ollut sosiaalipuoli sitä kuin se tänä päivänä on. Äitiäni ihailen, hän yksinhuoltajana luotsasi meidät aikuisiksi. Köyhää oli, mutta ruokaa oli ja ehjät vaatteet.

No, meni lapsuuden muisteloihinkin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Miten minusta tuli minä vai miten se menikään.

Käyttäjä joku toinen kirjoittanut 01.12.2015 klo 15:03

Elämänkanta, vieläkö ero on "pitänyt"? Minkälainen olo sinulla on nyt?

Käyttäjä elämäkantaa kirjoittanut 01.12.2015 klo 20:38

Hiljaista on ollut,kumpikaan ei ole ottanut yhteyksiä.

Vuosi, ehkä puolikin vuotta sitten, olisin minä luultavasti soittanut ja hieronut rauhaa.
Nyt en koe niin, että minun se aloite pitäisi tehdä.

Outo olo on. Kovin syvälle muistoihin ei voi mennä. Sattuisi liikaa. Kyyneleitä en siksi ole juurikaan vuodattanut, mutta on sellainen haavoitettu olo. Levoton, hämmentynyt ja toisaalta hermolepoakin, niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin. Olihan tilanteemme ollut melkoisen hankala koko syksyn ajan.

Ans kattoo nyt. Toivottavasti se fiilis minulla säilyy, että itse en ota yhteyttä.
Mietitään ja katotaan nyt kummatkin, mitä se on kun toisesta ei kuulu mitään. Löytyykö se mielenrauha ja onni sitten elämään kun keskitytään vain kodin lämpöön.

No, lämmöstä en tiedä, omalta osaltani sen tiedän, että kotona parisuhteeni ei tästä kasva uuteen, ennennäkemättömään roihuun.
Kyllä ne roihut syttyisi jonkun muun kanssa, ei liene vaikea arvata kenen.
Kun on ne tunteet..