Salasuhde joka päättyi

Hei

Kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa. Tätä sivustoa olen lukenut jo kauemmin.

Olen viittä vaille viisikymppinen nainen. Perheessä on aviomies, teini-ikää lähentelevä poika sekä kehitysvammainen nuori aikuinen tytär.

Kahdeksan ja puolivuotinen salasuhteeni päättyi tänään. Mieskin on varattu.
Tunnekuohu on valtava.
Tiedän, on helkkarin väärin, että olen toiminut näin.
Avioliittoni on aina ollut enemmän kaveripohjalta ja olisi alussa pitänyt lyödä stoppi. Siinä tilanteessa kaipasin turvallista, luotettavaa suhdetta ja kodin rakennuskin oli toiveissa. Tuli ne lapset myös tehtyä.

Salakumppani ei koskaan luvannut mitään, enkä minäkään olisi vielä näillä näkymin pystynyt elämääni muuttamaan. Silti tunteet on ollut vahvasti mukana, vaikea niitä on ollut syrjäyttää kun ei mistään kuukauden suhteesta ollut kyse.

Tapaamisia meillä oli säännöllisen epäsäännöllisesti, kuukausittain kumminkin. Puhelimessa puhuttiin klo 8-16 välillä, viikonloppuisin ei ollenkaan. Viimeisen vuoden aikana puhelinyhteys vaikeutui ja tapaamiset myös. Syynä olivat käytännön sanelemat rajoitukset, johtuen miehen työolosuhteiden muutoksista ja kotikontrollin lisääntymisestä. Vaimo piti puheluerittelyä aina verkkopankissa. Jäimme puheluista muutaman kerran kiinni, mutta koko totuus ei koskaan paljastunut.

Tiedän, että tälläinen tarina tuntuu pahalta lukea sen joka on joutunut petetyksi. Miten ihmiset toimii näin. En itsekään olisi uskonut jos minulle olisi sanottu kymmenen vuotta sitten, että tulet vielä olemaan salasuhteessa.

Minun tapauksessa kämppäkaverit liitto altisti salasuhteeseen. Mutta tänään, tunnen aitoa, suurta surua siitä, että päätimme vihapäissämmekin salasuhteemme. Mies ehdotti päätöstä ja ehkä hänellekin yllätyksenä, olin samaa mieltä. Yksi viikko tässä taannoin oltiin jo hiljaisesti minun aloitteesta. Vaikka tiedän, että olen toiminut vastoin kaikkia moraalisääntöjä, en tunteilleni voinut mitään. Kyyneliä on vuodatettu suhteen aikana, niin ilon ja surun. Nyt ne on kyllä surun. Mitään en kadu, mutta jos joku nyt kysyisi minulta ”neuvoa” alkaako salasuhdetta, sanoisin, älä.

Pelottaa, kuinka kauan vie että ”unohdan” salamiehen. Tykkäsin ja enemmänkin kuin tykkäsin hänestä ja sain salasuhteelta paljon. Uskon, että se oli molemminpuolista, kestihän se yli kahdeksan vuotta. Jos kuuntelisin sydäntäni, olisin ajat sitten tiennyt mitä elämälleni teen. Siihen ei rohkeus riittänyt, tosin ei salamiehelläkään. Ja ilmeisesti heillä ei niin kämppäkaverit liitto ollutkaan kuin meillä. Emme kuitenkaan puhuneet juuri mitään aviosuhteista ja muistakin kotiasioista niukasti.
Tänään mies avautui, kun molemmilla kai veri kohisi, että eihän hän ole antanut ymmärtää että olisi kotoa lähdössä. Kerroin, että et ole. Heillä menee kuulemma paremmin ja huonomminkin voisi mennä. No, en ole ollut kärpäsenä katossa.
Ja väärä ihminen kommentoimaan tuohon yhtään mitään.

Kai tämä tästä, mutta nyt on sydän vereslihalla.
Aika näyttää, miten tässä käy. Romanttisia naisen ja miehen välisiä tunteita en aviokumppania kohtaan löydä, siinä ei auta mikään terapeutti.
Kommentoikaa ja neuvojakin,luen mielelläni.
Viisikymppisenäkin niitä näköjään tarvitsen.