Sairastuin masennukseen ja uupumukseen ja samalla perhe hajosi.
Yrittäjäperheen (mieheni oli yrittäjä ) helvetti keski 8-vuotta. Tuona aikana ainoa mikä mielleni merkitsi oli työnteko. Ymmärrän että työtä pitää tehdä saadakseen rahaa perheelle mutta rajansa kaikella. Pyysin kerran että pitäisi kerran kuussa perjantait lyhyempinä ja voitaisiin viettää aikaa perheen kesken. Ei onnistunut. 24/7 oli puhelimessa ja nukkui 2-3 yöunia. Kaiken tuon ajan minä hoidin oman työni, kaiken perheeseen ja lapsiin liittyvän (kaksi harrastavaa poikaa) emmekä koskaan käyneet yhdessä missään. Työ meni edelle mm. äitienpäivänä ja myös jouluna/uutena vuotena oli töissä.
Firman kaluston korjauskustannukset ja työstä saatu raha eivät olleet loppuvaiheessa enää balanssissa ja näin tuli eteen yrityksen lopettaminen / konkurssi. Konkurssin jälkeen mies teki kahta työtä ja tulot tietysti pienenivät.
Hän keksi aloittaa taksinkuljettajan hommat eli teki viikolla kuljetusalan töitä ja viikonloput taksissa. Minä hoidin edelleen oman työni, kaiken kotiin ja lapsiin liittyvän.
Keväällä 2014 aloin saada outoja ”flash backejä” lapsuudestani. Tajusin että ne liittyvät lapsuuden kokemuksiin ja niissä oli seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkit. Suuri tuskapallo alkoi purkautumaan rinnastani, vuosien tyhjiö ja musta olo alkoi saada selityksen.
Kevättalvella 2014 uuvuin lopullisesti. Jaksoin juuri ja juuri käydä töissä ja elin muuten mustassa maailmassa. Mies kehotti hakeutumaan hoitoon johon olin todennut ” sä haluut mut hoitoon että saat viedä lapset”. En muista tällaista sanoneeni. Muistikuvat viimeisen viiden vuoden ajalta ovat muutenkin hataria.
Hakeuduin terapiaan ja sainkin KELAsta myönteisen terapiapäätöksen. Keväällä 2014 aloitin viikottaiset terapiaistunnot, jossa sain purkaa tilannettani. Kärsin mm. kiltin tytön syndroomasta ja ajatuksesta että vain miellyttämällä toisia saan itselleni jotain hyvää. En osaa sanoa ei.
Toukokuussa 2015 mies kysyi saisiko lähteä kaverinsa kanssa vuosittaiselle Tallinnan ristelilylle. Tietysti sai koska teki paljon töitä. Ihmettelin jo vuosia miksi mies aina asettaa vapaa-ajalla kaverit tai moottoripyörän etusijalle eikä perhettä. Minkäänlaista perheen yhdessä tekemistä ei ollut vuosiin.
Sittemmin selvisi että mies olikin ollut Susannan kanssa risteilyllä. Hain paikalliselta huoltoasemalta lutkan kanssa reissussa olleen miehen ja toin kotiin. Siitä alkoikin sitten kesä 2014 jonka haluaisin unohtaa.
Sain romahduskohtauksen torstaina 12.6. ja viimeisillä voimilla silmät täynnä kyyneleitä ajoin paikalliselle terveysasemalle päivystykseen. Pyysin päästä lääkärille ja hoitaja laittoikin minut ensimmäiseksi jonoon. Jonottaessani mies soitti ja kerroin missä olen. Hän huusi puhelimeen ” sen saatanan kerran kun pitäisi olla XXX:n kanssa kahdestaan niin ämmä hakeutuu jonnekin vitun hoitoon”. Kerroin että vaihtoehtona oli joko hoito tai olisin ehkä tappanut itseni ahdistuksen aikana.
Pääsin lääkärille joka pyynnöstäni lähetti minut Kellokosken akuuttiosastolle. Soitin miehelleni asiasta ja hän huusi ” sen saatanan kerran kun mentäs keikalle niin sä meet jonnekin vitun sairaalaan”. Ajoin kotiin ja otin kaksi rauhoittavaa. Laitoin miehelle viestin että en mene sairaalaan vaan mennään sovitulle yhteiselle menolle (lapset oli maalla ).
Kävimme keikalla ja saavuimme aamulla neljän maissa kotiin ja menimme nukkumaan. Herättyäni aloin suoraan itkemään ja pyysin miestä viemään minut sairaalaan. Hän vei ja jätti sinne. Sairaalassaoloaikana hän ilmoitti haluavansa jatkaa suhdetta ja soittikin tälle risteilylutkalle ja kertoi että suhde on ohi. Kolme päivää nukuin sairaalassa.
Kun pääsin kotiin niin en muista mitä tapahtui, mutta miehen ollessa taksivuorossa luonnollisesti epäilin häntä ”kaikesta”, olihan tämä risteilytuttavuus hänen taksiasiakkaansa.
Puhuessamme mies sanoi ettei tiedä haluaako olla enää yhdessä ja yrittää vai ei. Yhteisestä sopimuksesta hän lähti ”miettimään” 4.7. ja jätti minut lasten kanssa yksin. Kertaakaan ”miettiessään” hän ei kysynyt miten jaksan tai miten lapset jaksavat. Petettynä, masennuksesta toipuvana, omine ongelmineni hoidin arkea.
14.7. pyysin miestä kotiin puhumaan asioista. Hän sanoi ”jos kerrankin vielä pyydät mua kotiin niin laitan erohakemuksen tänään ja jos tulen niin tapan itseni vuoden sisällä”. No eihän tuollaista voi kotiin pakottaa eikä ottaakaan joten annoin asian olla ja laitoin itse erohakemuksen 15.7. Totesin miehelle että ” kai tää on sit tässä” kun erohakemusta tein.
Lukemattomia kertoja pyysin miestä kotiin puhumaan ja miettimään mitä teemme. Vastaus oli erään kerran ” vittu jos mä tulen niin tapan itseni. Nyt mä ymmärrän miksi perhesurmia tapahtuu”. Jos elämä kanssani oli perhesurman esiaste niin ainoa mitä keksin oli alkaa järjestämään omaa elämää.
Kerran ollessani Citymarketissa mies soitti ja kertoi jälleen miettineensä ja haluavansa yrittää ja tukea minua saadessani psykoterapiaa. Kaikki oli hyvin ehkä kaksi päivää. Olin ihan sekaisin.
Pyysin jälleen miestäni kotiin puhumaan ja vastauksen ollessa samanlainen kuin aiemmin (viitauksen itsemurhaan/perhesurmiin) totesin että ainoa mitä voin tässä tilanteessa tehdä on pelastaa itseni ja lapseni. Lapset väistämättä kärsivät kun äiti oli niin ahdistunut, peloissaan ja vaikka mitä. Olihan äiti kaikki nämä vuodet ollut heidän tukenaan kun isi teki töitä.
Sain asunnon itselleni ja pojille ja muutin syyskuussa. Mies ei missään vaiheesssa enää sanonut haluavansa olla yhdessä/jatkaa vaan sittemmin muutti suoraan kotoa tämän taksiasiakkaansa luokse.
Pala palalta rakennan nyt tässä elämääni lasten kanssa. Tiedän itse tehneeni virheitä avioliiton aikana ja olen niitä mieheltäni pyytänyt anteeksi. Erota voi mutta silläkin on merkitystä että miten eroaa. Jätetyksi tuleminen tekee kipeää ja erityisen kipeää minulle siksi että lapsuudessani olen kokenut hylkäämistä, pahoinpitelyä sekä henkisesti että fyysisesti ja seksuaalista hyväksikäyttöä sukulaismiehen taholta.
Tuntuu kuin mieleen nousseet kokemukset olisivat ajaneet miehen pois. Mikä oli meidän avioliittomme tarkoitus kun minun tarvitessani tukea mies lähtikin toisiin housuihin? Minkä takia minun tukeni konkurssin aikana kelpasi mutta minä en sitten saanutkaan mitään.
Olen pyytänyt tekojani ja pahoja sanojani anteeksi enkä enempää voi. Ero on astunut voimaan 4.2. joten toivon että hän on nyt onnellinen. Minäkin olen vähän helpottunut. Pohjalaismiehen asenne, mitätöinti, vähättely ja aliarvostaminen ovat loppuneet.
Kuitenkaan minun sairaudellani tai kokemuksillani ei ollut mitään merkitystä. Hän ei sitten halunnutkaan tukea minua.
Ei lienee ihme että häpeän itseäni, tunnen itseni arvottomaksi, yleisesti ottaen olen tunnetyhjiössä kun mikään ei enää tunnu miltään. Vain lapsien takia jaksan. Jos heitä ei olisi tai terapeuttiani niin olisin erohässäkässä tappanut itseni. En syytä miestäni kaikesta vaan minulla on myös osani.
On se kiva että lapset saavat mennä isän ja isän taksiasiakkaan yhteiseen kotiin. Ensin isä jättää sairaan äidin (lapset tietoisia masennuksestani) ja sitten isä valitsee Susannan. Hieno miehen malli. En voi muuta kuin halveksua.
Siitä olen ylpeä itsessäni että en koskaan ole estänyt lapsia tapaamasta isäänsä vaikka onkin vellihousu pettäjä, vaan olen kehottanut usein pitämään yhteyttä. En ole myöskään koskaan haukkunut heidän isää heille vaikka mm.maksamattomat elatusmaksut antaisivat aihetta.
Esikoinen (14v.) kerran sanoikin, kun asiasta kevyesti puhuttiin ja valittelin että harmittaa kun aikuiset eivät saa sovittua asioitaan siten että lapset eivät kärsi, että ” kyllä me äiti tiedetään että ei ole sun syy”
Että semmosta kevyttä maanantain kunniaksi. Illalla taas terapiaan ja kohti uusia pettymyksiä. Tulevaisuus vaikuttaa mustalta.
Hei ap.
Vaikuttaa siltä, kuin ex-miehesi käytös olisi jollain tavoin...sairasta. Sanoin harvoin, netissä, mutta kirjoitat, aivan kuin miehessä olisi narsistisia piirteitä. Ainakin, sinä olet ollut tuomittavan henkisen väkivallan uhrin hänen toimestaan. Hienoa että käyt terapiassa. Jatka sitä. Suosittelen, että liityt sen lisäksi vertaistukiryhmiin täällä:
http://www.narsistienuhrientuki.fi/
Toivotan suuret halit sinulle ja lapsillesi. Yritä etääntyä miehen läsnäolosta ja pitää mieheen enää vain asiallisia keskusteluvälejä, juuri sen verran kuin lasten asioista on pakko puhua.🙂🌻
Kyllä sinä toivut, vielä joskus, kun käyt terapiassa ja osallistut muiden saman kokeneiden kanssa keskusteluihin. Päivä kerrallaan, nainen.
Kiitos kannustavasta vastauksestasi. Mies yrittää edelleen hallita mm. lupaamalla maksaa elatusmaksut ja sitten ilmoittamalla että rahaa ei ole. Ei alunperin halunnut tehdä mitään sopimuksia lastenvalvojalla "kyllähän me nää saadaan keskenämme sovittua". Onneksi pudin pääni ja vaadin. Kela maksaa ja perii mieheltä. Mulle jo ihan sama kunhan lapsille kuuluvat maksut tulevat.
Hänessä on kyllä jotain narsistisia piirteitä. Henkisestä väkivallasta olen samaa mieltä. Hän on omasta mielestään tietysti täysin normaali.
Hyvää jatkoa myös sinulle ja aurinkoa elämääsi 🙂
Hei 🙂🌻
Kuulostaa järkyttävältä ja samalla jotenkin tutulta tuo kertomuksesi.
Uhrauduttava elämä yrittäjän puolisona on varmasti ollut raskasta. Tuosta tunnistan itseni. Aikoinaan sitten lähdin jatkamaan keskeytyneitä opintojani ja tuki mieheltä oli olematon. Hän lupautui aina muille auliisti, kun pyytelivät palveluksia. Jo ennennoita aikoja miehen työ vei hänet kokonaan pois kotoa. Tuolloin oli ensimmäinen tietooni tullut uskottomuus, sekä epäilyä myös toisesta. Näistä minulle sanottiin, etteivät tiedot niistä kuulu minulle 😑❓
Olin alisteisessa asemassa pienten lasten kanssa.
Miestäni arvostetaan kovasti mukavana ihmisenä ja sitä hän on aina ollutkin muualla paitsi kotona. Äkkipikaisuus ja hänen väkivaltaisuutensa ovat aina pelottaneet minua.
Viimeisintä uskottomuuttaan mies tosin katui aidosti mutta nyt ajan kuluessa hänestä on tullut piikikäs ja arvosteleva ihminen.
Nämä ovat vaikeita asioita ja ihmisen itsetunto menee sellaisen ihmisen rinnalla, joka ei arvosta.
Minusta sinulle tärkeintä olisi se, että arvostaisit itseäsi. Sinun arvosi ei ole riippuvainen miehesi sanoista/tekemisistä. Olet jaksanut liian kauan kaikkea pahaa ja on hyvä, että saat nyt hoitoa. Myös minä käyn terapiassa ja minulla on hyvä hoitosuhde psykiatriini. Terapian kautta ihminen eheytyy rankkojen asioiden tekemistä vaurioista.
Olen varma, että selviydyt. Vaikka teille tuli ero, on se lopulta hyvä asia sinulle. Rankkaa ovat äkilliset elämän muutokset mutta elämäsi miehesi kanssa ei vaikuta olleen onnellista?
Luulen, että miehesi käytös on osa hänen persoonallisuuttaan ja myös tulee esiin hänen uudessakin suhteessaan ajan myötä.
Paljon voimia sinulle; muistathan, että olet tärkeä ja arvokas ihminen. Lapsesi tarvitsevat sinua todella paljon 🙂🌻
Hei, ojalaan! Tässä joitain minun ajatuksiani, joita heräsi aloituksesi luettuasi.
Ensinnäkin, teillä on takana raskas periodi miehen firman ja työurakan takia. Aikaa teille kahdelle ja aikaa perheelle ei vain löytynyt, ja sitten vielä konkurssi ja firman menetys! Se on ollut varmasti miehelle raskas kokemus.
Jouduitte kriisitilanteeseen, ja mies reagoi omalla tavallaan, sinä omallasi, eli sairastuit ja lapsuuden traumakokemukset pääsivät nousemaan pintaan. Mikä sinänsä on hyvä asia; ne ovat vaikuttaneet ja vaikuttamassa minäkuvaasi,itsetuntoosi, ihan kaikkeen.Kun saat ne esiin ja ulos, kuten psykoterapiassa, alkuun on olo veilä huonompi. Tottakai kun koet kaiken sen mitä unohduksin olet yrittänyt painaa, täydellä voimalla uudelleen! Siinä on kullanarvoinen asia että sinulla on terapeutti!
Nyt on tärkeää, että itse aktiivisesti osallistut hoitoosi, niin tuskallista kuin se sitten onkin. Se musta möykky, ahdistus ja pelko ei häviä jos sitä ei pakota päivänvaloon ja näyttämään kasvonsa. Se jää sinne, vaikuttamaanja suurelta osin hallitsemaan elämääsi. Häpeän ja syyllisyyden tunne on tyypillistä,. Nyt sinun pitäisi kääntää ajatukset niin, että ethän sinä voi olla syyllinen siihen mitä joku aikuinen on sinulle tehnyt, lapsena!
Voisitko opetella ajattelemaan: ok. Se tapahtui ja se ei ollut minun vikani. Tämä aikuinen teki tietoisen päätöksen ja syyllistyi tapahtuneeseen. Mutta! se on nyt ohi!
Se tapahtui silloin, ei nyt! Se on ohi, mutta sitä ei voi unohtaa eikä saakaan unohtaa.
Mitään kostoa ja katkeruutta on täysin turha hautoa,se myrkyttää sinun oman elämäsi.
Avaa silmät ja sydän ja näe ja katso sitä kaikkea avoimesti silmiin. Sano itsellesi,että se oli pieni avuton tyttö, yksin ja suojaa vailla.Se tyttö olit sinä,ja nyt sinä haluat ottaa sen työn syliin ja lohduttaa sitä ja sanoa että rakastat sitä. Siis armahdat oman itsesi ja
opettelet rakastamaan ja kunnioittamaan itseäsi!
Ja tämä on mahdollista, olen itse sen läpi käynyt ja edelleen käyn. Sairaalassa olin 2 kk pahimman vaiheen ajan, avoimella osastolla. Silloin kun asiat pahimmillaan vyöryti esiin enkä voinut niitä torjua enää. Hae rohkeasti sairaala-apua jos siltä tuntuu!
Sitten tuo sinun miehesi. Tottakai hän teki paljon väärin.Mikään narsisti hän nyt ei varmasti ole (niin väärinkäytetty muotisana nykyään.) Hän on myös käynyt läpi omat kriisinsä ja taistelunsa. Sen lisäksi teillä ei kaiken sen keskellä ole ollut voimaa eikä välineitä hoitaa keskeisiä välejänne. Ajauduitte kumpikin erilleen, keskisnäinen yhteisymmärrys puuttui.
Se mitä on tapahtunut, on tapahtunut. Nimen omaan menneessä aikamuodossa! Nyt ei ole aika tuijotella taaksepäin ja murehtia sitä mitä muutettua ei saa. Nyt on nostettava katseensa ja alkaa miettiä miten eteenpäin! Elämä on niin kallisarvoinen lahja,niin ainutkertainen joka sekunti, että niitä ei ole varaa hukata yhtään! Tiedän mistä puhun. Olen itse leikkinyt elämälläni ja kaksi kertaa takaisin haettu, siis todella kriittisessä tilassa sairaalahoidossa. Ihmeen kaupalla sieltä nousin,vaikka hyvin epävarmaa olikin. Ensimmäisestä kerrasta en oppinut,toisen jälkeen silmät avautui ja tajusin MITÄ olen tekemässä! Tuli hirveä elämän halu ja kuolemanpelko. Jos nyt en saakaan elää,kun elämääni en arvostanut!? Siitä alkoi minun tieni ylöspäin.
Siis jatka terapiaa avoimin mielin. Kun paha paikka tulee,älä epäröi pyytää lisää apua.Työskentele se musta peikko esiin ja pois! Se on kova taistelu, mutta sen voi voittaa, itse jo pitkästi sillä tiellä. Katkeruus ja syyttely ketään kohtaan (esim.ex-mies) ei mihinkään muuhun johda kuin oman mielen katkeroittamiseen. Jos suret, sure rauhassa asiat pois, ja jatka ETEENPÄIN. Pitää paikkansa että "anna minulle voimaa ja mielenrauhaa hyväksyä se mitä ei voi muuttaa, ja muuttaa se mikä vallassani on" jotenkin noin se menee. Nimenomaan hyväksymistä ja mielenrauhaa. Ei katkeruudessa rypemistä.
Toivon sinulle hirveän paljon voimia ja älä epäröi, ota kaikki apu vastaan mikä hyvälle tuntuu! olet taatustisen ansainnut, ihan sinuna ainutlaatuisena itsenäsi!
🙂🌻
Mielenkiintoinen vastaus. Jännittävää on että yhtäkkiä ihminen jonka olet vuosikausia tuntenut voi muuttua täysin toiseksi.
Minä en syyttele ketään, älä siitä huoli. Aika hyvä puolustuspuhe ex-miestäni kohtaan.
Minä käyn omaa taisteluani oman itseni kanssa. Olen hoitanut lapset, käynyt töissä ja lähtenyt huoripukin tieltä pois. Tämä on tosiasia ei mitään syyttelyä.
Hän ei sen vertaa minua arvostanut että olisi antanut pahimman kriisin laantua jotta erosta oltaisiin voitu sopia asiallisesti. Tämäkin on tosiasia ei mitään syyttelyä.
Hän on vellihousu jolla ei sen vertaa ollut miehisyyttä että lasten äiti olisi saanut rakkikoiraa paremman kohtelun. Tämäkin on tosiasia eikä mitään syyttelyä. Hän valitsi lyödä lyötyä ja tämäkin on fakta ei itsesääliä tms.
Narsisti tai ei, ihan sama ei tunnu missään enää. Empatiakyvytön kuitenkin.
Hylkäämisten määrä on vakio. Niitä on elämässäni jo kolme. Onhan se oikeutettua odottaa että oma aviomies olisi osoittanut ihmisyyttä, vai onko?
Kaikki vähättely, alistaminen, mitätöinti ja henkinen väkivalta on nyt ohi. Kyse ei olekaan ollut siitä että voiko erota vaan siitä miten erotaan.
Sovittuja tapaamispäiviä ei aina muista ja elatusmaksutkin miten sattuu. Vähättely siis jatkuu edelleen mutta kuten totesin niin ei tunnu enää missään.
Terapeutillekin sanoin että odotan kuolemaa jolloin sisäinen tuska helpottaa. Avioerotuskaa tuollaisesta kusettaja-vellihoususta ei ole. Tuska on sisäinen ja aivan jostakin muusta johtuvaa.
Mikään ei tunnu enää miltään. Tämäkin on tosiasia eikä mitään itsesääliä.