Sairaalloinen mustasukkaisuus.
Hei kaikille,
olen uusi täällä, kirjauduin koska haluan kuulla muiden kokemuksia tai mielipiteitä. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä melkein kymmenen vuotta, ja koko sen ajan olen ollut mustasukkainen. On kausia, että en juurikaan ja toisinaan se riepoo suhdettamme usein pienen ajan sisällä.
Epäilen hänen sanojaan, mielikuvitukseni laukkaa ja teen omista ajatuksistani tosia. Ei mitään järkeä. Ennen olin väkivaltainen, revin esim. hiuksista. Se on vähentynyt, mutta viime riidan aikaan tönin häntä. Olemme päättäneet mennä yhdessä pariterapiaan, ja välillä käyn yksinkin. Haluan eroon tästä ja olen valmis saamaan kaiken avun että itsetuntoni kohenee ja pystyn luottamaan, ja heittäytymään täysillä suhteeseemme. Nyt olen koko ajan varpaillani, pelkään että mitä jos..
Näen kaikki muut naiset kauniimpina ja mielenkiintoisempina kuin minä itse, teen heistä uhkia päässäni. Ikinä ei mieheni ole antanut aihetta mihinkään epäilyihin, on jaksanut olla tässä meidän -ei niin helpossa-liitossa.
Lapsuuteni oli rikkinäinen, kaikki hajosi ympäriltä enkä saanut rakkautta ja hyväksyntää kuten kuuluu. Muuttoja paikasta toiseen, vanhempien uusia ja taas uusia puolisoita, eroja, alkoholia. Mieheni ymmärtää tämän, ja ollaan puhuttu paljon näistä asioista. Hän tietää, että en halua olla tällainen, rakastan häntä hirveän paljon ja samoin hänkin minua. Turhauttaa ja ahdistaa, kun kaikki mitä haluan on ihan vieressäni, mutta en uskalla tarttua siihen ja antaa elämän viedän. Pelko siitä, että minua satutetaan, petetään tms. on niin suuri.
Voinko ikinä saada itseluottamukseni siihen kuntoon, että pystyn elämään normaalisti ja löytää luottamuksen mieheeni? Tiedän syvällä sisimmässäni, ettei hän ikinä mulle tekisi mitään pahaa, mutta sitten jostain kumpuaa ne ajatukset ja pelot joka sitten johtaa syyttelyyn ja epäilyyn. Toivon niin paljon, että terapia auttaa meitä löytämään yhteisen, luottavaisen elämän.
Tähän ei kukaan "uskaltanut" sanoa mitään. 😉
Käytiin miehen kanssa eilen pariterapiassa ensimmäistä (mutta ei viimeistä) kertaa. Alan myös käydä yksin tuon ihanan psykoterapeutin luona, sovittiin jo että seuraavalla kerralla hän tekee jonkinlaisen rentoutumisharjoituksen. Nyt on taas luottavainen mieli, ja että tästä vielä noustaan. Terapeutti kannusti kovasti, sanoi että pitkä matka ollaan jo tultu, ja että on positiivista, kun asiat ovat menneet vuosien myötä parempaan suuntaan, ei huonompaan. Edelleen olisi mukava lukea ja kuulla jonkun muun kokemuksia tai mileipiteitä asiasta. 🙂
Kuulostaa hyvältä kun teette yhdessä työtä suhteenne eteen 🙂
Haluan toivottaa voimia siihen ja uskon, että kyllä työ ja uurastus kantaa hyvää hedelmää teidän yhteiseksi hyväksenne. Voimia ja avoimuutta suhteeseenne.
Hei, ymmärrän sinua ja tunteitasi. Olen itsekin aikoinaan ollut epänormaalin mustasukkainen ja myös ahdistunut. Nyt jälkikäteen ymmärrän miksi.
Lapsuuteni oli epävakaa ja miessuhde herätti kaiken vanhan esiin.
En vaan voinut olla olematta mustasukkainen.
Tosin en näyttänyt sitä tälle miehelle.
Luulen että sinua auttaisi pitkäaikainen terapia.
Tarinasi kertoo sen että et ole voinut pienenä luottaa,
näin sen heti kertomuksestasi.
Sinun pitäisi selvitellä niitä vanhoja asioita, ja niin että jos mahdollisesti
saisit niitä pienen lapsen tunteita esiin ja täten voisit ymmärtää itseäsi
ja nykyhetkeä.
Ja myös puolisosi voisi ymmärtää sinua, vielä paremmin.
Älä luovuta äläkä jätä asioitasi kesken jos kärsit vielä
mustasukkaisuudesta.
Kiitos vastauksista!
Mulla on jotenkin "jäänyt päälle" koko mustasukkaisuus. Tiedostan asian, mutta se on niin totuttu tapa, että siitä on vaikea päästä eroon. Kun olen aina toiminut niissä tilanteissa samanlailla, niin en ole osannut poiketa kaavasta. Nyt kuitenkin muutoksen tuulet puhaltaa, toivottavasti hyvään suuntaan. Muutaman kerran kun on taas tullut typeriä ajatuksia päähän, olen saanut työnnettyä ne syrjään. Mies kyllä huomaa että nyt joku vaivaa, mutta antaa mun olla ihan omissa oloissani kun pyydän niin. Hetken päästä mieli on jo paljon parempi, ja varsinkin siksi, kun onnistuin pitämään syytökset ja epäilyt vain ja ainoastaan mielessäni, enkä laukonut niitä päin naamaa. Ja pari kertaa olen jotakin sanonut, mutta lopettanut siihen. (yleensä ennen kun ne jatkui ja jatkui).
En odota, että tästä "vaivasta" pääsee eroon hetkessä, mutta luottamusta itseeni kyllä nostaa edes pieni parannus. Kuten myös se, että mies kannustaa ja sanoo, että muutosta on tullut. Tunnen kiipeäväni koko ajan ylemmäs ja ylemmäs, ja toivon niin paljon, että taitan vielä niskat tältä ongelmalta, ja olen voittaja. 🙂
Oletko päässyt ongelmassa eteenpäin?
Itse taistelen lähes saman asian kanssa, enkä ole viisastunut muuta kuin siinä että
- ongelmat johtuvat ainakin osittain ihan kommunikaatio-ongelmista miehen ja minun välillä
- hän ei halua jakaa tarpeeksi asioitaan ja tekemisiään
- hän muistuttaa kovasti kylmää lapsuudenkotiani ja vanhempiani, niin että voin huonosti
- hän löysi sielunkumppaninsa, mutta ei kuitenkaan hylkää minua (mikä on minusta täysin väärin ja lisää tuskaa)
- hän on antanut syytä olla epäileväinen ja aihetta epäluottamukseen (valkoisilla valheilla, ottamatta vastuuta omista tekemisistään)
- koen oloni turvattomaksi hänen seurassaan, mikä vain lisää tuskaa ja oireilua
- mustasukkaisuus toki on oma ongelmani, mutta tähän pisteeseen saakka on tultu vain tässä suhteessa. Aiemmissa suhteissa ongelmat ovat olleet hallinnassa, eikä syytä mustasukkaisuuteen ole ollut (pidempään jatkuneessa suhteessa)
- en oikein enää edes tiedä, rakastanko häntä tai haluanko jakaa elämääni hänen kanssaan, koska tämä luottamusongelma on todella suuri (lähinnä usko hänen sanaansa valheiden vuoksi)
- pettäminen on henkistä tai fyysistä laatua, ja jos miehellä on mielestään oikeus pitää "ystäviä" salaa, niin se vain ruokkii mustasukkaista ihmistä
Terapiassakin olen yrittänyt käydä, mutta et sinä toista saa rehelliseksi ja luotettavaksi, jos hän ei sitä ole. Ketään ei pidä pakottaa luottamaan, jos intuitio sanoo muuta! Pitää tarkkailla, että onko se todella itsesuojeluvaisto mikä ne oireet saa aikaan (eli on syytä puolustaa itseään uhkaa vastaan), vai onko kyseessä pelko menettämisestä tms., joka ohjaa toimintaa. Olen itse sitä mieltä, että minä tarvitsen kaikkine vaikeuksineni erilaisen ihmisen rinnalleni, sellaisen joka todella on avoin ja haluaa jakaa kaiken tarvittavan ja enemmänkin 🙂
Kokemukseni mukaan luottoa joko on tai ei ole. Se ajan myötä kasvaa tai vähenee. Jos vähenee, olet kiintynyt paljon enemmän kuin aiemmin, pelkäät menettäväsi hänet (et voi menettää mitään mikä ei ole sinun omaasi! Et omista toista ihmistä, joten et todellisuudessa voi häntä menettääkään..?) tai sitten sinulle on annettu syytä olla epäluottavainen.
jotenkin on pakko kirjoittaa tähän ketjuun kun näin juulian kirjoituksen. olen monista asioista niin samaa mieltä. eli sen luottamuksen voi menettää muutenkin kuin harrastamalla seksiä parisuhteen ulkopuolella. on äärettömän vaikeaa ja kuluttavaa, kun toinen luottamuksen menetettyään vaatii luottamusta. ei sellaista pysty vaatimaan edes itseltään.ellei luota niin ei luota. mutta voiko kehenkään luottaa 100prosenttisesti?mielestäni ei. olemme vain ihmisiä ja toimimme monin tavoin väärin.
sekin on aika kyseenalaista, kun aletaan parisuhteessa jakamaan diagnooseja toisen mielenterveydestä. parisuhteessa ollaan kyllä liian läheisiä, että voisimme nähdä toinen neutraalien silmälasien läpi ja vielä arvostelemaan toisen henkistä tilaa. sellaista sanoisin kyllä henkiseksi väkivallaksi.
olenkin ajatellut, että lieneekö lähinnä totuutta se, että luottamusta vaatimalla yritetään salata omia tekoja. halutaan saada toinen hiljaiseksi epäilemällä toisen mielenterveyttä.
jos luottamuksen menettää, sitä ei pakottamalla voi takaisin saada. jos haluaa ansaita edes jonkinlaista luottamusta, pitää toimia sen mukaan.luottamus pitää mielestäni ansaita, rakkautta ei.
Hei kaikki!
Linkin takana keskustelua mustasukkaisuudesta: http://areena.yle.fi/video/826268
"Uhrit" ovat molemmat naisia, mutta toivottavasti tämä herättää uusia ja voimauttavia ajatuksia aiheesta.
Katsoin tuon ohjelman, joka oli tavallaan valaiseva. Suosittelen katsomaan. Olisin ehkä toivonut vielä enemmän pohdintaa siitä, mitä mustasukkaiselle voi tehdä, se jäi nyt aika käsittelemättömäksi. Mutta näkökulmaa oli ongelman molemminpuolin.
Voimaa antoi se, että psykologi näki mustasukkaisen ihmisen ja toiminnan tahattomana pahantekona, ja itseäni helpotti kuulla se koska meillä miehen mielestä olen ollut tahallaan vain inhottava ja kamala. Minua tämä rauhoitti suunnattomasti, kuulla se jonkun suusta sanottuna ja kun vain saisin mieheni ymmärtämään asian niin se veisi meitä rutkasti eteenpäin..
Olen ollut koko avioliittoni ajan yksinäinen, koska minun mieheni on ollut koko aina mustasukkainen. Elämä meni melko hyvin, kun lapset olivat vielä kotona. Pääsin käymään jossakin, kun otin heidät mukaani. Nyt, kun lapset eivät enää asu kotona, en pääse käymään juuri missään. Jos lähden jonnekin, mieheni seuraa perässä. Tai jos kirjoitan tietokoneella, hänen on saatava tietää mitä kirjoitan. Hän ei tykkää kovin vieraistakaan. Olen puhunut asiasta aikuisten lasteni kanssa. He ovat neuvoneet, että suhtautuisin isään kuin sairaaseen ja niin yritän tehdäkin. Kun hänen kanssaan ei voi olla tasavertaisessa aikuisen suhteessa, tunnen itseni yksinäiseksi. Kaipaan yhteisöllisyyttä elämääni.
Maibbi, oletko sinä pakottanut miestäsi hoitoon? Minusta se voisi olla aiheellista.
Sinä olet se, joka elämääsi elät. Sinä olet se, joka sanoo missä rajasi ovat. Sinä olet se, joka määrää miten sinua kohdellaan. Voit aina siis valita sen, miten asiasi hoidat. Jos annat vallan miehellesi, niin tottakai hän sen ottaa. Mitäpä jos seuraavalla kerralla yksinkertaisesti laitat oven kiinni, kun menet koneelle? Entä jos lähdet kotoa sanomatta mihin menet, mutta menet vain? Hankit oman elämän. Olet kai lukenut, että mustasukkaiselle ei pidä antaa periksi ja pitää pitää kiinni oikeudesta yksityisyyteen ja omaan elämään.
Minusta sinä olet jämähtänyt uhrin rooliin..sinä toisaalta edesautat tuota mustasukkaista toimintaa (mielestäni)..ota siis oma elämäsi haltuusi.
Toki mustasukkainen on sairas, mutta apua on saatavilla ja jos sinä olet naimisissa, niin sinulla lienee oikeus vaatia miestäsi hakeutumaan hoitoon.
Ajattelinpa kirjoittaa tänne, kun tämä otsikko koskee minuakin.
Olen nuori nainen ja ollut parisuhteessa mieheni kanssa reilut kolme vuotta.
Suhteemme alussa olin aivan äärimmäisen mustasukkainen ja olen sitä kyllä vieläkin, tosin en tuo sitä esille enää nii voimakkaasti.
Isäni on ollut äitiäni kohtaan aina ihan sairaalloisen mustasukkainen ja perheessämme on senkin vuoksi esiintynyt väkivaltaa.
Minua on petetty ja itse olen pettänyt melkein jokaisessa tähän astisessa parisuhteessa.
Olen hyvin, hyvin epävarma itsestäni ja ehkä sekin antaa osin aihetta mustasukkaisuuteen.
Mustasukkaisuuteni ilmenee monin tavoin, esimerkiksi jos kumppanini kirjoittelee Facebookissa, joudun aina salaa selailemaan, ketä hänellä on siellä kavereina.
Olen monesti tutkinut hänen kännykkänsä ja joskus sekin on saanut minut ihan raivon valtaan, jos löydän sieltä jonkun hänen naiskaverinsa kaverillisen viestin.
Tulen mustasukkaiseksi, jos hän esimerkiksi kaupungilla tai baarissa, missä hyvänsä, tiirailee kauniita naisia. Se saa minut täysin raivon valtaan.
Ensimmäisenä seurusteluvuonnamme tilanne oli vielä pahempi, sillä jos esimerkiksi televisiossa näkyi kauniita naisia ja mieheni katseli niitä ja sanoikin, että "Onpas nätti tyttö" tms. olin suunnilleen valmis lyömään häntä. Epäilen miestäni jatkuvasti, vaikka hän ei ole koskaan antanut olettaa pettäneensä minua tms. ja sanoo, ettei voisi koskaan tehdä mitään sellaista.
Inhoan tätä ja inhoan osaksi itseäni, kun käyttäydyn tällä tavalla.
Olen hyvin omistushaluinen.
Tiedän, että tämä myös kertoo heikosta itsetunnosta. Olin myös koulukiusattu ala- sekä yläasteella. Kaikki vissiin vaikuttaa kaikkeen.
Onko kukaan ollut koskaan sairaalloisen mustasukkainen ja jos on, miten olette päässeet eroon siitä? 😯🗯️
Heippa
Ymmärrän sua,ite olen myös mustasukkanen miehestäni vaikkei kyllä ole mitään syytä,hän ei kattele naisia eikä kehu niitä,eikä hänellä ole naispuolisia kavereita.Ei tulisi kuuloonkaan että kattoisin läpi sormieni sellasta mitä sä joudut kokemaan,varmasti tollanen tuntuu pahalta en yhtään ihmettele.Sillä jos on uskoutunut jollekkin niin miksi sitä pitäisi kehua ja katella muita?jos toista rakastaa niin sitä haluaa vain katsoa omaa rakastaan,ei muita.
Moikka,
no niinhän sitä ainakin luulisi. Monet kaverini ovat sanoneet, että pidän liian tiukkaa kuria kotona. Että kyllä heidänkin miehensä katselevat kauniita naisia ( mikä on kuulemma ihan normaalia ?) ja kehuvat. Se on kuulemma ihan tyypillistä heteromiehen käytöstä. Mulla alkaa heti sauhuamaan jo korvista, kun ajattelenkin.
Tämä on kyllä ihan kamalaa!
Heippa,
Miten on omalla kohdalla? Ajatteletteko nähdessänne hyvännäköisen tyypin, että onpa hyvännäköinen ? Onko omaan mieleen piirtynyt uskontunnustuksenomaisesti ajatus siitä, että oma kumppani on parhaimman näköinen ihminen maailmassa?
Eihän sitä tietenkään muita tarvitse tuijotella, ja oma rakas on itselle tietenkin se paras mahdollinen. Sokeutta ei kuitenkaan kannata omalta puolisolta edellyttää - jos ei sitten itsekin ole ympäristön suhteen sokea.
Joskus tuntuu nämä rakkauteen ja rakastamiseen ladatut odotukset ja kumppaniin kohdistetut vaatimukset aivan satukirjoista otetuilta. Ja siihen moni suhde taitaa kariutuakin - kuristaviin kaikkinieleviin vaatimuksiin "Jos rakastat minua oikeasti, et voi ihailla ja pitää muita naisia hyvännäköisinä, viisian yms..." . Ehtoja ja vaatimuksia.... jos rakastat, et voi sitä ja tätä.
Vaikka näen, että maailmassa on komeita miehiä ja omaani paremman näköisiä, ei se minua ja tunteitani hetkauta. Mieheni tuskin odottaa minulta sokeaa palvontaa, - rakstan häntä juuri sellaisen kun hän on ja siihen hän voi luottaa. Hänen hymysä saa sydämeni pomppimaan yhä 10 vuoden jälkeen.
Minusta on äärimmäisen tervettä pohtia omaa mustasukkaisuuttaan ja omistamishaluaan - itse olen mustasukkainen ja kärsin siitä. 🙂👍
Voimia kaikille kasvussa!
Moikka,
joo. Hyvä Jasse, että kirjoitit, nimittäin tekstisi sai minut oikeasti ajattelemaan.
Olen itse pettänyt suunnilleen kaikissa tähän astisissa parisuhteissani. Olen todella epävarma itsestäni, minulla on heikko itsetunto enkä voi luottaa itseeni täysin. Miten sitten voisin luottaa kumppaniini, kun en itseenikään..?
Tulinpa ajatelleeksi, että kun itse olen baarissa tai yleensäkin julkisilla paikoilla, katselen kyllä komeita miehiä ja välillä ehkä flirttailenkin, mikä on väärin, kun elän parisuhteessa. Poden huonoa omatuntoa siitä, että solvaan kumppaniani siitä mitä itse teen jatkuvasti ja hän ei voisi tehdä vastaavaa ikinä. Se kai on ihan normaalia katsella muita ja jutella tuntemattomillekin baareissa tms. , kunhan se menee hyvän maun rajoissa.
Taidanpa seuraavaksi katsoa itseäni peiliin. 😉