Runo pahasta rakkaudesta
Kuulin jonkun sanovan ”rakkaus”.
Pysähdyin, samoin sydämeni.
” …rakkaus… ”
Se sana herätti mielessäni joitain muistoja.
Muistoja menneestä elämästäni.
Rakkaus.
Maistelin tuota kirottua sanaa katkeruudesta kuivalla kielelläni.
Krapulaisella, homeisella kielelläni.
Krapula, jonka sain kun join liikaa elämästä.
Join varomatta.
Join elämän lähteestä, rakkauden lähteestä.
Typerys.
Rakkaus.
Mieleeni muistuu revenneitä kuvia. Valvottuja öitä,
tuskaisia päiviä.
Kuvia revenneistä arvista, auki revityistä sydämmistä.
Käärme puremassa itseään.
Tuskaa. Tuskaa. Tuskaa.
Rakkaus.
Ihmisen myrkky itselleen.
Maailman suurin valhe.
Suurin tuhoaja.
Älkää puhuko rakkaudesta minulle koskaan enää mitään!
Rakastaminen ja viha niin
lähellä toisiaan.
Jokaisella meistä
oma tapansa ymmärtää
yhteyttä toiseen.
Jokaisella oma kykynsä
antaa ja ottaa.
Oppia kunnioittamaan.
Yhdessä kasvaa.
Mielelläni
rakastaisin rakkaudessa.
Rauhassa nauttisin.
Kantaisin käsilläni.
Mutta lopultakin, hymähdän,
rakkauden hinta on suru.
Jos ei viha.
Aina.
Annan toivon pilkistellä
aika ajoin.
Itseni uskon korjaavani.
Hilpeys vie voiton.
Voihan tapettiliisteri!
Voihan elämän kevät!
Huh!
Olipa runosi todella vaikuttava ja täynnä tunnetta. Sait minut elämään nuo kaikki vaiheet sanojesi kautta. Runojen kirjoittaminen todella puhdistaa. Hieno avaus sinulta!!!
Oman kriisimme jälkeen - kun tuo toinen jäi miehelleni loppukevään ja kesän jälkeen "kauniiksi" muistoksi, ohitetuksi elämäksi - kirjoitin erilaisissa tunnelmissa kuin Sinä. Syksyllä jatkoimme liittoamme ja yritämme kestää vaikeudet. Toivon, että vielä joskus sinullakin mahdollisuus sanoa "rakkaus" ilman katkeruutta - sille ei voi mitään, että väistämättä siihen hienoinen kyynisyyden vivahde kyllä jää....
"Kirkkaassa syyspäivässä
kuljen kanssasi läpi lehtisateen.
Keltaisten puiden
kurkotellessa taivaan sineä
katson ja näen sinut
värinsä menettäneet kesän muistot
katoavat veden virtaan
Kohden tulevaa kesää
kuljet kanssani
läpi syysvärien
- ja lumen."