Olin ollut noin neljä vuotta sinkkuna ja sitten löysin elämäni rakkauden.Olin heti alusta asti aivan pilvissä.Mies tuntui ja näytti aivan ihananlta.Hän puhui kauniisti ja hujkutti minut rakkauteen.kauniisiin sanoihin ja lempeyteen.Seksi oli kerrassaan upeaa.En ollut koskaaan kokenut sellaista.Noin puolen vuoden seurustelun jälkeen sain ensimmäisen lyönnin nyrkistä.Sitä seurasi muutaman kuukauden välein oikein kunnon selkäsauna.jouduin kaksi kertaa sairaalaan.Mieheni harrasti myös henkistä väkivaltaa.Sain monesti kuulla noin 2-3tuntia haukkumista kuinka olen huora,läski,vastenmielinen ym ja tilannetta hän höysti kysymyksillä,joihin piti koittaa vastata oikein ettei hänen tarvitse turvautua väkivaltaan.Jälkeenpäin hän oli aina pahoillaan ja lupasi ettei hän enää,mutta seuraavassa hetkessä hän jo perui sanansa.Pelottelua oli koko ajan.Olin niin rakastunut että kestin kaiken ja uskoin hänen muuttuvan.Tilanne paheni koko ajan en uskaltanut liikkua missään,enkä soittaaa kenellekkään,enkä tavata ketään,koska mieheni oli erittäin mustasukkainen.Opin elämään niin että kaikki sujuisi mahdollisimman tasaisesti.Elin täysin vain miehelleni.Minun oli oltava valmis kaikkeen mitä hän halusi.Koskaan en saanut näyttää että olisin väsynyt tai onneton.Pelkään häntä,enkä voi ymmärtää hänen kohteluaan.Hän ajattelee vain itseään.Ulkopuolisten silmin hän on oikein hurmaava.Mieheni on myös pettänyt minua muutaman kerran ja on jopa ylpeä siitä.Valehtelu kuuluu hänen lähes jokapäiväiseen ohjelmaan.Tuntuu etten voi luottaa häneen enään missään asiassa.En uskalla erota.Mieheni ei päästä minua.Olen vanki.
Miksi et uskalla erota? Kukaan ei käyttäydy tuolla tavalla rakastamaansa ihmistä kohtaan eikä sinun tarvitse tuollaista nöyryytystä kestää. Sinä et missään nimessä pakene kun lähdet vaan jätät taaksesi naisia arvostamattoman miehen. Raskasta se varmasti on mutta et todellakaan ansaitse tuollaista käytöstä eikä miehesi ansaitse sinua! Hän ei ilmiselvästi tajua mitä hänellä on ja käyttää "asemaansa" väärin. Kenenkään ei tarvitse sietää tuollaista kohtelua. Hae itsellesi apua mahdollisimman pian ja pyri miehestäsi eroon. Keinoja nykypäivänä siihen on. Ennenkuin käy pahemmin...Voimia sinulle!
No joo tässähän se ongelma onkin.Noin mäkin ajattelin ennen,että nyt lähde ja äkkiä ja miksi et muka uskalla.Ihmettelin suuresti miten niin muka ei uskalla lähteä.Nyt tiedän miltä se tuntuu kun oikeasti pelottaa.Ei eroaminen vaan mieheni reaktio.Kun hän tuntee olevansa vähänkin heikoilla hän alkaa heti uhkailla ja hän tekee sen niin uskottavasti että pelkään oikeasti itseni,läheisteni jopa omaisuuteni ja talon puolesta.En oikein löydä ulospääsykeinoja.Tuntuu kuin ainoa keino olisi että hän haluaa itse lähteä,eli että hän löytää toisen.Todella vaikea selittää tilanteen uskottavuutta.En itsekkään uskoisi tilanteen mahdottomuutta,jos en itse sitä kokisi tässä.
Hei Rukkanen,
Ei ole ollenkaan ihmeellistä, ettet pysty lähtemään. Lähteminen parisuhteesta - kohtuullisen hyvästäkin toimimattomasta ihmissuhteesta - on aina vaikeaa. Siitäkin huolimatta, vaikka mitään uhkaa ei ole.
Luulisin, että lähtemisen vaikeus liittyy itsekunnioituksen ja -luottamuksen menetykseen. Ei enää usko selviävänsä. On niin tottunut tietynlaiseen kuvioon, että millainen muutos tahansa on pelottava. Vaikka luvattaisiin, että muutos on hyvä, se pelottaa silti. Kaikki pelottaa. Se minkä osaa ennakoida, vaikka se olisi väkivalta tai henkinen alistaminen, on prosessina tuttu ja turvallinen, siitä melkein tietää miten se toistaa kaavansa.
Väkivallassa on vaan se ongelma, että se pahenee loppua kohden. Jossain vaiheessa olisi vaan uskallettava hypätä suureen tuntemattomaan. 😮
Uskon, että sinun tapauksessasi se kannattaisi. Käy puhumassa asiantuntijoiden kanssa. Suunnittele lähtö ensin viimeistä siirtoa myöten mielessäsi. Tee järjestelyjä. Kun tunnet olevasi riittävän vahva, teet sen. 🙂👍
Olet jo aloittanut prosessin, kun olet lähtenyt puhumaan asiasta, et siis ole ollut toimeton. Huolehdi itsestäsi. Sinä olet vahva, kunhan et usko alistavaa kumppaniasi.🙂🌻
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja terveyttä, voimia tämän asian paremmalle tolalle saattamiseksi. Vain sinä voit auttaa loppuviimeksi itseäsi tekemällä uusia valintoja ja tekoja. Poista kärsimyksesi aiheuttaja elämästäsi.🙂🌻
Terveisin ER
Etsi netistä tietoa, narsisteista ja psykopaateista!
Totta on, että kaikki pahenee iän ja ajan myötä. Ennenkaikkea, sinusta tulee ihmisraunio joka elää alistajansa kautta. Nyt, kun sinulla on vielä hitunen omaa tahtoa, vai onko?..niin kokoa voimasi ja rohkeutesi ja kerro ensin totuus jollekkin..minä tiedän, että voi olla, ettei sinua usko kukaan.."niin ihana ja huomaavainen mies.." Kaikkein paras olisi, jos hommaisit asunnon jostakin, mahdollisimman kaukaa! Hän jättää sinut rauhaan vasta, sitten kun on löytänyt uuden "uhrin"!!!...tai on väärin sanoa noin ehdottomasti, että tee näin...mutta minulla on omat kokemukseni.
Voin kokemuksesta allekirjoittaa että väkivalta pahenee ajan kuluessa. Kuusi vuotta kestänyt suhteeni on ollut aikaisemmin tasaisen väkivaltainen, ja olen tilanteista syyllistänyt itseäni kun "valitin ja yllytin". Häpesin kertoa kenellekkään, valehtelin ruhjeista. Riidat johtuivat yleensä siitä etten ollut tyytyväinen. Mies ei tehnyt mitään kotitöitä ja yksin kaiken hoitaminen oli raskasta. Miehellä oli jatkuvia rahaongelmia ja oppi itse elämään säästäen varmuuden vuoksi. En siis voinut juurikaan elää omaa elämää, sijoittaa itseeni. Myös kaikki yhteinen tekeminen loppui ja mies oli nettiriippuvainen. Viime vuoden lopulla mieheni petti minua. Sain tietää vahingossa. Mies kyllä katui ja olin jo päättänyt että yritän antaa anteeksi. En kuitenkaan pystynyt. Puhuin että haluan aikalisän. Se ei käynyt. Mies ei suostunut puhumaan pettämisestään joten annoin viimeisen mahdollisuuden puhua. Hän heitti sen pois ja silmiin katsoen sanoin että nyt eroamme, tämä oli viimeinen mahdollisuus. Mies myöntyi kovanaamaisesti. Itse olin siitä hetkestä asti eronnut. Tapsin vanhan ystäväni sattumalta ja lohduttaiduin hänen huomionosoituksilla. Mies sai tietää asiasta ja sai mustasukkaisuuskohtauksen, emme muka olleet eronneet. Mies hakkasi minut pahasti ja muutakin. Koskaan ennen ei ollut lyönyt kasvoihin, nyt löi eikä lopettanut vaikka itkin kuolevani. Tein rikosilmoituksen, johonkin raja on vedettävä. Pelkään miestäni tällä hetkellä vaikka hän sanoo ettei enää koskaan.. yhteisen asunnon vuoksi joudun olemaan kotona, minulla ei ole täälä paikkaa mihin mennä, paitsi hädän hetkellä turvakoti. Mies yrittää jarruttaa lähtöäni ja vannoo muuttuvansa. Olen sanonut että hän voi näyttää muutoksen vaikkemme asu yhdessä, mutta hänelle se tuntuu lopulta. Tuntuu pahalta hänet jättää, mutta oma mielenterveys ei kestä tätä tilannetta.
Lähde tai hanki apua ennen kuin sinulle käy vielä pahemmin. Toivon etten koskaan joudu enää kokemaan mitä olen kokenut. Olen sisältä todella ahdistunut, pelkään ja raivoan. Töissä pitäisi tsempata ettei mene työpaikka. Paljon paineita esittää ulospäin että kaikki kunnossa. Taistelen lopullista romahdusta ja masennusta vastaan.
Onko todella jotain parempaa luvassa ja olemassa? Kyllähän sitä kuulee juttuja hyvistä parisuhteista, mutta kai oma käsitys on todella hämärtynyt tälläisestä, vaikka tietää ettei tälläinen ole normaali pariuhde. Mutta mitä tehdä kun toinen anelee uutta mahdollisuutta? Tuntuu että mahdollisuuksia on annettu jo vaikka kuinka eikä mikään ole muuttunut, mikä muuttuisi nyt?Ja oma mieli halajaa omaa rauhaa, turvallisuutta.
No nyt olen tilanteessa,missä olemme ensimmäistä kertaa puhuttu oikein kunnolla mieheni käyttäytymisestä minua kohtaan ja tuntuu siltä että hän on nyt todellakin näkemässä tilanteen vakavuuden.Hän on valmis hakemaan apua ja yrittämään kaikkensa,jotta hänenkin olonsa parantuisi.En tiedä onko tämä nyt minun tyrhaaaa unelmaa paremmasta vai onko jotain tosiaan tapahtumassa.On niin vaikea enää uskoa että mikään onnistuisi hänen kanssaan ja voisin ollla onnellinen.Jaksan silti vielä uskoa,koska olen nyt tilanteessa,jossa voin heti kertoa että nyt on se kohta missä alistat ja kohtelet väärin ja muutos joko tapahtuu heti tai sitten meidän jutusta ei enää tule mitään.Näin olemme asiasta sopineeet.Toivon etten joudu suuresti pettymään.Kiitos kaikille minulle kirjoittaneille,ne ovat tuoneet minulle ihan hirveästi lohtua ja uskoa.Niistä on ollut apua.Joku välittää ja tietää miltä minusta tuntuu.Kiitos ja halaus kaikillle-!
Niinkuin moni on jo tiennyt että on niin turha uskoa toisen muuttumiseen.Enhän minäkään saanut muuta kuin rikotun sydämen,henkisen sairauden ja paljon mustelmia.Nyt olen katsonut totuutta silmiin ja sain oikeaan kohtaan apua vilpittömältä tutulta ja olen kerännyt rohkeuteni ja olen eronnut.Nyt taistelen tunteitteni kanssa,mutta tiedän etten enää koskaan palaa tähän suhteeseen.Toivon että olen jotain edes oppinut ja aika parantaa sydämeni ja henkisen mieleni.Ajoittain olen jopa onnellinen vapaudestani,saan katsoa kylillä minne haluan,eikä tarvitse koko ajan pelätä.Tosin vieläkin mieheni pitää minua otteessani ja pelkään usein,mutta tästä ei voi enää mennä kuin eteenpäin ja parempaan elämään.
Upeaa Rukkanen että olet ottanut näin suuren askeleen oikean suuntaan! 🙂👍
Luin tarinaasi ja rukoilin sinulle voimia astua ulos kotisi ovesta ja uskoa itseesi.
Hienoa että olet ponnistellut näin pitkän prosessin ja aloittanut oman elämän.
Tiedän jotain tuosta lähtemisen vaikeudesta olen kuukausi sitten eronnut tai siis lähtenyt kotoa henkisenväkivallan vuoksi. Asian vatvominen ja itselle tunnustaminen vei pitkään mutta nyt totuttelen uuteen tilanteeseen. Voin sanoa, että on aurinkoisia aamuja ja päiviä mutta myös sumuisia ja sateisia. Itku on ajoittain herkässä sekä mielen matalapaine vie syöpöttelyyn ja murehtimiseen. Saan kuitenkin voimaa kun tiedän päättäväni itse omista tulemisista ja menemisistä, ketään ei tarvitse miellyttää tai pakoilla.
Ihanaa, että sinulla on ystäviä ympärilläsi anna heille arvoa ja nauti heidän seurastaan sillä he hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet!
Aurinkoa ja enkeleitä polullesi, usko itseesi ja oikeuteesi elää vapaana sekä itsenäisenä!
terveisin Minä vain 🙂🌻
Kiitos Vaivaiskoivu lämpimistä ja rohkaisevista sanoista.Tuli ihan itku silmään kun huomaan että joku välittää ja YMMÄRTÄÄ.On minullakin hyviä aamuja ja toisinaan niin huonoja.Välillä hymyilen ja naurankin,mutta sitten taas itken ja muistelen.Mietin että koska olen taas oma itseni,terve kokonainen ihminen.Jaksan tarpoa eteenpäin sillä tiedän että enään en mene kuin eteenpäin parempaan.