Kuten otsikossa kysytään, riittäkö rakkaus pitämään aikuisen lapseni elämässä kiinni? Jo omillaan asuva aikuinen lapseni (24v) on yrittänyt itsemurhaa. Asia on vielä tuore ja koen sen käsittelemisen kovin vaikeaksi. Syyllisyyden tunne ja pelko rakkaan lapsensa menettämisestä ovat kovasti etualalla. Tunnen itseni epäonnistuneeksi, olen elämän edessä toaalisesti polvillani. En todellakaan tiedä mitä minun pitäsi tehdä? Välit nuoreeni ovat edelleen hyvät ja olemme puhuneet asiallisesti tapahtuneesta, hän on kertonut omasta mielestään ratkaisuunsa vaikuttavista asioista. Kävimme läpi eri vaihtoehtoja avun hakemiselle. Rakkaus lapseeni ja hänen elämäänsä on niin suuri ja syvä, mutta riittääkö se?😯🗯️
rehellinen vastaus rehelliseen kysymykseen, en tiedä, lapseni on lääkehelvetissä ja henkisesti sairas, rakkautta on, mutta riittääkö se, siinäpä kysymys?
heippa
Älä ota itsellesi syyllisyyden tunnetta etkä ole epäonnistunut vaan monesti
elämässä sattuu kaikenlaista.
mutta kyllähän se pakostakin pysäyttää ihmisen miettimään asioita.
Ehdottomasti lapsesi tarvitsee ammattiapua ja tukea elämässä???
Monesti kannattaa ihmisiä kuunnella ja jos pelkästään puhuu joskus et olisi parempi
kun kuolisin , tai olisi parempi kun en olisi, tai uhkaa tehdä itsetuhoajatuksia
niin niihin kannattaa reakoida.
Se on sellainen avunpyyntö että tarvitsisi apua.!!!
juttele lapsesi kanssa ja kannattaa kysyä ihan yksinkertaisia kysymyksiä.
esim. Kuinka olet jaksanut???
kuinka olet voinut???
Mitä sinulle kuuluu ???
Niin ihminen yleensä kyllä rupeaa kertomaan asioitansa ja jos ei heti niin kannattaa
kysyä aina silloin tällöin uudestaan.
onkos sinulla ketään ystävää / kaveria jolle voisit kertoa iloja ja suruja???
se helpottas elämääsi.
Huolehdi omasta hyvin voinnista ja jaksamisesta??
Mutta kysympä nyt sinulta.
Kuinkas sinä olet jaksanut???
Kaunista kevättä sinulle
Olen just 24v itsekin ja juuri päässyt irti äitini ylihoivaamisesta. Jota ehkä sitten kutsutaan äidin rakkaudeksi, jota sanaakin jo vihaan.
Minulla ei nyt ollut juuri muuta ongelmaa kuin hieman liioiteltu viinanjuonti, en hoitanut fyysisiä sairauksia enkä syönyt kaikkia lääkkeitä mitä oli määrätty. Lähinnä kai elin sellaista hällä väliä elämää ja aattelin, että kyllä äitini rakkaudesta minuun aina mut tolpilleen taas nostaa.
Nyt olen tämän vuoden omillani elänyt ja hyvin on mennyt. Viinaa en ole juonut yhtään ja fyysiset sairauteni olen hoitanut sovitulla tavalla. Äitini kaa olen hyvissä väleissä, puhumme kuten aikuinen toiselle puhuu.
Minun neuvoni on, että lopeta aikuisen ihmisen liiallinen rakastaminen.
Eli lopeta höösääminen.
Moi! Kiitos, kun kommentoitte kirjoitustani. Tietenkin tähän tilanteeseen liittyy muutakin, kuin vain tämä nuorenmiehen itsemurhayritys sehän oli vain jäävuorenhuippu. Asiat ovat muhineet aikansa pinnanalla ja jokin sinänsä harmiton tapahtuma sai näin karmeat mittasuhteet, kun ei hänellä enään pinna venynyt. En täällä tietenkään voi yksityiskohtaisesti kertoa hänen elämästään, että mikä johti mihinkin. Jokatapauksessa lapseni yritti itsemurhaa ja minä tietenkin mietin omaa osuuttani tapahtuneeseen. En tarkoita syyllistyä se ei auta tilannetta yhtään, mutta en voi sille mitään että jossain määrin nään itseni syyllisenä tässä. Elämä menee eteenpäin niinkuin ennenkin ja pidän huolta itsestäni niinkuin ennenkin. Mutta jotainhan tällä tilanteella meille halutaan opettaa ja sehän jää tietenkin meidän asanosaisten tehtäväksi ottaa selville.
Sinulle nuorimies joka kommentoit kirjoitustani, kiitos, suora palaute on aina parasta. Toivon, että tämä on meilläkin ohimenevä vaihe. Ja sen haluan vielä sanoa, että olen aina kunnioittanut nuoreni omaa elämää ja aikuisuutta ole mielestäni ollut siellä taustalla, tunteena hänelle, että voi pyyttää apua jos tarvii.