Surullisena luin kertomustasi. Samassa tilanteessa olen ollut - mies pudotti pommin pari vuotta sitten. En ollut raskaana, mutta nuorimmainen oli tosi pieni. Sydäntä kylmää sanoa tämä, mutta totuus on se, että sinä et pysty kilpailemaan rakastumisen tunnetta vastaan. Ei auta vaikka olet raskaana, ei auta vaikka miehesi yhä rakastaa sinua (uskon tosiaan että niin on - niin meilläkin oli). Päättömästi rakastunut on kuin huumehumalainen tai alkoholisti. Tavallaan ymmärtää, että tila on ohimenevä ja yrittää itsekin rimpuilla kahden vaiheilla, mutta sinä häviät. Näin sanoi myös terapeutti (tosin paljon myöhemmin). Ei meilläkään elämä ollut mitään normaalia hirveämpää - lapsiperheen ilot ja surut, väsymystä puolin ja toisin, mutta toimeen tultiin ja luulin, että hautaan asti yhdessä mennään.

Minä tein sen virheen, että roikuin miehessäni ja nöyryytin itseäni liian kauan. Ei hänellä puheistaan huolimatta ollut mitään aikomusta luopua toisesta naisesta. Yhä uudelleen anoin miestä lopettamaan suhteen ja hän lopetti sen - tai valehteli lopettaneensa. Eivät he paria päivää kauemmin pystyneet erossa toisistaan olemaan.

Vuoden verran tätä kesti. Nyt on uskomatonta ajatellakaan, että annoin sen jatkua niin kauan. Jokin minut sitten viimein sai tajuamaan, että ainut tapa päästä jotenkin eteenpäin, on katkaista välit mieheen kokonaan. Niin myös tein. Mies muutti (vastentahtoisesti tosin) pois, sovittiin lasten tapaamisista ja omaisuuden jakamisesta. Eropaperin mies oli jo laittanut eteenpäin. Elämä tuntui loppuvan siihen. Oli kuin upottavassa suossa olisi rämpinyt. Toisaalta kuitenkin tunsin palaavani jotenkin eloon, kun en joutunut enää katselemaan vierestä tuota kammottavaa "rakkaustarinaa".

Kului muutama viikko ja mieheni laittoi viestin. Hän tuntui olevan aivan poissa tolaltaan. Uusi elämä ei sitten ollutkaan sitä mitä sen piti olla, eikä uusi nainen sittenkään ollut niin ihana kun ensin näytti olevan. Oma hämmennys oli varmaan yhtä suuri. Mitäs nyt? Toki halusin perheen ja mieheni takaisin, mutta tuntui että taas pitäisi nöyrtyä liikaa.

Noh - yhteen me kuitenkin palattiin. Nyt kun aikaa on jo kulunut, niin voin sanoa että päätös oli (ehkä) oikea. Vaikeaa on ollut - tosi vaikeaa välillä. Silti tuntuu, että kaikkien näiden kokemusten jälkeen me pelastuimme. Ja myös lapsemme pelastuivat erolta.

En tosiaankaan tunne olevani mikään guru näissä asioissa, mutta älä suostu olemaan mikään kakkosnainen. Jos miehesi ei pysty sinuun ja tulevaan lapseenne sitoutumaan sataprosenttisesti, niin anna hänen mennä. Yksin olet vahvempi kuin sellaisen kanssa. Ja minä jos kuka voin sanoa, että se oven näyttäminen rakastamalleen ihmiselle ei ole helppoa.

Toivon sinulle hirveän paljon jaksamista ja onnea tulevaan synnytykseen. Kyllä teidänkin asiat vielä järjestyy - miehesi kanssa tai ilman, usko pois 🙂🌻

Salama: kiitos viestistäsi ja siitä, että jaoit oman ”tarinasi”. Kiitos rohkaisevista sanoista.
Olen täysin ymmärtänyt ja hyväksynyt sen, että eroamme ja annan miehen mennä – ja eihän vaihtoehtoa ole, kun hän on päättänyt mennä. Kaikista järjestelyistä (omaisuus, asumiskuviot, huoltajuus yms.) on alustavasti keskusteltu. Se on tosiaan aivan selvää, ettei tuollaiselle rakastumisen huumalle voi kilpailla mitenkään. Nyt, kun miestä seuraa vierestä (ne vähät ajat, mitä näen), miten se puhkuu energiaa ja hyväntuulisuutta vihellellen, on onnellinen, klikkaa kännykkäänsä taukoamatta ja ajattelee vain sitä toista, niin millään muulla ei ole merkitystä. Välejä en halua enkä voi katkaista lapsen vuoksi. Ja se tietysti tekee tästä erityisen vaikeaa.

Toki aivan koko ajan mietin, miksi ja mistä kaikki johtui? Mikä johti mihinkin? Miksi en riittänyt? Oliko minussa jotakin vikaa? Kun saisi jonkun järjestyksen ja vastaukset kaikkiin asioihin, olisi helpompi käsitellä asiaa ja toipua, jatkaa elämää. Tuntuu vaan, että missään ei ole mitään logiikkaa, mutta se huume nimeltä rakastuminen ja päätön toiminta taitaa kattaa kaiken ja olla vastaus joka kysymykseen.

Ja vaikka kuinka pahalta kaikki tuntuukin ja elämän jatkaminen ilman miestä tuntuu mahdottomalta, en halua olla kakkonen. En ole sitä mitenkään ansainnut, koska olen kaikin puolin hyvä ihminen ja kaikki ominaisuuteni (fyysinen ulkonäkö, luonne) on kohdillaan, vaikka jostakin syystä itsetunto- ja kunnioitus nyt ovatkin kadoksissa. Haluan arvostusta, kunnioitusta, olla se tärkein ja rakkain jollekin. En petetty, nöyryytetty, valehtelun kohde. Olen myös omalla kohdallani ymmärtänyt, että vaikka kävisi niin, että mies anelisi takaisinpääsyä vuoden tai kymmenen vuoden kuluttua, meillä ei yhteistä tulevaisuutta pariskuntana voi enää olla. Mikä silloin olisi toisin? Tehtyjä tekoja ei saa tekemättömiksi ja mun elämän tuhoamisella on kauaskantoiset vaikutukset. Luottamus ja anteeksianto voitaisiin ehkä kovalla työllä pitkän ajan kuluessa saavuttaa, ehkä. Mutta menetinhän minä nytkin ihan ilman mitään syytä merkitykseni ja tärkeyteni ja hän lähti tuosta vaan toisen matkaan. Mikä jatkossa toisi merkitykseni takaisin ja jos mies ei nyt ole ollut onnellinen kanssani viime aikoina, miksi hän sitä tulevaisuudessa olisi? Vaikka rakastumisenhuuma tuohon naiseen loppuisi ja ottaisin hänet takaisin, silloin erityisesti kokisin olevani se kakkonen, varasijalla.
Nämä asiat varmasti kaikki kokevat eri tavalla ja tietysti toivoisin lapselle ehjää perhettä. Mutta, näin se nyt vaan taitaa olla.

Olen todella onnellinen, että kohdallasi asiat kääntyivät parhain päin ja te pelastuitte ja saitte ehjän perheenne takaisin.

Taas täällä...

Nyt on tunteena noussut pintaan aivan järjetön viha, en oikein tiedä miten käsitellä tuota tunnetta, se on niin voimakas. Niin kauhea viha, etten haluaisi nähdä koko ihmistä. Ja vaikka yksin on paha olla, on myös silloin paha olla, kun mies ”käy tuossa kääntymässä”. Viha siitä, miten kaikkein rakkain voi tehdä näin rakastamalleen ihmiselle. Kuitenkin ns. välit on oltava lapsen vuoksi ja toivoisin kovasti, että mun tunteet joskus kaukana tulevaisuudessa muuttuisi sellaisiksi, että miehen ollessa tuossa lapsen kanssa, en tuntisi näin. Kuten aiemmin kirjoitin, anteeksi ei voi antaa tai unohtaa, mutta näillä tunteilla yhteistyön tekeminen ja hyvissä väleissä oleminen tuntuu erittäin vaikealta. Eihän sitä voi tietää, miten nämä tunteet menee ja mitä aika tekee, mutta ellei lasta olisi, en varmasti kykenisi olemaan missään tekemisissä miehen kanssa pitkään aikaan ja se olisi itsellenikin kai parasta.

Tuntuu, että pää on niin täynnä kaikkia tunteita, ettei mitään rajaa. Vaikka miehestä en voi kovinkaan hyvää ajatella, silti säälittää jopa hänen elämänsä tulevaisuudessa. Valinnut uudeksi kumppanikseen täysin moraalittoman ihmisen, joka alkanut suhteeseen avioliitossa olevan miehen kanssa ja toivottu lapsi tulossa. Säälittää, sellainen ei voi olla hyvä tuleva puoliso miehelleni. Toiseksi säälittää se, että sitten kun mies, ehkä monen vuoden kuluttua suhteessaan tajuaa, ettei olekaan enää niin palavasti rakastunut ja kaikki ei olekaan niin helppoa tai sellaista, mitä odotti ja samalla nousevat pintaan kaikki nämä tunteet/asiat hänen puoleltaan, joita hän ei nyt rakastumisen huumassa kykene selvästi ymmärtämään tai käsittelemään (kuinka väärin tehnyt mua kohtaan, syyllisyys, häpeä). Uskon, että hän ei selviä siitä henkisesti kovin helpolla. Tiedän, ettei nyt pitäisi muita ajatella, mutta kaikkea on nyt todellakin aikaa ajatella.

Hei tuhottu. Luin ensimmäistä kertaa kertomustasi alusta loppuun ja kyllä täytyy sanoa, että vereni kiehahti, kun luin miehesi käytöksestä. Sain itse sokkiherätyksen 10 vuotta sitten, kun avomieheni ilmoitti, että 10 vuotta kestänyt yhteiselo on ohi. Hän oli löytänyt elämänsä rakkauden, tunne oli hänen sanojaan lainaten kuin "jalat olisi viety alta". Hän oli jo pari vuotta aiemmin pettänyt minua, mutta annoin tuolloin anteeksi hänen rukoiltuaan, etten jättäisi häntä ja hän ei halua muita kuin minut. Vannoi ja vakuutti tuolloin, ettei erehdy tekemään moista enää toista kertaa. Ostimme talon ja olimme asuneet uudessa talossa kolme kuukautta, kun mies pudotti pommin. Elämäni hajosi pirstaleiksi tuona hetkenä. Talo menisi myyntiin, minun pitäisi etsiä pikaisesti asunto itselleni ja järjestää asiani, koska miehellä oli kiire uuteen elämäänsä. Laihduin hetkessä 10 kg, olin niin järkyttynyt, että menetin toimintakykyni lähes kokonaan. Mies käyttäytyi eroprosessin aikana ikävästi, hänen uuden elämänsä esteenä olin minä, joka en hankkinut asuntoa tarpeeksi nopeasti ja tuntui, että kaikki minussa ärsytti häntä. Ei puhettakaan, että ymmärrystä olisi riittänyt siihen, että hän on aiheuttanut sellaisen järkytyksen, että jo sen sulattamiseen sekä eteenpäin pyrkimiseen vie aikaa. Kirjoitit tuoreessa viestissäsi että vihan tunteet ovat nyt pinnassa. Älä yritä tukahduttaa niitä, sinulla on täysi oikeus noihin tunteisiin. Itse olen menettänyt kaiken luottamuksen miehiin enkä pysty enää sitoutumaan niin, etten varmistaisi selustaani. Ymmärrän, että lapsen vuoksi haluat pitää välit sellaisina, että lapsella on isä elämässään. Älä kuitenkaan patoa tunteitasi, itke, huuda, raivoa, jos siltä tuntuu.😠 Voimia Sinulle

Eipä voi muuta sanoa kuin että mä niin ymmärrän täysin sun fiiliksiä... Aikaa on todellakin ajatella, pyöritellä näitä kuluttavia asioita mielessään aina uudelleen ja uudelleen. Fiilikset heittelee äärestä toiseen ja minulla kulunut viikko on ollut aika surumielinen, haikea ja jotenkin semmoinen että en oikein osaa nähdä meille tulevaisuutta perheenä. Niin paljon pitäisi antaa anteeksi ja arjen järjestyminen huolestuttaa kun tuntuu että hukkuu tähän suruun. Kaikki ilo syntyvästä lapsesta jää murheiden alle ja siitä sitten tuntee syyllisyyttä vaikka eihän minun tarvitsisi. Enhän minä ole tehnyt mitään pahaa... on jotenkin niin katkera olo siitä että nyt kun pitäisi olla iloinen niin elänkin elämäni hirveintä vaihetta ☹️ plus siihen vielä roppakaupalla raskaushormoonia niin avot...

Ainoa keino käsitellä pahaa oloa on kirjoittaminen ja puhuminen. Olen liikunnallinen ihminen ja tottunut siihen että puran pahan olon liikkumalla, nyt sekin on kiellettyä raskauden tuomien ongelmien myötä. Ja vaikka ympärillä olisi miten paljon ihania ja tärkeitä ihmisiä niin siltikin tuntuu siltä että sitä on niin yksin. Yksinhän tässä joutuu päätöksiä tekemään, annanko mahdollisuuden vielä miehelle? Miehelle joka on ollut hylkäämässä syntyvän lapsensa... miehelle joka saattaa raskaana olevan naisensa hulluuden partaalle, masennuksen syövereihin pahimpaan hetkeen....Huh, tulipahan puhallettua... ja jauhettua tääs tätä samaa.

Mutta mun mielestä on hienoa että sun kirjoituksista huomaa, että nyt ajattelet itseäsi enemmän. Tai ainakin on asennetta siinä että sua ei saa kohdella miten tahansa!
Mä itse toimisin sinun tilanteessa nyt jatkossa niin että en pitäisi mieheen mitään yhteyttä. Jos pystyt mitenkään ennakoimaan milloin on tulossa käymään vaatteidenvaihtoreissulla niin lähde pois kotoa. Jätä kaikki yhteydenpito miehen kontolle ja kun lapsi on syntynyt niin jatka samaa rataa. Siinähän näet miten paljon sitä kiinnostaa sitten. Itse pitäisin varmaan vielä kirjaakin siitä kuinka paljon mies on yhteydessä, olis sitten ainakin näyttöä kun mietitään huoltajuusasioita. Eihän kohdallasi ole kuitenkaan kyse siitä että estäisit häntä tapaamasta lasta koska kuitenkin olet yrittänyt saada miestä heräteltyä aiempien kirjoitusten mukaan siihen tosiasiaan että lapsi on tulossa oli hän kuinka rakastunut sitten vaan...

Jos miehesi on kuitenkin ihan täysipäinen ihminen niin uskon että hän tulee katumaan tekojaan vielä. Eiköhän viimeistään oman lapsen näkeminen saa kovemmankin ihmisen herkistymään ja ymmärtämään mitä on tehnyt. Tai sitten myöhemmin kun lapsi kyselee asioita. Mutta mies käy virheitään läpi sitten ajallaan, älä sinä niitä murehdi. Sun ja lapsen arki on toivottasti silloin oikein hyvällä mallilla 😉

Jaksuja sinulle!

troubles: Kiitos vastauksestasi. Uskon että ”veri kiehahti”, kun luit tarinaani. Niin ovat kaikki kokeneet, vanhempamme, sukumme, sisarukset, ystävät – kukaan ei voi ymmärtää, ovat järkyttyneitä ja vihoissaan. Minä, joka olen ollut tuolle ihmiselle kaikki kaikessa, en ole nyt yhtään mitään. Meillä on ollut kaikki, mitä elämältä voi toivoa, ja hän tuhosi kaiken – murskasi minut pieniksi palasiksi.

Olen pahoillani, että olet myös kokenut kovia. Ja myös ikävä tilanne, kun olitte juuri ostaneet talon.
Koen samoin, että en kykene luottamaan enää koskaan kehenkään ihmiseen, jos se kaikkein luotettavin ihminen elämässä tekee näin. Kuka vaan voi tehdä saman ja satuttaa. Juuri tuo pelottaa, kun esim. omasta erostasi on kulunut jo 10 vuotta aikaa ja koet edelleen niin. En varmasti voi koskaan luottaa kehenkään.. Rakentaa mitään uutta ihmissuhdetta. Tuntuu hirveältä, että mies on vienyt minulta sen pois, luottamuksen muihinkin ihmisiin, jotka ehkä olisivat luottamuksen arvoisia.

Olen myös laihtunut, sillä reippaasta alku- ja keskiraskauden painonnoususta on vain rippeet jäljellä... Kaipa vauva ottaa kuitenkin ensin, mitä tarvitsee – syömisestä ei vaan tule mitään.. Aluksi itkin ja paljon, nyt tuntuu etten enää edes osaa tai jaksa itkeä. Jäljellä on tuo viha ja tyhjyys, epätietoisuus kaikesta, epätietoisuus ja pelko tulevaisuudesta. Yksinäisyys ja läheisyyden puute.

BalsamiaHaavoille: Niin totta. Pitäisi elää elämän onnellisinta aikaa ja tämä on kauheaa painajaista, mikä onkin totta. Alkupäivinä, kun heräsin lyhyiltä unilta, luulin jo hetken, että tämä on tosiaan pahaa unta. Nyt reilun viikon ajan, kun olen aamuisin heräillyt, tiedän heti tämän olevan totisinta totta ja olo on kamala. Mies on vienyt ilon viattomasta ja odotetusta vauvasta, raskausajasta. Vienyt vauvalta iloisen ja onnellisen, tasapainoisen äidin. Ehjän perheen. Mies sentään vaikuttaa iloiselta rakastumisineen, niin vauvalla on sitten edes iloinen isä..

Mies on tosiaan tähän asti ollut erittäin täysijärkinen ja tasapainoinen ihminen. Enää en voi olla samaa mieltä, kun en tunne koko ihmistä ja kun ajattelee tätä käytöstä. Hänen katseensa on muuttunut, en tiedä mitä se kertoo. Mielellään ei katso silmiin, mutta kun katsoo, katse on aivan vieraan. Hyvin viileää on ollut, kun hän on käynyt. Ei tosiaan ole hänelle mitään sanottavaa, vaikka hän jotakin yleismaailmallista kommenttia jostakin heittääkin. Mitäpä siihen vastaamaan, kun toinen kysyy: ”miten viikonloppu meni?”… Uskomatonta!!

Synnyttäminen tai kivut eivät pelota, mietitytä, jännitä ollenkaan. En osaa ajatella niitä. Sen sijaan jännitän ja pelkään vauvan ensikohtaamista vanhempiensa kanssa, miten isä reagoi, kun näkee vastasyntyneen lapsensa (ei ole koskaan vastasyntynyttä nähnyt)? Miten minä reagoin vauvaan, kun kaikki ilo ja onnellisuus on poissa? En edes muista enää, miltä tuntui hymyillä tai nauraa. Nouseeko itsellä siinä hormonimyrskyssä tämä vihantunne potenssiin miljoona? Sekoanko tai lamaannunko ihan lopullisesti? Näitä mietin.

Kovasti voimia ketjun aloittajalle!

Olen ollut miltei samassa tilanteessa kun sinä. Tosin mies ilmoitti halustaan erota vauvan jo synnyttyä ja ollessa neljä kuukautta. Parin viikon ajan hän oli kiikun kaakun, mutta pysyi päätöksessään. Tästä kaikesta on jo yli 10 vuotta ja lapsikin lähestyy teini-ikää. Matka on ollut hyvin raskas, sillä kenties omasta syyllisyydestään johtuen, isä on panetellut minua lapselle, vaikka minä olen yksin huolehtinut hänestä. Itse en ole tähän haukkumiseen halunnut lähteä, joten tällä hetkellä elämme tilanteessa - kamala lähivanhempi (minä) ja ihana etävanhempi (isä). Uskon ja toivon, että lapsi ymmärtää tilanteen tultuaan joskus aikuiseksi, mutta raskasta tämä on yhä ja edessä vielä raskaampi murrosikä.

Mä uskon, että aika monissa näissä tapauksissa, jolloin mies lähtee heti vauvan synnyttyä tai raskauden viimemetreillä, ei välttämättä ole kyse niinkään "suuresta rakastumisesta", vaan käsittelemättömistä traumoista miehen omassa elämässä, joka aiheuttaa esimerkiksi voimakasta sitoutumisenpelkoa. Se voi pulpahtaa pintaan kun sitoutumisesta "tuleekin todellista", esimerkiksi lapsen tai avioliiton vuoksi, vaikka sitä ennen olisi eletty vuosia yhdessä. Usein ne voivat liittyä miehen omaan lapsuuteen ja ovat siksi aika voimakkaita moottoreita ja hallitsemattomiakin tunteita. Näin oli ainakin meidän tapauksessamme, mikä oli tuli ilmi myös miehen elämässä myöhemmin. Hänen seuraavalle perheyritelmälleen kävi samalla tavalla: lapsi ja avioliitto, ja pam ero heti pari kuukauden jälkeen. Mies on itse elänyt lapsuutensa hyvin riitaisen avioeron välikappaleena, joten käytöksen syy kumpuaa niistä selvittämättömistä tunteista. En sano, että kaikilla on näin, mutta aika usein voi syy löytyä sieltäkin.

Mutta voin vakuuttaa sinulle, että sinä tulet selviämään! Kun lapsi on syntynyt, hän tulee antamaan sinulle syyn ja voimia jatkaa. Ihan jo hormonit synnytyksen jälkeen ovat monelle naiselle sellainen energialataus, joiden avulla mennään läpi vaikka harmaan kiven.

Sinulla ei ole mitään velvollisuutta ottaa miestäsi mukaan synnytykseen toisen naisen sängystä. Jos sinulla on suinkin joku hyvä ystävä, ota hänet mukaan. Siinä tilanteessa on hyvä, jos rinnallasi on ihminen, jonka voit ajatella olevan vilpittömästi sinun tukenasi. Tai käänny doula-palvelun puoleen: http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/tyomuodot/ensikodit-ja-muu-vauvaperheiden-/doula/

Sinulla ei ole mitään hävettävää, et ole tehnyt mitään väärin, etkä ole ainoa tuohon tilanteeseen joutunut nainen.

En tiedä ajatteletko, että synnytyksen näkeminen saattaisi saada miehen palaamaan luoksesi tai ns. tulemaan järkiinsä, mutta voi hyvin olla, ettei mikään sitä tee. Kyse ei välttämättä ole sinusta, ei vauvasta, ei ihanasta toisesta naisesta, vaan hänen omasta sisäisestä kaaoksestaan.

Jos sinun on mahdollista majoittua vanhempiesi, sisarustesi tai ystäviesi luo, lähde mahdollisimman pian! On aika karua sanoa, että ei ole mitään taetta, että miehesi palaisi, joten sinun tulee vain itsesi ja vauvan tähden alkaa rakentaa mahdollisimman hyvää turvaverkkoa, sillä tulet sitä tarvitsemaan. Ja antaa näiden ihmisten auttaa itseäsi ja järjestellä asioita puolestasi.

Mies voi palata, jos palaa, mutta periaatteessa mikään sinun toimintasi ei siihen tällä hetkellä välttämättä vaikuta, ja raa´asti sanottuna, se ei ole nyt asia, johon sinun kannattaa vähäisiä voimiasi käyttää.

Vastasyntynyttä tuskin suositellaan nytkään erotettavaksi imettävästä äidistä edes yön ajaksi, joten se ajatus että miehesi ottaisi vauvan mukaan uuden naisystävänsä luo, ei ole kovin realistinen. Meillä ensimmäiset yli yhden yön tapaamiset lapsen ja isän kanssa alkoivat toteutua lapsen ollessa noin 2 vuotta. Sitä ennen isä tuli vierailemaan minun uudessa kodissani ja oli siellä hetken vauvan kanssa (mikä ei ollut helppoa minulle) ja vähän myöhemmin otti vauvan mukaansa ensin muutamiksi tunneiksi, sitten vähän pidemmäksi ajaksi päivällä. Joten senkin vuoksi sinä tarvitset nyt voimia ja tukea sieltä, mistä sitä aidosti saat.

Jos mies haluaa olla mukana lapsen elämässä, hae heti sovittelu- ja keskusteluapua tapaamisten ja huollon järjestämiseksi, jotta tilanteesta ei pääsisi syntymään vuosikausien pitkittynyttä huoltoriitaa, kuten meidän tapauksessamme. Asiat kannattaa sopia mahdollisimman yksiselitteisesti heti.

Jos sinulla ei ole ystäviä tai sukulaisia, tukeudu häpeilemättä ammattiapuun, sillä sitä on saatavilla.

Usko minua - tulet kyllä selviytymään. Et ole ainoa nainen tuollaisessa karmeassa tilanteessa, ja me olemme selviytyneet. Kuka paremmin, kuka vähän huonommin, mutta selviydytty ollaan. Itselläni ei ollut edes turvaverkkoa, sillä omat ystäväni olivat vielä tuolloin niin erilaisessa elämäntilanteessa ja perheettömiä, ja tein itse virheen siinä, etten ymmärtänyt kääntyä ammattiavun puoleen ja sinnittelin suomalaisen naisen sisulla yksin. Siitä huolimatta, vaikka käytännössä olen oikeasti ollut kiinni lapsessa hänen ensimmäisinä vuosinaan 24/7 lukuunottamatta näitä hyvin lyhyitä vierailuita lapsen isän luo, olen selvinnyt. Ja niin tulet sinäkin vaikka nyt elämä tuntuu kaaokselta.

Voimahalaus! 🙂🌻

Miten taas tuntuukin ihan siltä kuin kävisin kirjeenvaihtoa itseni kanssa kun luen tuhotun kirjoituksia. Niin samoja ajatuksia... Synnytystä en minäkään ole miettinyt konkreettisella tasolla vaan nimenomaan sitä mitä tunteita se minuun lataa. Nouseeko viha ja katkeruus miestä kohtaan ylimmilleen? Pystynkö pidättelemään käytöstäni miestä kohtaan jos tuntuu että se käy sietämättömäksi. Sehän olisikin kiva kun järjestäisin siellä sairaalassa "pikku episodin". Että se olisi pientä sen rinnalla miten aina välillä lataan kotonakin tätä pahaa oloani hänen päälleen.

Uskon siihen että itsessäni lapsen näkeminen kyllä herättää rakkaudentunteen, varmasti myös suojelunhalua mikä voikin nostattaa juuri nuo vihantunteet lapsen isää kohtaan... meillä asioita on puitu ja taustalla on juurikin noita, Seilin mainitsemia, miehen kokemia käsittelemättömiä traumoja. Eli tavallaan "järkisyitä" käytökselle mutta silti, vaikka miten yrittäisin ymmärtää, en tajua miksi vahinko piti laittaa kiertämään... Tämä raskaus ja lapsen odotus, minkä piti olla ainutkertaista, on syöpynyt mieleeni traumaksi, kaaokseksi, hallitsemattomaksi ajaksi.Elämässä voi tosiaan sattua ja tapahtua mutta on tämä niin järjetöntä. Voi kertakaikkiaa tätä spekuloinnin ja vatvomisen määrää! Miksi nyt kun olen saamassa ensimmäistä lastani? Miksi ei aiemmin tai myöhemmin... Miksi ja miksi. Yksin kestäisin paremmin mutta tämä syntyvä lapsi ja elämänmuutokset jo sen takia ovat ihmiselle isoja asioita. Onneksi ainakin itse huomaan että kun saa aina välillä purettua pahan olon niin sitten kuitenkin helpottaa hetkeksi. Mutta tosiaan sitä puhdasta iloa ja onnea en ole tuntenut minäkään aikoihin, se on muisto vain. Vaikka pystyn vitsailemaan ja nauramaan välillä niin perusvire on kuitenkin surumielisyys, ahdistuksen tunne rinnassa...

Yritän kuitenkin ajatella asioita positiivisesti. Minä saan lapsen, moni jää lapsettomaksi. Minä saan lapsen ja sitä myötä äidinrakkauden, sitä rakkautta ei ainakaan kukaan ota pois... Minä haluan toipua tästä ja olla sen jälkeen vielä vahvempi!

Suhteen jatkamismahdollisuudet mietityttävät kovasti vaikka onkin ollut puhetta että nyt keskitytään vain loppuodotukseen ja synnytykseen. On niin kova tarve sille että saisi ajatukset ja elämän järjestykseen, ohjat omiin käsiin. Puntaroin eri vaihtoehtoja luottamisen suhteen. Uskallanko kuitenkaan ikinä enää luottaa mieheeni jos annan anteeksi? Mutta uskaltaisinko toisaalta luottaa enää kehenkään mieheen? Onko se sitten ihan sama kenen kanssa olen kun en kuitenkaan luota? Pitäisikö olla sinkkuna, itseeni voin luottaa eniten... Pitäisikö laskea rimaa uskollisuuden suhteen ja olla itsekin löyhämoraalisempi? Onko se vain yksinkertaisesti liian vanhanaikaista uskoa siihen että joku olisi uskollinen tänäpäivänä? Mitä jos joskus itsekin ihastun ja rakastun toiseen suhteessa ollessani enkä voi sille tunteelle mitään (no teoilleenhan kyllä voi, ja olenkin aina itse hoitanut yhden ihmisen kerrallaan). Pelko siitä että tulee taas satutetuksi uudelleen on suuri ja saa mielen kääntymään siihen suuntaan että yksin olisi paljon parempi. Toisaalta ajatus että tämä kriisi voisi vahvistaa meidän suhdetta saa pään taas kääntymään muualle. Yhtä juupas-eipäsleikkiä. Vaikka sitä haluaisi vastaukset heti ei voi tehdä muuta kuin antaa ajan lipua eteenpäin. En koe tällähetkellä olevani kovin vahvoilla että voisin tehdä vielä päätöksiä, ellei sitten käy niin että mieheni saa tarpeekseen pahasta olostani ja tekee omat ratkaisunsa. Toistaiseksi se on hyvin selviytynyt, jaksanut katsoa pahaa oloani ja kokea hirvittävää syyllisyyttä aiheuttamastaan tuskasta.

Tätä kirjoitellessa telkkarista tulee prinsessa Estellen ristiäiset. Millaisetkohan juhlat meille tulee kun kuitenkin kaikki vieraat tietävät tapahtuneista... Miehelle se ei ainakaan tule olemaan helppo päivä!

Ei muuta kuin tsemppitoivotuksia taas sinulle tuhottu!

Seili: Kiitos voimasanoista.
En ajattele ollenkaan, että synnytyksen näkeminen saisi miehen palaamaan takaisin luokseni. Mietin hänen tunteitaan vauvaa kohtaan, koska tuntuu, ettei tuo ihminen ajattele tai toimi mitenkään järkevästi ja on täysin tunteeton. Eikä tästä enää mitään tulisikaan, kun tunnen rajatonta vihaa, halveksuntaa ja inhoa häntä kohtaan. En kunnioita tai arvosta ketään tällä hetkellä niin vähän kuin häntä. Siksi tämäkin tuntuu niin vaikealta, olla pelkästään muodollisesti hänen kanssaan tekemisissä lapsen vuoksi. Vaatii uskomattoman paljon ja en tiedä miten kykenen siihen.
En osaa sanoa, onko miehellä lapsuudessa varsinaisesti mitään traumoja taustalla. Ei ole avioeroperheestä, mutta isä ei kylläkään työnsä puolesta ollut kotona paljoakaan läsnä. Tiedän, että tästä mieheni ainakin lapsuudessaan kärsi.

BalsamiaHaavoille: Niinpä, tätä vatvomista, tunneskaalaa ja kysymyksiä ilman vastauksia piisaa..
Itse olen kirjoitellut ennen raskautta ja raskausaikana mm. http://www.helistin.fi/keskustelu. Siellä voi lähettää yksityisviestejä kirjautuneiden välillä ja tarvittaessa mm. vaihtaa sähköpostiosoitteita. Olisi kiva keskustella kanssasi jatkossakin eli mikäli kiinnostaa ja haluat, voit kirjautua sinne vaikka samalla nimimerkillä kuin täällä. Ja kirjoittaa avoimeen keskusteluun jonkun keskustelunaloituksen esim. pettämisestä tai mistä vaan. Löytäisin sinut sitä kautta ja voisin lähettää sitten yksityisviestin (olen kirjautuneena sinne eri nimimerkillä kuin tänne).
Tsemppiä sinulle!

Ok. Laitan sulle viestiä sinne Helistimeen.

Minulla sama juttu. Tosin en onneksi ollut raskaana, mutta innolla odotin ensimmäistä hääpäivää ☹️ Ennen ensimmäistä hääpäivää mies ilmoitti haluavansa eron, se oli ihan kamalaa. Tieto tuli minulle todella yllätyksenä, ihan puun takaa. Aivan hirveää oli. Tuskin sain henkeä tiedon ensimmäisinä tunteina. Tuosta kulunut jo lähes vuosi ja sama tuska jatkuu. Tuntuu etten ikinä pääse yli tästä. Yksinäisyys on valtavaa.

Ja juuri tuo yksinyrittäminen!!!!! Voi että mieheni selitti minulle aivan samaa. Miten voi yksin yrittää. Olisi ollut kiva minullekin kertoa että jotain ongelmia on. Olen ikuisesti siitä katkera että minulle ei annettu mahdollisuutta yrittää. Ei voitu mennä terapiaan, ei puhua asioista, kun mies vaan salama kirkkaalta taivaalta ilmoitti että haluaa eron ja muutti samantien pois. Yhdessä ongelmia pitäisi ratkaista ja yrittää puhua niistä. Onneksi en ole ainoa jolle mies selittänyt tuollaista soopaa. Olen niin kiukkuinen asiasta.

Yritä jaksaa ja yritä nauttia raskausajasta! Tovion sinulle paljon voimia ja uskoa tulevaisuuteen. Minulla usko tällä hetkellä kadoksissa, mutta tämä vertaistuki auttaa edes hiukan, kun on joku kenen kanssa jakaa asioita.