Voimia todella paljon!
Kullostaa siltä että mies on vain kyllästynyt tasaiseen elämään ja hakee nyt uudesta naisesta vaihtelua elämään, mutta tuleehan siihenkin suhteeseen arki.
Tsemppiä kovasti ja toivottavasti sinulla on hyvä tukiverkosto johon tukeutua 🙂

Hei "Tuhottu" !

Miehet sitten osaavat ilahduttaa vaimojaan! Ollaan sitten missä elämän tilanteessa tahansa, niin näyttää olevan aina tuo sama kuvio ja selitykset. Tylsää, tasaista ja arkista. Mitä hittoa miehet luulee tämän elämän olevan? Arkeahan tämä suurimmaksi osaksi on.

Voin vain kuvitella millainen suru, ahdistus ja hätä sinulla nyt on. Varsinkin tuossa tilassa kun vauva on vasta tulossa. En voi kuin lähettää ison voimahalauksen, koita jaksaa.

Aikaa tälläisen järkytyksen käsittelyyn tarvitaan paljon. Itselläni vastaavasta tiedosta on kulunut nyt n. 5 kuukautta ja vasta nyt alkaa olla jotain valoisia ajatuksia. Ensimmäinen kuukaisi menee varmasti ihan sumussa, siihen voit varautua.

Mutta mitä pitäisi tehdä? Siihen saat varmasti niin monta erilaista vastausta, kuin on vastaajiakin. Ja kuitenkin ihan itse sinä ja miehensi teette ratkaisun.

Meillä mies muutti pois ja eropaperi laitettiin. Minä en halua erota, eikä mieskään vieläkään tiedä mitä haluaa. Olen luvannut hänelle tämän eron harkinta-ajan odottaa ja antaa mahdollisuuden palata jos haluaa. Pakottaahan ei toista voi. Raskata tämäkin vaihe on, mutta silti suosittelen jos sydämessä vähänkin on vielä rakkautta.

Mutta en voi tuomita niitäkään vaihtoehtoja, joissa suhde laitetaan poikki heti ja lopullisesti. Kuuntele siis sydämesi ääntä, ja yritä sovittaa se yhteen järjen kanssa.
Helposti sanottu, mutta vaikeaa.

Kirjoittele tänne ja lue noita satoja kirjoituksia pettämisestä ja jättämisestä. Niistä saa tosi hyvää vertaistukea.

Elämäsi pitäisi olla nyt iloisimmillaan, ja sitten tällainen uutinen mieheltä..en voi kuvitellakaan miltä sinusta tuntuu.
Jos miehesi kuitenkin sanoo,että rakastaa sinua vielä, miten voi olla että hän sitten haluaa erota? Yrittäkää saada äkkiä jostain kriisipalvelusta aika, jotta voitte mennä keskustelemaan asioista. Miehelläsi on selvästi kolmenkympin kriisi,
hänestä varmaan tuntuu että kun lapsikin on tulossa, että elämä valuu johonkin ja ihastuminen toiseen ihmiseen on yksi "hätähuuto", minun mielestäni ainakin. Toivottavasti saatte asianne puhuttua ja pystytte jatkamaan avioparina. Kaikkea hyvää sinulle.

Kiitos kaikille vastauksista ja myötäelämisestä. Voimia todellakin tarvitaan, en tiedä mistä sitä ammentaisi. Tuntuu, että kirjoittaminen auttaa ja olen tehnyt sitä todella paljon viime päivinä, kirjoittanut itselleni, miltä minusta tuntuu. Tukiverkostoa ei oikein ole ja se on erittäin huono asia.

Minä tosiaankin olisin halunnut yrittää kaikin voimin pelastaa avioliittomme, mennä terapiaan, panostaa enemmän suhteeseen – mitä vaan. Antaa pettämisen ajallaan anteeksi. Ja rakkautta, tahtoa ja taisteluvoimaa minun taholtani riittäisi. Itseni, mutta tietysti vauvan vuoksi. Siksi tuntuu pahalta, kun mies ei anna mitään mahdollisuutta ja on muka yksin yrittänyt ½ vuotta. Ja minä en ole tietänyt, että hän ei ole ollut onnellinen. Mies on tehnyt lopullisen ratkaisun yksinään. Siksi jää ikuinen jossittelu, että olisiko liitto vielä onnistunut, kun minulle jää tunne ettei ole yhtään yritetty ja en ole voinutkaan mitenkään ”erityisesti” yrittää, kun en kerran ole tietänyt mistään mitään. Minä elän onnellista avioliittoa ja sitten päin näköä vaan täräytetään valmis päätös erosta.

Mies tosiaan sanoin rakastavansa minua edelleen ja varmaan aina, koska meillä on pitkä historia yhdessä. Mutta elämä on ”vaan olemista” ja on rakastunut siihen toiseen. Haluaa kuulemma uskoa, että se tunne kestää vaikka 60v. ja tämän uuden naisen kanssa tuntuu erilaiselta (no tietysti rakastumisvaihe tuohon naiseen tuntuu erilaiselta kuin arkirakastaminen minun kanssa..). Yritin sanoa, että arki ja ”vaan” raskastamisenvaihe tulee joka suhteeseen, mutta hän ei sitä usko (tosin aiemmin joskus kun on asiasta yleisellä tasolla puhuttu on ollut itsekin sitä mieltä, että mieletön rakastumisentunne kuuluu alkuvaiheeseen suhdetta ja se tasainen arki alkaa jossakin vaiheessa). Tämän naisen kanssa tuntuu nyt siltä, että se kipinöivä rakkauden palo kestää ikuisesti.

Olen vakuuttunut, että miehellä on juurikin kolmenkympin kriisi. Ja ei voi olla sattumaa, että suhde ja rakastuminen osui juuri raskausaikaan. On myöntänyt, että on kokenut pelkoa vauvan tulosta ja olen sanonut, että ei avioero ole mikään portti vapauteen isyydestä tai vastuusta. Päinvastoin, kun hän on luvannut olla paljon läsnä lapsen elämässä (puolet ja puolet kummallakin) niin kaikki vie nyt huomattavasti enemmän häneltäkin vapaa-aikaa pois, kun asutaan jatkossa eri osoitteissa (aikataulutukset, päiväkotikyyditykset, minulla vuorotyö). Eli häneltä vaaditaan nyt paljon enemmän kuin avioliitossa.

Kysyin, miltä tuntuu olla rakastunut. Hän sanoi, että ”pää on kuin karusellissa”. Ja tuollaisen karusellin kyydissä hän tekee tällaisia isoja ratkaisuja...

Olemme kyenneet pääosin asialliseen keskusteluun, mutta nyt mies vaatii, ettei eron syystä puhuta. Itse taas haluan oikeutta ja mielestäni toipumiseni kannalta on olennaista, että rehellisesti kerrotaan, mikä oli eron syy ja että se oli miehen päätös. Mies on tästä täysin eri mieltä, että eron syyt ei kuulu kenellekään. Eli nyt minulta vaaditaan peittelyä ja hyssyttelyä, hänen ja uuden naisen suojelua. Mielestäni kohtuuton vaatimus vai mitä mieltä te olette? Tiedän, että mies häpeää tekoaan ja pelkää etenkin tulevien isovanhempien reaktioita.

Tuntuu, että ilo odotuksesta ja vauvastakin on täysin mennyt. Itken, kun katson lastenvaunuja ja pieniä vaatteita. Pakoilen, etten törmää naapureihin, jotka ihailevat vatsaa ja sanovat kuinka onnellista aikaa odotus on.

Olen todella pahoillani puolestasi, ei elämässä tälläistä pitäisi kenellekään tulla eteen, mutta niin vaan näköjään tulee. Eikä siinä sitten itse paljoakaan voi tehdä, jos toinen on päättänyt, mitä on päättänyt.

Tunteethan ne paljon sanelevat tätä meidän elämää. Tässä se on taas hyvinkin näkyvissä...ihmisen pää voi mennä niin pyörälle ja sekaisin, ettei oikein edes ymmärrä, mikä on itselle hyvä ja mikä huono. Lisäksi kai toisinaan puuttuu sellainen arjen sietäminen. Jos ei jakseta nähdä sitä tavallisen tasaista elämää hienoksi lahjaksi. Sellainen ihminen kai usein on.

Minusta sinun ei tarvii mitään hyssytellä miehesi suhteen. Mutta ei sitten kyllä mollatakkaan. Voimia toivotan sinulle!

Voi, kuinka surulliseksi tulin viestistäsi. Juuri tuommoiseen elämänvaiheeseen ei pitäisi suhteen kariutuminen kuulua. Tarvitset nyt todella paljon voimia. Kuulostaa siltä että miehelläsi todellakin on ikäkriisi meneillään. Voisitko saada häntä juttelemaan kanssasi ulkopuoliselle terapeutille? Olen aika varma että se saattaisi selkiyttää hänen ajatteluaan. Tai jos ei lähde, niin mene ihmeessä yksin. Etenkin jos sinulla ei paljoa tukiverkkoa muuten ole, niin on hyvä puhua jollekin. Olen melkein varma, että asiantuntija sanoo hänelle, että hänen on nyt ensisijaisesti kannettava vastuunsa tulevasta lapsestaan - sitä se aikuisuus on. Ja sen myötä pistettävä itsensä ja omat toiveensa hieman taka-alalle (eli tämä suhde). Jos hän on "yksin yrittänyt" puoli vuotta suhteenne eteen, niin eipä se ole vielä kovin pitkä aika ollenkaan! Etenkin jos hän ei sinulle antanut edes mahdollisuutta korjata sitä, niin on aika järkyttävää lyödä eroilmoitus pöytään täysin puun takaa! Ethän tiennyt minkään olevan viallakaan. Sinulle pitäisi antaa mahdollisuus. Miehesi panikoi lapsen tulosta, sen tuomasta muutoksesta elämään, ryhtyy suhteeseen jonka kuvittelee kestävän ikuisesti. Pah. Ja mitä ajattelee tämä toinen nainen sotkiessaan elämänne näin - suututtaa oikein! Miehesi pitää ymmärtää, ettei arkirakkaus sinuun suinkaan ole vähäpätöinen asia. Jokainen ihastumisen huuma lakastuu aikanaan, mutta siitähän se oikea rakkaus vasta alkaa - jos alkaa! Se, että toisen kanssa on hyvä olla ihan omana itsenään. Hän ei nyt ollenkaan ymmärrä mitä on typeryyksissään heittämässä pois, hänenhän kuuluisi iloita että teidän suhde on syventynyt rakastamiseksi eikä lakastunut aikoinaan pois huuman haihduttua. Lisäksi hänen täytyisi olla sen verran aikuinen, että käsittää vastuunsa isänä. Siihen kuuluu myös raskaana olevan vaimon hyvinvoinnista huolehtiminen: sinähän kannat lastanne. Ja ihan pian hänen elämänsä muuttuu, tahtoipa hän sitä tai ei. Hänestä tulee isä. Kaikki mullistuu ja saatpa nähdä että uusi suhde ei kestä sitä, että yhtäkkiä hänellä onkin vastuuta, ja velvollisuuksia sinuun päin, vaikka kuinka eroaisitte. Ehkä käy niin että hän lapsen synnyttyä tajuaa paikkansa ja tahtookin tulla takaisin. Neuvoisin että ota hänet takaisin, ja työstä tämä pettäminen sen mukaan mihin voimia vauva-arjessa riittää. Anna ajan ratkaista, pystytkö antamaan anteeksi vai et.

Mitä tulee teidän parisuhteen "tylsyyteen" niin sitä vastaan voitte taistella, jos yhteen vielä palaatte, niin että kumpikin tekee asian eteen töitä. Tässäkin tapauksessa voisi olla paikallaan ammattilaisen kanssa asian työstäminen, parisuhdeleirit jne. Ette ole ainoa pari jonka kipinä sammuu mutta apua on saatavissa, jos tahtoa on.

Niin, ja jos tosiaan eroatte, niin mitään salailua ei kannata eron syystä harrastaa. Sinulla ei ole asian suhteen mitään hävettävää, kerro asia kaikille niin kuin se on.

Voimia paljon!

Itse olen ihan vastaavassa tilanteessa kuin aloittaja. Miehen pettäminen ja halu erota paljastui minulle muutamia kuukausia sitten. Miehelle tuli kriisi lapsen syntymän vuoksi vaikka se yhdessä tuumin, odotettuna saikin alkunsa... No, enempää en meidän tilannetta halua täällä julkisesti avata.

Yritä saada rakennettua tukiverkkoa ympärillesi. Minä sain ja saan tukea ystävistä ja perheestäni. Minun toipuminen lähti siitä että lähipiiri huolehti ja hoivasi minua, eivät jättäneet yksin hetkeksikään... Myös neuvolapsykologin luona olen käynyt ja kokenut sen olevan hyödyksi. Ulkopuoliselta ihmiseltä saa kuitenkin aivan erilaista näkökantaa asioihin. Neuvolasta saat varmasti apua kun sitä pyydät, kerro siellä tilanteesta avoimesti. Olen lukenut myös paljon kirjoja esim. Revitty sydän, Musta tulee perhe jne.

En tiedä kauanko siitä on kun miehen eroaikeet ja pettäminen tulivat ilmi? alkuun shokkivaiheessa ei varmasti lohduta mikään mutta yritä tehdä asioita mistä saat vähänkin hyvää mieltä. Ensimmäisinä viikkoina kaikki voimat hupenevat arkisiin ponnisteluihin mutta pian sitä huomaa että sitä jaksaa kuitenkin. Jostain sitä voimaa vaan kummasti saa. Itke itkut mutta yritä saada mieleesi myös hyviä asioita. Minä kirjoitan päiväkirjaan mustimmat mietteeni ja toisaalta yritän nähdä ympäriltäni iloisia ja valoisia asioita, päätän että märehtiminen riittää tälle päivälle ja kiinnitän huomioni muualle... Välillä on huonompia päiviä mutta kuinka ihanaa onkaan huomata että myös koko ajan enemmän on niitä parempia hetkiä. Älä jää neljän seinän sisälle vaikka tiedänkin tasan tarkkaan miltä tuntuu pakoilla tuttavia ja naapureita... Kerro tilanteesta niille joille haluat, sinun ei tarvitse häpeillä tai peitellä mitään. Minä en myöskään ensimmäiseen viikkoon ollut missään tekemisissä miehen kanssa, ja kummasti sitä alkoikin sitten kiinnostaa miten voin...

Minä olen saanut lapsen isän kanssa asioita selviteltyä ja se on tietenkin auttanut tilanteessani. Vielä en tiedä onko meistä jatkamaan yhteistä matkaa perheenä mutta sen näyttää aika. Nyt yritän keskittyä loppuodotukseen mahdollisimman stressittömästi, se on vauvankin kannalta parasta. Tsemppiä meille vahvoille naisille!
Jos mies tosiaan on valmis jättämään taakseen jotain näin ainutkertaista niin sitten ei kai voi todeta muuta kuin sen tosiasian että mitä paskalla tekee jos ei ole peltoa mihin sitä levittäisi....

Kiitos kommeteistanne Eveny, cielito, BalsamiaHaavoille.

Tästä on aikaa 2 viikkoa, kun mies asian ilmoitti. Ja mies ei tosiaan suostu mihinkään terapeutille. Mikään ei nyt hänen mielestään auta tai ole tarpeellista. On vain toinen nainen, rakastuminen ja avioero – ne asiat vain ovat hänen päässään. Toki koko ajan korostaa, että lapsi on tärkein, mutta en tiedä, mihin luottaa. Hän on luvannut tukea minua ja korostanut, kuinka tärkeä ihminen kuitenkin olen. Vaikka olen pyytänyt, että hän olisi nyt täällä tukenani, kun en halua olla yksin, niin ei vaan ole. Olo ei silloin tunnu kovin tärkeältä tai siltä, että hyvinvointiani ajateltaisiin. Etenkin, kun ruoka ei pysy sisällä vaan laihdun, itken koko ajan yms. – se ei tee lapselle hyvää, mutta hän ei koe sitä aiheuttaneensa tai ei ymmärrä, että ehkä voisin paremmin, jos hän olisi tukena auttamassa pahimman yli. Uusi nainen vie voiton.

En jaksa kuitenkaan uskoa, että vauvan tultua mies haluaisi edes palata, niin ”sekaisin se tuntuu olevan”. Ehkä sitten, kun tajuaa sen, ettei sitä rakastumisen tunnetta naisen kanssa vuosien päästä enää olekaan voi mieli muuttua, mene ja tiedä. Tällä hetkellä tuntuu, etten tunne miestä ollenkaan. Hän on niin välinpitämättömän oloinen, tiuskii ja käy hakemassa vain vaihtovaatteita. Aivan kuin minä olisin tehnyt jotakin väärää.. En ymmärrä..

Tuntuu kamalalta olla yksin päivät/yöt, lapsi syntyy ihan pian - ja aviomies on toisen sängyssä. Itse hän on sitä mieltä, ettei voi enää loukata minua enempää kuin pettämällä ja vaatimalla eroa. Hän on väärässä. Koko ajan loukkaa lisää juuri poissaololla ja kylmällä käytöksellä. Vaikka on kaikkein paskimman tempun tehnyt, mitä voi tehdä, niin nyt voisi sentään vaikuttaa tulevaisuuden väleihimme lapsen vanhempina. Kuitenkin on halunnut, että ollaan hyvissä väleissä ja ettei riitoja tulisi lapsen vuoksi. Nyt pitäisi sitä kivijalkaa rakentaa sille ja hänen alkaa käyttäytymään niin, että joskus ehkä ansaitsee luottamukseni. Olemme tosiaan saaneet puhuttua myös asiallisesti, mutta lähinnä kriisin alkupäivinä. Nyt on keskustelut päättyneet muullakin tavalla juuri tuon miehen käytöksen vuoksi. Ja se mies oli reilut 2 viikkoa sitten mitä ihanin, hymyilevin ja ajatteli minua (vaikka suhteessa toiseen olikin). Aivan käsittämätöntä. Olisin halunnut, että ennen kuin synnytys käynnistyy, olisi ”jollakin lailla hyvä mieli”, jos nyt tässä asiayhteydessä voi tuollaista puhua. Eli olisi asiallinen käytös puoleen ja toiseen. Mies on luvannut tulla synnytykseen ja ehdottomasti oikeus siihen hänellä onkin. On vaan todella ikävä fiilis, jos esim. ensi yönä synnytys käynnistäisi ja ”hälyyttäisin puolison mukaan” toisen naisen sängystä ja jos aiheeton v-mäinen asenne muutenkin jatkuu.

Jaksamisia erityisesti sinulle BalsamiaHaavoille, kun olet vastaavanlaisessa, kamalassa tilanteessa. Teillä taitaa sentään olla kirjoituksesi perusteella kuitenkin mahdollisuuksia, toisin kuin minulla.

Kylläpä teitä koetellaan. Uskomattoman törkeää käytöstä teidän miehiltänne, mikä noiden miesten päät saakin noin sekaisin?

En taida pystyä teitä mitenkään auttamaan, mitään neuvoja tai teitä auttavia ajatuksia ei minulle tule. Vetää sanattomaksi tuollainen käytös, mitä olette miehiltänne joutuneet vastaanottamaan. Toivon teille jaksamista ja voimia tulevaan, loppuraskautenne ajaksi harmoniaa ja onnistunutta & harmonista elämää vauvojenne kanssa. Onneksi lapset merkitsevät meille äideille niin paljon enemmän kuin haahuilevat ukot. Kaikkea hyvää teille tulevaan! 🙂🌻

Todella kurjaa että miehesi käyttäytyy noin lapsellisesti!! Meillä se meni niinpäin että minä vedin alkuun luukut kiinni ja toivotin miehelle hyvää jatkoa kun suhde paljastui. Aloitin elämäni järjestelyn saman tien ja tein myös selväksi että synnytykseen haluan ihmisen johon voin luottaa ja jonka tuen koen merkitykselliseksi... Alkuun olin aivan kamala häntä kohtaan. Minun onneksi mies on todellakin tehnyt asioita meidän suhteen eteen ja enää on kyse siitä voinko antaa anteeksi. Helppoa ei sekään ole! Kuinka monta kertaa olenkaan ollut valmis hänet lähettämään salarakkaan luo ja miettinyt miten paljon helpompaa olisi hoidella vauva-arkea ilman että tarvitsee miettiä suhdekiemuroita. Meidän tilannetta vaikeuttaa se että "kolmaspyörä" on ns. lähipiiristä eikä katoa mihinkään vaikka suhde ei jatkuisikaan. Luota siinä sitten...

Saatko ketään tukihenkilöä synnytykseen mukaan? Minusta olisi tärkeää että henkilöstä olisi juurikin sinulle tukea siinä tilanteessa. Vaikka mies onkin lapsen isä niin ajattele itseäsi. Tuolla käytöksellä en itse ottaisi häntä synnytykseen mukaan. Ennemmin menisin yksinkin kuin ottaisin sinne mukaan miestä toisen naisen sängystä... Onko sinulla mitään paikkaa mihin voisit mennä, missä saisit tukea ja ymmärrystä osaksesi? Että sinulla olisi turvallinen olo? Ja onhan myös olemassa ensikoteja ym. tahoja mistä voi hakea apua jos ei muita vaihtoehtoja ole. Älä epäröi kysyä apua, ota kaikki vastaan minkä saat. Se voi tuntua nöyryyttävältä mutta se kannattaa. Lapsesi vuoksi mutta tietysti itsesikin.

Toivottavasti saat syötyä. Itse oksensin alkuun kaiken kun voin niin pahoin mutta onneksi ei sairaalahoitoa kuitenkaan tarvittu. Käy pienillä kävelyillä, onneksi on kevät ja valoisaa, yritä nauttia luonnon ihmeistä. Se on aina hyvä merkki jos kaiken surun keskellä voi nähdä edes jotain hyvää! Itse ajattelen että kaikesta tästä paskasta huolimatta saan kohta kokea jotain niin mahtavaa kuin äitiyden 🙂 Ja vaikka tuleva sunnuntai ei ehkä tunnu niin iloiselta päivältä kuin olisi toivonut niin: Hyvää ensimmäistä Äitienpäivää!🌻🙂🌻

Voimia sinulle kovasti.Niin ja älä mene tuohon hyssyttely linjalla.Kerrot rehellisesti mikä on tilanne. Se on sit toisen häpee,jos ei kestä totuutta. Ymmärrän tuskasi ja toisaalta ei hirveesti kannata toisen sanoihin ja lupauksiin turvautua.
Toivottavasti saat hankittua itsellesi tukiverkostoo. Sulla ei ole mitään häpeemistä vaan kulje pystyssä päin.Yritä nauttia elämästäsi pienin askelin ja ihan pienistäkin asioista.
Niin ja kirjoita,jos se auttaa sinua selviytymään. Kyllä se auringo vielä sinullekkin paistaa,vaikkei tällä hetkellä niin tuntuisikaan.

Huomaan että kirjoittelen hieman sekavasti, meidän kohdalla siis kävi niin että mies jäi kiinni suhteesta toiseen naiseen eikä ollut heti varma haluaako erota minusta. Ja minä sitten aloin näyttämään hänelle tietä eteenpäin... Alkuun en edes nähnyt mitään toivoa meidän suhteen jatkumiselle. Hänellä jonkinlainen järjenvalo syttyi muutaman viikon kuluessa paljastumisesta ja tajusi asettaneensa syntymättömän lapsensa vaaratilanteeseen koska minun vointi meni niin huonoksi. Mies katuu tekojaan mutta anteeksiantaminen on kovin vaikeaa. Olenkin ottanut sen kannan että nyt keskitytään lapsen syntymään ja lopullinen ratkaisu suhteemme tulevaisuudesta tehdään myöhemmin. Tavallaan siis olemme kuten ennenkin mutta mikään ei ole kuten ennen. Kaikki luottamus on mennyttä ja suhdetta pitäisi alkaa rakentaa aivan alusta.

Kannattaa myös käydä ottamassa sukupuolitautitestit, minua ainakin huoletti että olisin voinut saada tartunnan. Nehän voivat olla myös oireettomia ja tarttua lapseen synnytyksen aikana. Tuntuu niin järjettömältä että mies joka rakastaa, voi tehdä tällaisia tekoja minulle. Ja kaikki viha, katkeruus, suru tuplaantuu kun miettii että meitähän on kaksi joita hän on loukannut. Vaikka miten olisi kriisissä niin miten se muiden paneminen siinä auttaa??? Ei tätä pysty kai koskaan täysin ymmärtämään, enkä tiedä voiko tämän asian kanssa elää niin että suhteemme saisi jatkoaikaa. Toisaalta pettäminen ja salasuhteet tuntuvat olevan tätä päivää ja ainakin mieheni on katuvainen, valmis terapiaan yms. Siltikin omat epäilykset siitä jos salasuhde jatkuukin saa mielen myllertämään. Ja katkeruus puskee pintaan kun mies tekee tällaisia tekoja juuri silloin kun eniten tarvitsisi miehen tukea... Miten sitä haluaisi todellakin vaan keskittyä vauvan hoitoon eikä kuluttaa voimia suhteen korjaamiseen. Mutta aika näyttää miten käy.

Pitää vain luottaa siihen että kaikki järjestyy aikanaan, tavalla tai toisella. Jos miehesi ei ymmärrä sinun ja lapsen parasta niin anna hänen mennä ja aloita oman elämän järjestely. Lapsi on kuitenkin sinussa kiinni ensimmäisen vuoden eikä puolet äidillä puolet isällä asumisjärjestelyt ole pienen lapsen kannalta edes kovin suositeltuja. Kannattaisi varmaan kysyä mieheltä mitä tarkoittaa sillä että on lapsen elämässä mukana...

Ei voi muuta sanoa kuin että nyt nostat häntää pystyyn, järjestät eläämäsi sinulle ja lapselle hyväksi. Ehkä miehesi tulee mukaan kuvioihin jos järkiintyy ja huomaa mitä on menettämässä. Jos ei tule niin pärjäät aivan varmasti yksinkin lapsen kanssa. Unohdin edelliseen viestiin laittaa että on myös olemassa doulia, koulutettuja tukihenkilöitä, jotka ovat apuna synnytyksessä henkilöille joilla ei ole sitä omasta takaa. Onko muuten H-hetkesi jo lähellä?

maximamma: kiitos. Rakastuminen saa miesten päät todellisesti sekaisin, kaikki muu unohtuu ja ei nähdä metsää puilta. Nähdään vain se uusi rakas, kaikki muu menettää merkityksensä ja unohtuu taka-alalle. Mies on valmis laittamaan kaikki peliin ja menettämään kaiken arvokkaan vain sen uutuudenkipinän vuoksi. Hullua, järjetöntä ja käsittämätöntä.

kengu: kiitos myös sinulle. Järjetön häpeän ja syyllisyydentunnehan miehellä on pakko toisaalta olla, kun kuitenkin jollakin etäisellä tasolla ehkä ymmärtää tehneensä sellaisen teon, joka on täysin anteeeksiantamatonta.
Tosiaan ei tunnu siltä, että aurinko voisi joskus paistaa. Ei vaikka vauva on tulossa..

BalsamiaHaavoille: Puhut omista tunteistasi ihan niin kuin minustakin tuntuu. Nyt pitäisi olla ihan joku muu mielessä kuin suru, pettymys, tyhjyys, synkkyys. Pitäisi saada iloita raskaudesta ja vauvasta, miettiä synnytystä ja kerätä voimia siihen, suunnitella ihanaa tulevaisuutta, laittaa kaikki vauvalle valmiiksi.
Valitettavasti meilläkin on se tilanne, että kolmas osapuoli ei ole täysin tuntematon. Ei ole paikkaa mihin mennä, olen yksin ja se on kamalinta. Toki olen parille ystävälle saanut puhuttua, mutta toisen ihmisen fyysinen läsnäolo vieressä olisi tärkeintä nyt kun sitä eniten tarvitsisin.
Kunpa minunkin mieheni käyttäytyisi edes noin kuin sinun. Miehelläni ei syty kyllä mikään lamppu minun tai lapsen suhteen ainakaan nyt. Siksi epäilyttää tulevaisuuskin, syttyykö mikään, kun lapsi todella on maailmassa. Pakkohan sen lapsen on hänessä jotakin rakkaudentunteita aiheuttaa, kun on sitä kovasti halunnut. Ja tätä ei ole kieltänytkään, mutta sattuneesta syystä epäilen kaikkea tulevaa.
Mies tietää, että en syö, itken, olen yksin vaikka en haluaisi, ahdistaa ja lapsi voi varmasti huonosti. Kerroin, että olen masentunut, hänen mukaansa en siltä vaikuta.. Silti ei ole läsnä. Olen yrittänyt sanoa, että lapsi kärsii fyysisestä ja henkisestä huonosta olostani, mutta se ei aiheuta miehessä ilmeisesti mitään tunteita. Pitää minua kai ihan erillisenä yksilönä lapsesta. Olisin halunnut juuri noin, että katsotaan lapsen syntymä ja alkuaika. Mies voi sitten jatkaa suhdettaan, meillä sitä avioliiton jatkumismahdollisuutta näillä eväillä ei ole, koska mies on niin ehdoton ja kaikki päätökset yksinään tehnyt. Mutta tosiaan on nytkin vain toisen luona, ei auttamassa minua pahimman yli, jotta saisin edes sen lapsen kannettua kunnialla loppuun asti.
Rakastumiseen kuuluu kaikkivoipaisuuden tunne, kaikki tuntuu mahdolliselta. Siksi epäilen, miten pystyy lunastamaan lupauksensa osallistumalla paljon hoitoon ja arkeen. Hoitamaan työnsä, uuden rakkautensa ja on läsnä hoitamassa lasta. Tarkkaa vastausta/määritelmää en tähän ole saanut, on vain lupauksia ja korostusta siitä, että lapsi on tärkein. Läsnäoloa, syliä, hoitoa ei korvata rahalla, tai varallaololla puhelimen päässä, vierailuilla silloin tällöin. Eihän sitä kukaan voi esikoista odottaessa tietää, mitä se arki on ja mitä lapsi kaipaa/vaatii. Miehellä ei taida olla tästä nyt (aiemmin kylläkin oli) mitään realistista kuvaa.
Onko uusi kumppani todella ymmärtänyt, mihin on ryhtymässä, jos mieheni tosiaan aikoo olla läsnä lapsen elämässä ja arjessa? Onko tajunnut, että lapsi vie häneltä todella paljon vapaa-aikaa mieheni kanssa? Onko mieskään tajunnut? Ja lapsi tulee olemaan myös mieheni uudessa kodissa ilman minua ja mahdollisimman pian, jos ja kun esim. imetys ei onnistu ja minun on saatava levätä ainakin hetki tämän kaiken keskellä. Kysyin asiaan mieheltäni ja ilme vakavoitui, jäi selvästi pohtimaan asiaa ainakin vähäksi aikaa. Tuntuu, että mies ei ole loppuun asti asioita ajatellut, tehnyt lopulliset päätökset tuosta vaan yhtään sen pidemmälle ajateltuna.
Oma oloni on lievästi sanottuna kamala. Jospa tässä ehtisi vielä ennen synnytystä käymään lääkärissä hakemassa apuja. Olo on niin ahdistunut, iloton, paniikinomainen ja toivoton, etten taida tästä muuten selvitä edes alkuun..
H-hetki on tässä kuussa eli kyllä lähtö voi tulla ihan milloin vaan. Mitään merkkejä siihen suuntaan ei kylläkään ole.
Tsemppiä ja jaksamisia sinulle. Toivon, ettei kenekään muun tarvitsisi tällaista kokea..

Kannattaa kyllä ehdottomasti käydä lääkärissä ja kertoa tilanteesta. Tai oikeastaan varmaan neuvolalääkäri voisi olla se jonka luulisi ymmärtävän asian vakavuuden kaikkein parhaiten. Uskoisin että neuvolasta saat helposti apua tälläisessa tilanteessa, niin paljon kuitenkin puhutaan esim. synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja näillä kokemuksilla on melko suuri vaara sellaiseen sairastua. Minun on aina ollut vaikea olla autettavana mutta nyt olen lapsen takia ajatellut ottaa kaiken vastaan mitä tarjotaan. Ja tietysti itsenikin. Äidin hyvinvointi kun tuppaa heijastumaan lapsen hyvinvointiin. Ajattelen, että tämä kriisi on selvitettävä perin juurin eikä vain lakaistava maton alle. Jos niin tekisin, niin oletettavasti ne sieltä kuitenkin jossain vaiheessa elämää tulisivat esiin.

Sinun tilanteessa on vielä tuokin että olet vasta kaksi viikkoa sitten saanut tämän musertavan tiedon, elät shokkivaihetta ja synnytyskin on jo ovella. Minulla on sentään ollut aikaa käydä tätä suhdepaskaa läpi vähän kauemmin ennenkuin lapsi on sylissä.
Harmi kun täällä ei ole mahdollista vaihtaa viestejä kahden kesken, olisi kivempi vaihtaa tsemppausviestejä ja jakaa ajatuksia kun ei tarvitsisi tehdä sitä näin julkisesti. Parempia vointeja, iloisempaa mieltä toivottelee kohtalontoverisi.

BalsamiaHaavoille: aivan samaa olen harmitellut, kun täällä ei pysty yksityisviestejä lähettämään. Olisi todella "mukavaa" (jos tässä tapauksessa voi mukavasta puhua) jakaa jonkun toisen vastaavanlaisessa tilanteessa olevan ihmisen kanssa syvemmin tätä asiaa. Vertaistuki olisi tärkeää ja vain toinen saman kokenut voi todella ymmärtää, miltä tämä tuntuu..
Auringonpaistetta sinulle!