Olen tässä viimeiset kuukaudet yrittänyt selvitä itsekseni ja ystävieni tuella ja avulla, mutta tuntuu ettei sekään riitä. Olen edelleenkin omasta mielestäni jonkinlaisessa shokissa, enkä osaa käsitellä tapahtumaa niin kuin yleensä käsittelen asioita. Kun katson miestäni, minun on tosi vaikea ymmärtää, että hän on valehdellut minulle 10 vuoden ajan ja mikä pahinta: en ole itse tajunnut sitä.

Reilut kymmenen vuotta sitten olin kolmen pojan yksinhuoltaja. Lapset olivat vuoroviikoin minulla ja isällään. Tapasin eräänä lumisena maaliskuun päivänä nykyisen puolisoni baarissa. Huomattiin, että tultiin tosi hyvin juttuun, rakastuttiin, mutta edettiin hitaasti.

Mieheni kertoi tuolloin hänellä olevan 4-vuotiaan pojan. Muutaman kuukauden kuluttua tapaamisestamme lähdin poikieni kanssa pariksi viikoksi ulkomaille ja mieheni oli tuolloin isänsä ja poikansa kanssa ulkomailla. Aikaa kului, vuosi vierähti, mieheni lähti jälleen etelään poikansa ja isänsä kanssa yli kuukaudeksi, vaikka anomalla pyysin, ettei hän olisi niin kauan luotani pois. Mieheni hieman suutahti asiasta ja tokaisi, että kyllä hänen exänsäkin oli Suomessa kuukausia mieheni reissatessa pitkin maailmaa. Hän kertoi menneensä ulkomailla naimisiin lapsensa äidin kanssa ja että he olivat olleet yhdessä yhdeksän vuotta.

Mieheni palasi reissusta, koska poika ikävöi äitiään kovasti. Tässä vaiheessa emme siis asuneet vielä yhdessä. Näimme joka toinen viikko. Suhteemme oli vakaalla pohjalla, mutta meillä ei ollut kiire mihinkään. Tuli seuraava syksy. Mieheni oli muutaman viikon tavoittamattomissa ja kun sain hänet viimein kiinni, hän kertoi itku kurkussa, että hänen entinen vaimonsa ja poikansa muuttavat töiden perässä Saksaan. Tässä vaiheessa en edelleenkään ollut tavannut mieheni poikaa, mutta ei hänkään omia lapsiani. Mieheni itki minulle lapsensa mahdollista menettämistä,

Poika muutti äitineen Saksaan, jossa mieheni kävi häntä katsomassa muutamaan otteeseen. Muutimme yhteen. Hieman tämän jälkeen asiasta kysyessäni mieheni kertoi exänsä vieneen pojan pois Saksasta, eikä miehelläni ollut hajuakaan minne. Hänen entinen vaimonsa oli hävinnyt kuin pieru saharaan. Siis, tässäkään vaiheessa minulla ei soinut hälytyskellot, vaan ajattelin että isossa maailmassa tuo voikin olla mahdollista.

Aloin odottaa ensimmäistä yhteistä lastamme. Mieheni alkoi juomaan yhä enemmän ja enemmän. Tytön syntyessä hän oli jo alkoholisti. Töissä käyvä sellainen. Työ-narkomaani itse asiassa. Tytär oli helppo, meillä oli rahaa ja elämä mallillaan. Suhteessa oli ja on edelleenkin rakkautta. Ainakin omalta puoleltani. Menimme tytön kanssa vauvauintiin ja mieheni kertoi kuinka hänkin oli käynyt vauvauinnissa poikansa kanssa ja tiesi kaikki otteet ym. Menimme naimisiin tytön ollessa vauva.

Aikaa kului. Mieheni teki töitä ja joi. Kävi ulkona puhumassa kaikki puhelunsa. Kun olimme olleet yhdessä 7 vuotta, poikamme ilmoitti tulostaan. Mieheni joi yhä enemmän, kunnes vuosi sitten lopetti juomisen, kun sanoin lähteväni lätkimään naperojen kanssa. Muutaman kerran on sortunut, mutta muuten on pysynyt raittiina. Olen äärimmäisen iloinen siitä, että hän teki sen itsensä ja meidän vuoksi. Siitä tuli signaali, että hän haluaa olla meidän kanssa. 7-vuoden juopottelu kuitenkin jätti tosi pahat jäljet meihin ja suhteeseen.

Kunnes PAM. Viime keväänä räjähti. Poikamme katsoi isänsä puhelimesta videota ja tuli minulle huutamaan, että jokin on mennyt pahasti pieleen. Tämä oli niitä hetkiä, kun mieheni oli sortunut kaljaan ja nukkui känniään pois. Näytöllä oli tekstiviesti Marilta. Nimi oli kovasti sama kuin hänen entisen vaimonsa. Selailin viestejä. Joo. Tiedän. En olisi saanut tehdä niin, mutta tein silti. Utelias kun olen. Viestit olivat täysin viattomia: Korjaatko autoani, joo korjaan, tuotko nuuskaa, joo tuon… Yhden viestin allekirjoituksena oli Susanna. Aamulla kysyin asiasta mieheltäni. Hän suuttui, että kehtasin epäillä hänen pitävän eksäänsä yhteyttä. Hän halveksi Maria NIIIN syvästi. Minä siihen, jotta hitonmoinen sattuma, että sulla on joku tuttu, jolla on sama nimi kuin eksälläsi. Joo, sanoi hän ja jatkoi: mutta mä kutsuin sitä Susannaksi. Edelleen hänen mielestään oli vaan uskomaton sattuma, että hän tuntee kaksi Mari Susannaa. Jätin asian siihen. Uskoin miestäni. Hän osaa olla ihan hiton uskottava.

Kaksi kuukautta sitten sain tietää erään tuttuni kautta, että miehelläni ei ollut lasta, hän ei ollut koskaan ollut naimisissa eikä koskaan omistanut “vaimonsa” kanssa arvoasuntoa Helsingistä. Soitin miehelleni, joka oli aamulla kertonut lähtevänsä töihin. Oli lauantai. Hän suorastaan raivostui minulle, kun kehtasin epäillä hänen menneisyyttään. Sanoi laittavansa kamat kasaan ja jättävänsä työt sikseen ja tulevansa suorilta kotiin. Soitin heti perään mieheni siskolle, joka sattui olemaan isänsä luona. Mieheni sisko kertoi mieheni olevan myös siellä korjaamassa Marin autoa. Ei sis töissä, vaan korjaamassa eksänsä autoa. Eksänsä, jota halveksii syvästi. Kyselin mieheni siskolta lapsesta, Marista, asunnosta… Hän ei tiennyt niistä mitään. Ja minä kelasin, että miten hiton tyhmä sitä voikaan ihminen olla, ettei ole niitä ottanut ikinä puheeksi, kun ollaan nähty. Niin tai näin. Mieheni kielsi asian viimeiseen asti, ennen kuin tajusi että on jäänyt kiinni isosti.

Oltiin erossa muutamia päiviä, mietittiin asioita tahoillamme. Mieheni on valtavan karismaattinen ihminen ja omalla charmillaan sai puhuttua minut jatkamaan suhdetta. Lupasi lopettaa valehtelemisen. Arvatkaapa mitä? Ei lopettanut. Aloin epäillä kaikkea ja kaikkia. Viimeisten viikkojen aikana minulle on selvinnyt, ettei hän ole ollut matkoilla silloin kuin väitti olevansa, vaan töissä. Hän on kotinsa sohvalta lähetellyt minulle viestejä, kuinka ihanaa oli käydä laitesukelluksella ja kuinka hänellä oli turistiripuli ja kuinka poika oli nukkunut koko matkan lentokoneessa ja liipalaapa.

Selvisi, että hän oli ottanut taloamme varten 200 000 euron lainan, koska valehteli minulle tilillään olevan tarpeeksi rahaa asunnon ostoon, hän oli ollut entisen tyttöystävänsä kanssa vain 5 vuotta, heillä ei siis ollut lasta, eikä arvoasuntoa, tyttöystävä oli ollut aina mukana matkoilla ja että tosiaankin mieheni oli koko yhdessäolomme ajan ollut hyvissä väleissä exänsä kanssa.

Ja mitä nyt? Minä odotan, että jotain kautta selviää vielä jotain joko nykyhetkestä tai menneisyydestä. Hän on ollut niin ovela, että on tahallaan pitäny minut ja siskonsa etäällä toisistamme, isänsä on muistisairas ja myös ystäviensä ja minun välillä hän on pitänyt hajurakoa. Hän on aivan loistava tarinankertoja. Hän oikeasti loi pojastaan minulle olemassa olevan ihmisen. Pienen, reippaan pojan, jonka äiti oli riistänyt isältään. Hän kertoi tarinoita polkupyöräretkistään poikansa kanssa, uimareissuista, pojan yökastelusta, kuinka hänen isänsä oli iloinen ainoasta lapsenlapsestaan ja sitten: Koko poikaa ei ole olemassakaan.

Kuka tuo ihminen on, jonka kanssa olen? Kuinka paljon löytyy vielä valheita, kuinka paljon hän on valehdellut minulle tänään tai eilen?

Hän on tunnustanut, että epäilee itsekin olevansa patologinen valehtelija. No joo, tuon sanan “epäilee” voisi poistaa. Hän kertoi valehdelleensa aina ja kaikesta, koska niin pääsee helpommalla. Hän valehteli lapsestaan, koska koki alemmuutta. Minulla kuulemma oli talot ja lapset ja pitkä avioliitto takana ja ikää vain 30 ja hänellä ei ollut samanikäisenä mitään. Kaikki alkoi vain hauskanpitona, jonka ei pitänyt johtaa mihinkään.. Se kuitenkin johti ja valheet vain kasvoivat kuin pullataikina, koska hän ei uskaltanut kertoa totuutta.

Ja minä vaan olen, että häh. Mitä on tapahtunut? Jyrä ajoi päältäni ja minä vaan ihmettelen, että mitä tapahtu. En tunne oikeastaan vihaa tai pettymystä vaan olen ihmeissäni. Katson jyrän perään ja mietin, että toiko meni ylitseni? Ei tunnu missään. Meidän suhde on kärsinyt, sen myönnän. Lämpimästä, rakastavasta, upeasta parisuhteesta on jäljellä vain seksi ja haalea kumppanuus. Loukkaannun helposti, etsin koko ajan piiloviestejä ja valheita mieheni sanomisista ja tekemisistä. Olen vainoharhainen, sisältä tyhjä ihminen.

En edes tiedä. Miksi halusin jakaa tarinani. Ehkä saadakseni helpotusta, neuvoja, vertaistukea, jotain, joka saisi minut tästä Mikämikä-maasta takaisin maan pinnalle. Saa kommentoida ja ihmetellä, kauhistella ja voivotella. Niin minäkin teen.