http://kaisaruokamo.blogspot.com/
http://www.nkmr.org/suomi/huoltoriidat_ja_lapsen_vieraannuttaminen_pas.htm

Noissa blogeissa on asiaa huostaanotoista.
Löytyy myös paljon muitakin. mm. Anu Suomela joka löytyy perheen suojelun keskusliitosta on kirjoittanut paljon aiheesta sekä ollut myös mukana huostaanottojutuissa. Hänellä on ollut sivut nimellä Pesue.

Jeja Pekka Roos sanoo blogissaan näin itsestään:Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori, jota kiinnostavat kaiken maailman yhteiskunnalliset kysymykset. Vastustan erityisesti maahanmuuttajien syrjintää ja lasten tarpeettomia huostaanottoja.

En ole koskaan ollut sosiaaliviraston asiakas mutta poikani avovaimon kautta tutustunut
sosiaalityöntekijöhin ja heidän lausumiinsa ym. En luota heihin ollenkaan johtuneeko sitten omista kokemuksista, ehkä.

He kirjoittivat muistioita ja kaikenlaisia papereita kuulopuheiden perusteella.
Eivät tarkistaneet taustoja vaan kaikki puheet ja olettamukset kirjattiin totena.
Mitään tietoa he eivät oikaise jälkikäteen vaikka kuinka virheelliseski se olisi todettu.

Jotenkin tuntuu oudolta huostaanotto masennuksen perusteella. Luulisi olevan muitakin keinoja. Minulle on muodostunut ammattikunnasta aika huono käsitys. Ei yksistään omien kokemusten perusteella vaan monen henkilön asiapapereita nähneenä.
Sellainenkin käsitys on että joitakin tapauksia hoidetaan suurella vimmalla jos on jotain aloitettu ja sitten taas on tapauksia joihin viranomaisten olisi syytä puuttua.
Ne jätetään oman onnensa nojaan. Nykyään joka paikassa vaaditaan tulosta ehkä tämäkin toiminta perustuu siihen.
Huostaanottoa on vain tietojeni mukaan hyvin vaikea purkaa jos sille tielle lähdetään.
Helsingissä on ainakin sellainen asianajaja kuin Leeni Ikonen joka on taistellut kovasti sosiaaliviranomaisten mielivaltaa vastaan juuri huostajutuissa.

Kannatta olla yhteydessä vaikkapa edellä mainittuihin tahoihin asian tiimoilta eikä vain jäädä vain sosiaaviranomaisten armoille.

Tsemppiä! Niin ja ehdottomasti kannattaa pitää heidän kanssaan keskuteluissa puolueetonta tukihenkilöä mukana.

Kiitos, Mata10, kommentistasi.

Viime yö meni harakoille, ei uni tullut kun mielessä pyöri vain tämä yksi asia.

Ei ole pitkäkään aika, kun minulle sanottiin, että älä ole huolissasi, ei ole mitään syytä huostaanottoon, tarvitsette vain avohuollon tukitoimia. Ehkä he luulivat muutamassa kuukaudessa parantavansa masennukseni, jota olen sairastanut vuodesta 2001.

Pohdiskelin eilen, että jos tarkoitus on auttaa minua masennuksessani, niin miksi lapsi otetaan huostaan? Hmh, no varmaankin sen vuoksi, että saisin levätä. Ei varmaan vaan kenelläkään käy mielessä, että lapsi on ainoa asia, jonka vuoksi jaksan aamuisin nousta sängystä ja jonka vuoksi taistelen parantuakseni. Jos nyt uhkaus käy toteen, pyydän psykiatria kirjoittamaan välittömästi lausunnon työkyvyttömyyseläkettä varten, sillä tämä on jo aivan liikaa.

Masennuksesta valitettavasti rangaistaan usein. Lapsia itselläni ei ole, mutta koirani ja kissani ovat minulle jokapäiväinen syy elää. Sairaalassa ollessa oloni oli ahdistunut ja huononi, kun olin niistä erossa. Vähän huono vertaus, tiedän. 😋

Voin kyllä kuvitella huolesi ja minusta kaikenlainen uhkailu on väärin! Masentuneelle se on vielä kauheampaa, koska masentunut ottaa sen todella raskaasti. Ja masentuu entisestään. Toivottavasti huostaanotto ei toteudu! Vuosi tai kaksi on pitkä aika olla rakkaasta erossa. Teeskentele pirteämpää, jos suinkin jaksat. Masentuneet ovat kokemukseni mukaan hyviä teeskentelemään! 😉

Suomessa on valitettavasti taipumus rankkaan liioitteluun silloin kun se ei ole tarpeen. Juopot ja narkkarit saa ennemmin pitää lapsensa kuin mielenterveyspotilaat. 😞

Oikeasti se voi olla siten että hyvin äkkiä se rangaistus siirtyy lapseen, jos siihen ei sossu tms puutu. Kuten mulle kävi, kun äiti oli masentunut eikä halunnut minua antaa aina sijoitukseen. Sitten minä hoisin äitiä ja tein ruuat ja siivosin. Silloin nautin asiasta kylläkin ja äitini oli mukava kun ei jaksanut juuri mitään tehdä, ei ainakaan hihhuloida kuten teki kun sillä oli vauhti päällä.

Minut huostaanotettiin usein, usein myös palautettiin takaisin, kun äidin kunto parani. Kierre loppui, kun äitini tappoi itsensä.

Jännä juttu, että tuon painajaismaisen päivän jälkeen olemme pojan kanssa pärjänneet huomattavasti paremmin. Puhumme asioista muutenkin paljon ja niin myös tästä. Poika ei halua joutua lastenkotiin ja on varsin pahoilla mielin, kun kuuli ettei hänen ikäiseltään mitään mielipidettä kysytä.

Teen kyllä kaikkeni, ettei sijoitukseen jouduta. "Maanvaivalle" sellaiset terveiset, että meillä minä olen ainoa, joka ylipäänsä jotakin tekee. Poika keskittyy kämpän sotkemiseen. Olen tässä miettinyt, että aina on ollut ruokaa, koskaan ei ole tarvinnut pojan nälässä olla. Puhdasta vaatetta on ollut myös joka päivä päälle laittaa. Ikinä en ole poikaa yksin kotiin jättänyt ja lähtenyt kavereiden kanssa bilettämään. Koulun alettua olen (pojan harmiksi) pitänyt joka päivä huolen, että läksyt tulevat tehtyä ja koulu onkin sujunut hyvin. Ainoa puutteeni on se, että hirvittävän parisuhteen aikana sairastuin masennukseen ja en voinut asettaa lapselle rajoja isän kielloista johtuen. Nyt sitten korjaan sitä satoa. Onneksi on ainakin yksi viranomaistaho, joka on puolellani tässä asiassa, sillä hänkään ei ymmärrä asioiden saamaa käännettä.

Isosti voimia anita63!!

Mieheni käy mielentesveystoimistossa säännöllisesti juttelemassa ja lääkärilläkin. Hän on tällä hetkellä kuntoutustuella "päästä".

Tyttäremme karkasi muutama kuukausi sitten kotoa ja kun teimme katoamisilmoituksen poliisille juttu siirtyi sossulle välittömästi.

Miestäni neuvottin "pöpilästä" heti ettei vaan kerrota mieheni masennuksesta lastensuojelulle. Juttu vaan menee näin, että sossut voi tehdä aika mielivaltaisia tekoja näissä jutuissa.

"Näyttele" vaan niin hyvinvoipaa kuin voit ja pelaa niiden omaa peliä. Sen verran olen joutunut sossun kanssa asioimaan, että tiedän niiden "kaikkivoipaisuuden" ja jos yrität jotain oikeaa tahoa saada oikeutta sinut ryvetetään pohjamutia myöden.

Toivottavasti kaikki on hyvin. Enkä missään nimessä halua pelotella.

Voimia, voimia!!

Hei taas ja kiitokset kaikille kommentoineille.

Tänään oli sitten tuomion päivä. Sosiaalityöntekijät, johtava sellainen etunenässä, silmääkään räpäyttämättä sivalsivat taas päin naamaa tiedon, että huostaanotto-prosessi aloitetaan. Siinä ei auttanut mitkään selittelyt hyvin menneestä neljästä viikosta, eihän minua kukaan uskonut. Ei kuulemma voi tapahtua muutosta näin lyhyessä ajassa. Siinä sitten istuttiin kuuden jäävuoren edessä itkemässä me kaksi, masentunut ja täysin lyöty äiti sekä poika. Puoli tuntia itkettyäni tuntui musta siltä, ettei itkusta tule ikinä loppua. Nappasin kamani ja lähdettiin toisiin tiloihin pojan kanssa. Se ainoa henkilö aikaisemmista tukitoimistamme (seitsemäs palaverissa ollut henkilö), joka on edes vähän puolellamme (mutta ei voi mitään sosiaalihirmuja vastaan) tuli lohduttamaan minua hädässäni, sillä olin aivan paniikissa.. Muut halusivat vaan minut takaisin selvittämään, miten tästä eteenpäin jatketaan. Johtava sossu jaksoi vaan jankuttaa, että jos äiti ei jaksa, joudutaan tekemään kiirellinen huostaanotto. En voinut muuta kuin sanoa (lue:huutaa), että usko jo, kyllä minä jaksan. Sillä minähän jaksan lapsen eteen vaikka mitä. Määräsivät kriisikeskuksen työntekijän soittamaan meille illalla tarkistuspuhelun ja tarvittaessa tulemaan kotikäynnille (ja vielä enemmän tarvittaessa viemään pojan mennessään, siitä olisivat varmasti olleet äärimmäisen onnellisia ja hykerrelleet tyytyväisinä). Pelkäsin sitä puhelua, kun tällä hetkellä tuntuu siltä, että koko maailma on meitä kahta vastaan. Puhelu tuli yhdeksältä illalla ja langan toisessa päässä oli erittäin ymmärtäväinen ihminen, joka ei todellakaan halunnut tulla meille kotikäynnille (vaikka toivotin hänet tervetulleeksi) kuultuaan, miksi hän oli meille joutunut soittamaan ja sanoi puhelun lopuksi, että tämä riittää hänelle, asia on ok. Edes joku selväpäinenkin tässä maailmassa.

Tässä sitä nyt ollaan, hyvää joulumieltä vaan meille!

Hei!!
Olen pahoillani puolestanne (kanssanne). Toivon sinulle voimia jaksaa taistella sosiaali-tanttoja vastaa. Helppoa se ei ole!! Tiedän itse kokemuksesta. Oma lapseni sairastui masennukseen ja koska itsemurhayritysten vuoksi sossu jouduttiin sotkemaan asiaan, oli meidän "peli" selvä. Sossun mielestä hoito masennukseen on Perhekoti. Asumme pienellä paikkakunnalla, joten kun kunta säästää, ei nuorille ole apua tarjolla ja kun minä sitä vaatimalla vaadin, avuksi tarjottiin perhekoti. Kysyin, että MIKSI? Vastaus oli: siellä lapseni saisi psykiatrista apua, vielä menin siihen uskomaan. Tyttäreni sijoitettiin Perhekotiin, jossa ne vähäisetkin terapiakäynnit lopetettiin. Sekä perhekodista ilmoitettiin, ettei heillä ole koskaan ollut näin moni ongelmaista nuorta eli se siitä auttamisesta. Itse taistelin lapseni ulos sieltä, piti vielä uhkailla oikeudella, jos eivät muuten häntä päästä pois, jotta voin hänele avun saada. Odotamme tällä hetkellä, että saamme lukea huostaan ottoa koskevat paperit, asianajaja meillä on jo valmiina, joten oikeuteen mennään, toivon ainakin, tämän virheellisen sijotuksen takia. Nyt on lapseni paremmassa kunnossa ja kotona, jossa lasten paikka on.
TOIVON TODELLA SINULLE VOIMIA TAISTELLA!! Toivottavasti et ole ihan yksin tuon kaiken kanssa..

Voi harmi. Ei se huostaanotto varmaan ehdi jouluksi. kun ei heti kerran alkanut. olen ollut usein tuollaisessa tilanteessa äitini kanssa ja usein minut on otettu huostaan heti siinä kokouksessa. jos ei ole otettu, olemme rauhassa äidin kanssa saaneet käydä tutustumassa siihen paikkaan mihin minut on tarkoitus sijoittaa, usein on ollut pari paikkaa mistä olen saanut valita.

halaus sulle ja pojalle.

Surullista kaikkien kannalta. Et vaikuta "sillai" masentuneelta näin kirjoituksiesi perusteella. Tietysti tuo huosta-asia masentaisi ketä tahansa.
Vaikutat myös tervejärkiseltä. Ymmärtäisin sellaisen jos ihminen olisi niin masentunut ettei kykenisi muuhun kuin vuoteessa olemiseen, ehkä silloin
toimet lapsen parhaaksi olisivat paikallaan. Olisiko sittenkään masennus joku syy huostaanottoon, kuulostaa erikoiselta mutta kaikki on mahdollista koska meidän viranomaisille on annettu suuri valta.
Sosiaaliviranomaiset ovat aikamoisia vallankäyttäjiä. Sen olen kokenut myös omassa elämässäni poikani lasten tapauksen yhteydessä.
Kun he ottavat jonkun kannan eivät anna piiruakaan periksi. Välttämättä heidän päätöksensä eivät koidu viimekädessä ainakaan lapsen eduksi jonka pitäisi olla tärkein asia näissä jutuissa.

Muistan aikoinaan kun poikani lasten äiti tilasi alaikäisen poikansa nimissä tavaraa ja asia meni perintätoimistolle. Summa kasvoi suureksi syystä ettei äiti sitä maksanut. Lapsi oli silloin joku 6 v. Laittoivat myös lapset lukkojen taakse. Lasten huoneiden ovista oli otettu pois lukkopesän suojat jotta ovet sai lukkoon ruuvimeisseliä apuna käyttäen. Kyselin tältä toiselta isoäidiltä aikoinaan syytä moiseen. Sain kolme eri vastausta sekä isoäiti hermostui hirveästi. Kaikki nämäkin asiat tuotiin aikoinaan julki sosiaaliviranomaisille. Oli näyttöä paperilla eli perintätoimiston laskut jne. Eivät painaneet yhtään mitään. Äitiä kehuttiin enemmän kuin kelvolliseksi kasvattajaksi. Syy siihen etteivät lapset saa tavata minua on äidin ja isoäidin ilmeinen pelko totuuden paljastumisesta.

Jos ajatellaan yleensä lasten parasta jos toiminta on tätä silloin jo syyllistytään henkiseen väkivaltaan lasta vastaan.
Saivat kyllä lääninhallitukselta kyseiset viranomaiset moitteita siitä että kirjoittavat lausuntoihinsa omia subjektiivisia mielipiteitään jotka eivät perustu tosiasioihin.
Tässä sinunkin tapauksessa on ehkä taustalla ajatus toimia lapsen parhaaksi mutta asia voi kääntyä toisinpäin. Jos lapsikin vastustaa huostaanottoa huostaanotto voi olla hänelle kova pala ja asialla kauskantoiset vaikutukset. Luulisi että tukea yhdessä kotona asumiseen olisi tarjolla jos se on tarpeen. Se olisi taatusti halvempi vaihto-ehto.

Hoh-hoijaa, täällä taas. Iso kiitos kommenteista, onneksi ei kukaan ole vielä sanonut, että "varmasti saat ansiosi mukaan". Tulee nimittäin mietittyä kaikenlaista ja sitäkin, että olenko oikeasti niin huono äiti, että lapsi pitää antaa joidenkin toisten ihmisten hoidettavaksi. Olen kuitekin edelleen sitä mieltä, että kaikkeni olen tehnyt lapsen eteen hänen tähän astisen elämänsä aikana. Ruokaa, vaatetta, hellyyttä ja huolenpitoa on aina ollut saatavilla. Vioikseni voidaan katsoa se, etten masennukseni vuoksi ole aina jaksanut leikkiä lapsen kanssa hänen sitä pyytäessään ja sekin, että kodinhoito ei ole sairastumisen jälkeen sujunut esimerkillisellä tavalla. Varsinainen syy huostaanottoon on sossujen mukaan kuitenkin se, etten ole masennukseni vuoksi jaksanut asettaa pojalle riittävästi rajoja (joiden asettamisen lapsen narsisti-isä yhdessä asuessamme kielsi) ja siitä syystä lapsi käyttäytyy minua kohtaan loukkaavasti, nimittelee, haukkuu ja suuttuessaan heittelee tavaroita pitkin seiniä. Sossut ovat suoraan sanoneet, että he pelkäävät minun pääsevän hengestäni jonakin päivänä! 😯🗯️

Ette voi uskoa, miten kadun sitä, että olen lähtenyt aikoinaan hakemaan apua minulle ja lapselle. En kuitenkaan voinut jättää sitä tekemättä, kun näin selvästi miten isän viimeisenä yhteisenä vuotenamme minuun kohdistama fyysinen väkivalta vaikutti lapseen traumatisoivasti. Saimme arvokasta apua, mutta en silloin älynnyt, että jossain vaiheessa olisi avun tarvitsemiselle pistettävä stoppi ja pärjättävä omin voimin. Masennuksessa ei vaan aina kykene niin viisaisiin ajatuksiin. Tänään totesin, että pahasta olostani johtuen olen ehkä, jos en liioitellut, niin ainakin liikaa korostanut minun ja pojan välisiä ongelmia saadakseni edes hitusen sympatia- ja empatiapisteitä. Tätä on todella noloa myöntää, mutta näin se vaan on. On totta, että meillä on ongelmia keskinäisessä vuorovaikutuksessa, mutta onko se sitten peruste lapsen ottamiselle pois minulta onkin sitten ihan toinen juttu. Olen aina ajatellut, että lapsia otetaan huostaan vain sellaisissa tapauksissa, että vanhemmat ovat kohdelleet lasta kaltoin ja että lapsen turvallisuus on vaarassa. Mutta että tälläisessä tapauksessa???

Sen verran ovat joustaneet, että saan(!) pitää lapsen kotona siihen saakka, kun perusteet huostaanotolle on raavittu kasaan ja paikka on tiedossa. Mutta jos kieltäydyn sijoituksesta, mihin minulla äitinä ja lapsen huoltajana on oikeus, asia menee hallinto-oikeudelle, ja siinä tapauksessa lapsi sijoitetaan kiireellisellä huostaanottopäätöksellä tilapäiseen sijoituspaikkaan odottamaan päätöstä, jonka saaminen voi kestää kuulemma jopa yli puoli vuotta. Mitä luulette, haluanko omalle lapselleni sitä, että häntä pompotellaan paikasta toiseen? No en todellakaan! Siispä joudun alistumaan kaikkivaltiaiden sosiaalityöntekijöiden tahtoon. ☹️

Kamalaa! Voimia! Tuohan on aivan hätävarjelun liioittelua. Pieni toivonkipinä voisi tietty olla, jos sittenkään eivät löydä riittäviä perusteita? Voisitko saada lääkäriltä/ hoitajalta lausunnon, että huostaanotto ei ei ole perusteltu? Miten sossu voi tehdä päätöksiä sinun terveydentilastasi?

On tämä yhteiskunta! Toisille ei heru tukea, toisilta viedään perhe! Kultaista keskitietä kun kaikki kulkisivat niin elämässä olisi järkeä.

Olet todellakin harkinnut vakavasti sitä, että hankin lapselle pääsyn lastenpsykiatrin/psykologin testaukseen ja haluan häneltä mustaa valkoisella siitä, onko huostaanotosta enemmän hyötyä kuin haittaa. Olen kyllä samaa mieltä siitä, että poikani tarvitsee jonkinlaista apua tunteidensa hallintaan, mutta en usko huostaanoton olevan se oikea keino. Toivon, että meidät otetaan vastaan entisessä avohoitopaikassamme kiireellisenä tapauksena ja pääsisimme jonon ohi. Olisi mukavampaa viedä lapsi paikkaan, jossa hänet entuudestaan tunnetaan. Kyse on siis perheneuvolasta, jossa saimme lapsen kanssa molemmat erittäin hyvää apua vaikean perhe-elämämme aiheuttaneisiin ongelmiin. Itse olen jo saanut "jalan oven väliin", kun entinen työntekijäni ryhtyi tukemaan minua tässä uudessa painajaisessa. Tuntuu hyvältä, että edes joku välittää.

Tänään on vuorossa jälleen haastetta, kun neljän viikon sairastelun jälkeen joudun(!) viemään pojan tämän hetkiseen avohuollon tukipaikkaamme. Se onkin sitten luku sinänsä ja siitä en olekaan vielä täällä kertonut. (Vaikkakaan en nykyisellään piittaa tippaakaan, vaikka minut näiden kirjoitusten perusteella tunnistettaisiin, en kuitenkaan halua nimiä suoraan mainita.) Tuo on avohuollon sijoitusyksikkö, jota minulle mainostettiin monta vuotta enkä siihen ennen tätä syksyä ollut valmis suostumaan, sillä se oli minulle aiemmin samaa kuin lapsen huostaanotto. Olen suoraan sanonut, että jos olisin tiennyt tulevasta, en olisi koskaan suostunut lastani sinne viemään. Mutta kun sanottiin, että saisin lapsen siellä ollessa levätä masennustani pois, niin lopulta suostuin. Kaikki etukäteislupaukset olivat suoranaista potaskaa. Kaikenlaista palaveria ja vanhempainkeskustelua oli yhtenään. Minulle kerrottiin etukäteen, että paikasta viedään lapsia harrastuksiin, etteivät joudu niitä siksi ajaksi lopettamaan. Kissanp****t, välittömästi jakson alettua alkoi narina, että voisinko viedä lapsen itse harrastamaan, kun heiltä on niin vaikea lähteä tai sitten vuorossa olleilla työntekijöillä ei ollut ajokorttia. Yhden kerran veivät lapsen harrastukseen, eli se niistä lupauksista. Kerran lapseni omaohjaaja soitti ja kysyi, voisinko samalla viikolla tiettynä päivänä tulla "viettämään aikaa" lapseni kanssa, muitakin vanhempia olisi kuulemma tulossa. Ihmettelin vähän asiaa mielessäni, mutta tietenkin suostuin. Kysyin kuitekin, että onko heillä jotain ohjelmaa, ajattelin lähinnä jotain yhteistä 😟 Hämmästykseni oli suuri, kun ohjaaja nikotellen ja hieman vastentahtoisesti kertoi, että heillä on silloin työnohjauspalaveri! Siis miksi hän ei voinut suoraan kysyä minulta, että voinko tulla pojan kanssa siksi aikaa, kun ohjaajat ovat kyseisessä palaverissa? Päätin sitten, että lähdemme silloin ostamaan pojalle talvitakkia. Arvatkaapa miltä tuntui, kun mennessäni hakemaan lasta paikalla ei ollut ketään muita vanhempia kuin minä ja sinne oli järjestetty sijainen lapsia valvomaan?! Tunsin itseni petetyksi, todellakin juuri niin. Näitä kummallisuuksia on lisää, mutta niistä myöhemmin. Nyt menen nauttimaan lapsen seurasta niin kauan kun siihen on vielä mahdollisuus.

☹️
Toivotaan, että asiat järjestyvät parhaalla tavalla.. Täällä "meillä" ovat sossut kumonneet lausunnot jotka olemme saaneet terapeuteilta, sekä myöskin sairaalasta (Nuorten psykiatriselta), jossa tyttäreni oli n. 2 viikkoa tutkimuksissa. Sossun-Tantat sanoivat, ettei näillä lausunnoilla ole mitään väliä, kun ei ne (Asiantuntijat) tunne tytärtäni ja he (Sossut) ilmeisesti tuntevat, muutaman käynnin jälkeen.. Itse olen sitä mieltä, että EIKÖHÄN jokainen meistä tiedä, aika pitkälle omat voimavaransa..
Harmittaa, että olet joutunut tuohon tilanteeseen. Aina sanotaan, että apua pitäisi hakea ja kuitenkin siitä "rangaistaan" näin, ja samalla vaikeutetaan tilannetta.
Jaksamisia teille molemmille!!
🌻🙂🌻

Kyllä olen surullinen lukiessani tätä tarinaa. Näin tämä vain tuntuu menevän tässä maassa. Lastensuojelu on sellainen koneisto, että sitä ei mikään pysäytä, kun se lähtee liikkeelle.

Vaikea sanoa, olisiko parempi panna hanttiin ja odottaa oikeuden päätöstä huostaanotosta vai suostua siihen lapsen takia heti.

Jos poikasi tarvitsee apua käyttäytymiseen ja sitä myöten psyykkeeseen, hanki sitä kuitenkin kaikin keinoin.

Pidä myös itsestäsi huolta. En usko sinun syylistyneen mihinkään "pahaan". Kaikki me "kunnon" vanhemmat toimimme hyvässä uskossa ja parhaan tahdon mukaan. Paljon on asioita silmiemme edessä, emmekä aina näe niitä. Tiedän tapuksen, missä lääkärin lapsella oli anoreksia. Toisilla vaan on jotenkin parempi tuuri tässä elämässä kuin toisilla.

Sinulla ja pojallasi on vielä mahdollisuus rakentaa toimiva suhde ja side välillenne. Se vie aikaa ja vaatii paljon, mutta usko pois se on mahdollista vaikka se huostaanottokin toteutuisi. Katso aina eteenpäin elämässä ja usko hyvään.

Rohkeutta ja voimia.