Rakkautta vaiko vain omistushalua?!
Hei, pakko päästä purkamaan tätä tilannettani jonnekin! Sekä tarvitsisin kipeästi myös muiden mielipiteitä tähän soppaan.
Elikkäs niin, homman nimi on tämä:
Olen eronnut reilu kaksi vuotta sitten lasteni isästä, suhteemme oli tosi vaikea koska olimme molemmat niin keskeneräisiä ihmisiä tällöin, emmekä tienneet parisuhteista oikein mitään.
Seurustelumme kehittyi aikoinaan lyhyestä ystävyydestä, ja muuttui heti todella vakavaksi koska tulin vahingossa HETI raskaaksi, päätimme kuitenkin että aiomme pitää lapsen. Raskausaika kylläkin oli hyvin vaikea, olin masentunut ja tätä toista osapuolta myös ahdisti tilanne. Riitelimme koko seurustelumme ajan aika rankasti ja aikaajoin ne olivat myös fyysisiä, molemmilla oli paha olla kun ei tunnettu oikein itseämmekään, saatikka toista, ja tilanne oli mitä oli.
Saimme kuitenkin vielä toisenkin lapsen aika nopsaan, ja silloin selvisi hieman ennen laskettua aikaa että hänellä oli ollut suhde toiseen naiseen. Menin aivan palasiksi mutta halusin että pysymme kuitenkin yhdessä koska toinen lapsi oli tulossa. Yritimme käsitellä vauva-arjen keskellä tätä pettämistä mutta eihän siitä oikein mitään tullut, hän ei ymmärtänyt miksi minun olisi pitänyt vain jankata ja jankata tätä, enkä vain mennä eteenpäin. Syyt pettämiseen oli hänen huonossa itsetunnossaan, sekä siinä miten vaikea suhteemme oli. Asiat jäi puolitiehen ja nyt minusta tuntuu että ns.lukitsin omat tunteeni silloin.
Olin ollut epävarma suhteestamme, onko hän minulle se oikea ja päätinkin että erostamme kun pienin lapsi oli puolivuotias. Ero oli rankka mutta tuntui oikealta, en itseasiassa edes itkenyt kertaakaan vaan hoin vain itselleni että se oli ainut oikea ratkaisu.
Ero sattui eksääni todella paljon ja hän huomasi paljon asioita ja syitä itsestään, ja mikä oli johtanut mihinkin. Hän olisi halunnut minut takaisin eikä oikein millään olisi halunnut hyväksyä eroamme, minä taas en tuntenut mitään.
Olimme kuitenkin runsaasti yhdessä perheenä tuon 1½vuoden ajan ja hän pysyi parhaimpana ystävänäni. Huomasin muutoksen hänessä mutten ollut valmis uuteen yritykseen, vaan vakuuttelin etten enää tunne häntä kohtaan mitään enkä halua enää seurustella, olemme niin erillaisia.
Lopulta puolivuotta sitten hän teki sen ratkaisun että katkaisee välit minuun kokonaan jotta pääsee erostamme, ja minusta yli. Ensin olin tyytyväinen tilanteeseen hetkenverran, vaikka surinkin kovin sitä että menetin ystävän .. kunnes hän löysi uuden. Ja se uusi oli minunkin tuttavani. Alkoi tapahtua rytinällä: seurustelu, kihlaus ja häät tulossa. En ole voinut tätä tapahtumaa ymmärtää millään, olen haastanut riitaa turhista asioista eksän kanssa kun olen halunnut saada edes jonkinlaisen yhteyden häneen. Tuska, suru, ahdistus, viha ja katkeruus ovat olleet sanoinkuvaamattoman suuria, ajatusratani on juuttunut etten ajattele mitään muuta ja olen melkein menettänyt toimintakykyni. Yöllä olen heräillyt siihen että tuntuu kuin sydäntä revittäis rinnasta enkä saa henkeä, päällimmäisenä ajatus ettei tämä voi olla totta! Kaikki tuottaa tuskaa, jopa lasten kanssa oleminen. Tuntuu että kaikki vuosia padotut tunteet ovat nousseet pintaan, enkä vain selviä. En ole tätä aikasemmin myöntänyt että kyseessä oli mustasukkaisuus tai että haluaisin eksäni takaisin, mielestäni hän oli maailman pahin kusipää joka vaan haluaa satuttaa minua ja että onneks olin päässyt hänestä eroon, ja tuo toinen nainen tulee katumaan suhdettaan myös. Toivoin ettemme olisi ikinä tavanneetkaan. <- Kerroinkin tuon kaikille jotka vähänkään jaksoi kuunnella, tai ehkä eivät.
Tämä kaikki kuitenkin kalvoi minua siinä määrin että lopulta sain pyydettyä eksältäni että josko voisimme keskutella, niin saisimme tämän vihanpidon lopetettua, edes lasten vuoksi. Trkoituksenani oli todellakin vain se että saisin kysellä miski hän haluaa satuttaa minua, jotta saisin selvyyden asioihin ja jatkettua eteenpäin.
Hän soitti minulle seuraavana päivänä kun ei pystynyt kasvotusten tapaamaan, näkemiseni tekee kuulemma edelleen niin kipeää. Puhelu oli todella vaikea/surullinen, hän sanoi rakastavansa mua edelleen ja haluaisi edelleen meidän olevan perhe, mutta että me olemme niin vaikeita yhdessä. Kertoi että tämä uusi on vihdoin saanut häntä parempaan kuntoon, ja koottua ne palaset hänestä jotka särkyi eromme jälkeen. Tarkoituksenaan ei ole satuttaa minua vaan tehdä asioita itsekkäästi jotta selviää. Kerroin samassa puhelussani ensimmäistä kerta rehellisesti olevani minäkin todella rikki tästä kaikesta.
Ja minähän menin puhelun jälkeen entistä enemmän sekaisin, tajusin että haluan oikeasti olla hänen kanssaan perhe en kenenkään muun. Luulen että minuun sattui seurustelumme aikana niin kovin että lukitsin tunteeni, rakkauteni, suruni, kaikki. Enkä kestä ajatusta että hänellä on jonkun muun kanssa perhe. Hän soitti minulle vielä uudestaan eilen illalla ja juttelimme ja itkimme molemmat tätä tilannetta. Hän sanoi että jos olisi varma että minä olen varma omista tunteistani, enkä vain mustasukkainen, niin hän haluaisi vielä olla minun kanssani.
Jos tilanne olisi toinen, ei olisi heillä häitä tulossa, niin haluaisin mennä hänen kanssaan pariterapiaan ja yrittää vielä. Suhteemme oli niin vaikea, luottamuspula ja traumaattiset riidat, että sitä pitäisi työstää todella kovin että se onnistuisi, mutta nyt minusta tuntuu ensimmäistä kertaa että haluaisin tehdä niin.
MUTTA! mitä minä teen? hän kertoi myös ettei ehkä selviä hengissä jos nyt lähtisi minun matkaan ja jossain vaiheessa minä huomaisinkin ettei tämä onnistu. Hän kuitenkin välittää myös nykyisestään, hänellä on hyvä olo ja tämä uusi on hyvä hänelle.
Onko minulla oikeutta mennä tähän heidän väliin? mielestäni ei ole, mutta välillä taas mietin että kyseessä on kuitenkin minun perheeni ☹️ Mutta entä jos suhteemme ei onnistukkaan, ja entä jos jos sekoitan vaan omistushalun/mustasukkaisuuden rakkaudeksi?
Hei!
Itellä tuli sellainen olo että minun pitäisi tähän jotain vastata kun luin kirjoitustasi.
Seksuaalisuuteen liittyvät asiast, pettäminen, raiskaus, väkivalta fyysisellä ja henkisellä puolella satuttaa aina kovasti ihmisen sisäistä minäkuvaa. Se rikkoo ja hajoittaa, vaikkei sitä heti itse huomaisikaan.
Itellä heräs ajatuksia kun kirjoitit että teidän suhde alkoin nopeasti ystävyydestä kun tulit raskaaksi, ettekä olleet valmiita "kyspiä" omassa tietoisuudessakaan. Parisuhteen kannalta se voi tarkoittaa myös paljon riitoja ja väärinymmärryksiä. Parisuhteessa tuki ja turva, ihminen jonka kanssa jaetaan hyvät ja huonot asiat. Siihen sisältyy aina luottamus toista kohtaan. Jos sen menettää, voiko sitä saada takaisin? Entä jos astuukin toisen asemaan, hengätää hetken ja keskustelee. Voiko tilanne muuttua/olisiko voinut muuttua?
On hyvä että mietit mikä on oikein ja vääri, voiko mennä toisen parisuhteen väliin? Millä asteella kuka rakastaa ketäkin, kuinka paljon? Teillä on paljon asioita joitea ette ole saaneet selvitettyä ja on tullut paljon asioita joite et voi koskaan selvittää ex- miehesi kanssa, vaikka ne liittyykin häneen. Ne on sinun itsesi selvitettävä itsesi kanssa. Mahdollisesti ulkopuolisen ihmisen kanssa. Raskausaikana tapahtuneet asiat vaikuttavat ja järkyttävät mieltäsi hyvin voimakkaasti.
Tunteita ei pidä sekoittaa keskenään ja muista että jokainen aikuinen tekee ne omat valintansa itse.
Asioista on hyvä puhua avoimesti.
Mietit oletko mustasukkainen ja omistushaluinen?
Ihastus, rakkaus, tykkääminen paljon termejä, mitä ne todellisuudessa tarkoittaa. Mitä on rakkus? Voitko sisäistää sen ex miestäsi kohtaan? rakkaus kaikessa siinä tarkoituksessa ja määrässä mitä se sisältää..
Silti sanoisin vielä, että anna ex-miehesi tehdä omat valintansa itse älä puutu siihen. Mutta selvitä itsellesi mitä todellisuudessa ajattelet ja tunnet myös järjellä, jonkun ihmisen kanssa jolla on ammattinsapuolesta siihen mahdollisuus.
Yksin ei tarvitse selvitä.
Toivottavasti avasi yhtään sinulle mitään uusia ajatuksia, ihmismielellä kun on taipumus haluta kaikki heti tässä ja nyt. Eikä se jaksa oikein odottaa. Se monesti hämmentää ajatus maailmaa...
🙂
kiitos viestistäsi!!
Olen ollut tämän asian kanssa hyvin yksin nyt, ja sen vuoksi tuntuu kultaakin kalliimmalta saada jonkun täysin ulkopuolisen ihmisen näkemystä asiasta!
Olen asiasta jutellut yhden ystäväni kanssa, mutta ystävät vain yleensä ovat sellaisia että tukevat ja ovat samaa mieltä kanssani oli mikä oli 🙂
Olen jutellut nyt myös kyllä eksänikin kanssa. Hän on edelleen sitä mieltä että jos olen täysin varma että hänet haluan, niin hänkin haluaa minut. Hän rakastaa minua edelleen ja yhteiset lapset painavat vaa´assa myöskin paljon. Mutta hänkään ei halua särkeä itseään uudestaan jos olen ehkä-asenteella liikkeellä. Kertoi kyllä rakastavan jollain tavalla nykyistäänkin, mutta että se on erillaista rakkautta, ja vertailee uutta paljon minuun.
Puhuit siitä että jos luottamuksen menettää niin voiko sitä saada takaisin, ja tajun nyt ensimmäistä kertaa ehkäpä, että kyllä minä voisin luottaa häneen siinä ettei vastaavalla tavalla halua minua enää satuttaa. Mutta on kyse muunkinlaisesta luottamuksesta, ja minulla se on sitä että olen ylipäätänsäkin varovainen ihmisten kanssa -> en halua näyttää tunteitani yms. koska pelkään että sitä käytetään jotenkin minua vastaan, ja tuntuu että tämä onkin pidätellyt minua eniten suhteessamme.
Olemme puhuneet siitä että JOS päättäisimme olla vielä yhdessä minkä asioiden täytyisi muuttua, mitkä ovat niitä piirteitä toisessa joista ei tykkää ja mistä tykkää, ja mitä me voimme tehdä että suhteemme olisi erillainen. Kuten pariterapiaa, keskustelua, toisten huomioimista, kunnioitusta ja arvostusta yms.. Me molemmat kuitenkin kaipaamme omaa perhettään.
Minua pelottaa, ihan helvetisti. Välillä jo päätän että annan olla, kestän kipuni ja jatkan elämääni.. Tiedän että tulisin vielä olemaan onnellinen, mutta entä jos tulen aina katumaan sitä ettei vielä kerran yritetty? Lapset elävät jatkuvassa ikävässä jompaakumpaa vanhempaa, haluaisin niin jakaa elämäni sellaisen ihmisen kanssa joka rakastaa lapsia yhtä paljon kuin minä rakastan! Eksäni myös sanoi että sitten meidän tulisi sitoutua toisiimme ja perheeseemme, vaikka tulisi vastoinkäymisiä niin sitten selvitetään ne. Sitoutuminen toiseen oli asia joka puuttui suhteestamme aina, emmehän ikinä edes asuneet virallisesti yhdessä.
Nii-in, ja se rakkaus. Mitä se on? Onko se tätä kun ajattelen unelmieni miestä niin se olisi kuin eksäni? Entä kun olen lasteni kanssa niin koen että siitä puuttuu jokin/joku joka nauttii siitä yhtä paljon, ja kenen kanssa se kaikki olisi kiva jakaa? Onko se sitä kun elämässäni tapahtuu jotain niin haluan ensimmäiseksi soittaa ja kertoa hänelle? Kun on tunne että pystyy kertomaan toiselle mitä vain? En ole koskaan kokenut vastaavanlaista hyväksyntää kaikkine vikoineni toiselta ihmiseltä.
Joskus seurustellessamme tunsin vahvaa inhoa eksääni kohtaan mutta tällähetkellä se tuntuu että johtui siitä ettei me hoidettu suhdettamme mitenkään, niin paljon oli satutettu. Ja pystyn edelleen luettelemaan kaikki ärsyttävät piirteet hänessä, mutta nyt tuntuu että kaikessa ärsyttävyydessään voisin ne hyväksyä. Voiko tälläiset asiat muuttua? Onko tämä vain jotain vanhan suolan janoa? Olenko vain niin loukattu siitä että hän pääsikin jatkamaan elämäänsä? Järjellä ymmärrän nämä asiat ja tajuan kyseenalaistaa motiivejani ja tunteitani, mutten silti osaa vastata! Kyllä, tarvitsisin ammattiauttajan apua, mutta siihen on tulossa helpotusta vasta parin viikon päästä. Sekä aikaa. Mutta aika ei ole nyt puolellani.
Olen koittanut mahdollisimman vähän nyt pohtia hänen suhdettaan nykyiseen, sekä sitä että miten sukulaisemme suhtautuisivat tähän kaikkeen (<-ei hyvin), miten paljon saisimme näyttää, paitsi toisillemme, niin myös muille. Sekä tietysti myös lapsillamme menisi aikaa hyväksyä tilanne ja että voisivat luottaa. Haluan miettiä nyt ainoastaan sitä että haluanko todella suhteen vielä hänen kanssaan ja pystyisimmekö aidosti ja oikeasti siihen, kaikki muu sekoittaa päätäni vain vielä enemmän 😑❓
Ääh, tuntuu että olen nyt niin sekaisin itseni kanssa!
😯🗯️