Olimme mieheni kanssa kotimatkalla.. Minä ajoin. Aurinko paisto mukavasti, mutta ei ollut kuuma. Olin jutellut äitini kanssa, itkenyt ja nauranut hänen kanssaan edellisenä iltana kun olimme keskustelleet pitkästä aikaa kunnolla. Olin tehnyt oivalluksen, että minulla on paljon enemmän välittäviä ja rakastavia ihmisiä kuin olen osannut edes kuvitella… Minä olen pitänyt heidät kaikki etäällä minusta.. ja siten kieltänyt heitä välittämästä minusta.. Koen joskus hyvin voimakkaasti, että olen niin huono ja kamala ihminen etten ansaitse rakkautta, toisten välittämistä, ymmärrystä.. Oloni oli hyvä. Ei väsyttänyt ja tunsin itseni virkeäksi.

Sitten.. yhtäkkiä se tapahtui.. ja se tapahtui nopeasti. Auto lähti käsistäni.. Puristin rattia kaksin käsin.. En muista onnettomuuden syytä… en muista mitä tapahtui aluksi.. Muistan vain mieheni päättäväisen kauhistuneen huudon.. ”EIII”.. ja kun auto pomppasi penkasta ilmaan.. ”EI PERKELE”…mieheni huusi.. Viimeinen selkeä ajatus oli se.. kun tajusin kauhuissani ”Tämä auto lähtee pyörimään. Voi Jumalauta me kuolemme.”

Olin tyystin shokissa..Mieheni toimi kokoajan.. Hän piteli kiinni minusta jotenkin ihmeen kaupalla sai estettyä minua etten lyönyt päätäni tuulilasiin ja itseäni rattiin.. Auto tuntui pyörivän ikuisuuden.. Kun vihdoin vauhti pysähtyi.. Tajusin hämärästi pitäväni kiinni ratista rystyset valkoisina, jalka edelleen jarrulla ja toinen jalka penkin alla. ”Auto on katollaan..” ajattelin, mutta tasapainoelin väitti minun istuvan ihan normaalisti.. Turvavyö oli painautunut tiukasti kiinni reisieni etuosaan, sattui.

”Älä mieti autoa, siitä en välitä paskan vertaa.. Oletko sinä kunnossa? Rakastan sinua, kulta.. ei ole hätää” Mieheni ääni tunkeutui tajuntaani, nyökkäsin varovaisesti merkiksi siitä että olen kunnossa.
Mieheni mukaan sopertelin jotain ”Olen niin shokissa etten tajua…” Hän tunnusteli käteni ja niskani. ”Hyvä… nyt lähdetään ulos tästä autosta.” Hän alkoi potkimaan ovea. En muista miten pääsin pois tuolista.. putosinko alas kun turvavyö avattiin..miten päin minä putosin.. sattuiko minuun.. en tiedä-… en muista muuta kuin sen että mieheni keskusteli minulle kokoajan..

”Missä.. eläimet.. missä kissat? Voi kauhea.. minä.. sinun autosi.” sopertelin huolissani täysin typeristä asioista.. Mieheni veti minut kaverina ulos autosta.. ”Hei oletteko te kunnossa.. mihin sattuu? Se oli hurjan näköinen ilmalento.. sattuuko rouvaan?”
Istuin nurmella ja kuuntelin puolella korvalla silminnäkijöiden ja mieheni keskustelua.. Päässäni pyöri satoja ajatuksia.. yritin vastailla kysymyksiin parhaani mukaan.. Tuntui siltä kuin kaikki olisi tapahtunut hurjan nopeaa.. vaikka odottelimme kuulemma 5 tuntia pelastuslaitoksen väkeä.. ja sun muita viranomaisia..

Nyt.. onnettomuudesta on 2viikkoa, enkä edelleenkään muista mitä todella tapahtui. Silti jotenkin olen voinut paremin henkisesti.. Tuntuu että tärkeys järjestys on muuttunu elämässä. En enää epäile mieheni rakkautta tai välittämistä.. Tosin, ei se koskaan ole ollut hänen syynsä, minä vain olen niin epävarma itsestäni, siitä että riitänkö ja olenko tarpeeksi hyvä hänelle.. Nyt ymmärrän, kuinka väärin olen tehnyt häntä kohtaan ajatellessani haluavani kuolla..

Mieheni nimittäin sanoi, jälkeenpäin, että asia joka sai hänet toimimaan siinä vaarallisessa tilanteessa oli rakkaus minua kohtaan. Hän oli päättänyt siinä silmän räpäyksessä, että ei, me emme tähän autoon kuole ja minä en jää tänne elämään ilman tätä naista..

Minä purskahdin itkuun.. koska se tieto, satutti minun sydäntäni, kun ymmärsin kuinka itsekäs olin ollut, toivoessani omaa kuolemaani.. Se sai minut tuntemaan vielä enemmän, että en halua luovuttaa tämän masennuksen vuoksi sellaista miestä, joka minua niin paljon rakastaa. En halua luovuttaa elämääni pois, kun se ei ole vielä edes alkanut. Minä tajusin että haluan elää juuri tämän miehen kanssa, tiesin sen varmasti… Niin varmasti, että ellei olisi ollut jo ilta, olisin alkanut soittamaan maistraattiin jotta meidät voitaisiin vihkiä mahdollisimman pian.

Minulla on kylkiluun hiusmurtumaia ja rintalastan hiusmurtumia.. mustelmia.. ja shokki tila kesti jonkin aikaa.. hiusmurtuma havaittiin vasta sen jälkeen kun shokkitila oli alkanut häipyä pois.. (onnettomuudesta noin 1,5 viikkoa) Mieheni selvisi vähemmällä, vain mustelmilla ja lihaskivuilla. Eläimet löytyivät terveinä ja vahingoittumattomina. Vain suolistotulehdus hoidettiin antibiooteilla, (saastunut ruoka syynä)

Olen usein ajatellut tässä lähiaikoina.. että kamalaa että piti se kuoleman ajattelukin.. käydä kokeilemassa ja oppia kantapään kautta ettei se kannata..

Olen vieläkin jollain tapaa järkyttynyt asiasta.. Silti minulla on niin paljon mistä kiittää. Me olemme elossa. Mieheni ja minä.. olimme hiukan etääntyneet toisistamme minun sairauteni vuoksi… Mutta tämä lähensi meitä paljon. Näimme paljon vauva unia.. ja haaveilemme tulevaisuudesta erilailla. En enää pidä mahdottomuutena että koskaan hankkisimme lapsia.. Olen päättänyt että kun olen saanut itseni kuntoon, voimme alkaa yrittämään. Ensin kuitenkin lapsen äiti ja isän suhde syvenee ja minä parannun.. menen töihin ja alan elämään ”normaalia elämää”.

Meillä oli paljon suojelusenkeleitä, sitä en epäile hetkeäkään. Eläimet eivät juosseet auton alle, tai joutuneet petoeläimen välipalaksi.. Kuinka paljon pahemmin olisi voinut käydä.. En pysty enää ajattelemaan itseni tappamista, vaikka välillä ahdistaakin kovasti. Silloin soitan sille ihmiselle, jonka kanssa en ole puhunut pitkiin aikoihin.. ja rupattelen.. Huomaan että pärjään.. ja se tuntuu hyvälle.. Ehkä en selviä tästä heti, mutta suunta on ylöspäin.. vaikka se olisikin vain väliaikasta tämä hetkellinen onnen tunne.. aion antaa itselleni luvan nauttia siitä. Kun surut tulevat suren sitten… Nyt minä aion keskittyä itseeni ja omaan hyvinvointiini ja iloita siitä mitä minulla on.

Minun on pakko ajatella niin.. eihän muuten elämässä selviä. Eikä se positiivinen ajattelu enää tunnu niin kliseeltä.. Vaikka tulevaisuus jännittää, saanko kortin takaisin ja kuinka minä onnistun paranemaan.. Usko on minulle voimavara. Mutta enkelit ovat suojelemassa minua myös rakkauden vuoksi, joku tuola jossain rakastaa minua varmaan myös hyvin paljon.. Tiedän nyt, että minulla on ihmisiä jotka välittävät minusta paljon.. rakastavat minua niin paljon etteivät voi elää ilman minua.. Vanhempani, sisarukseni, Mieheni ja monet ystävät ja sukulaiset…Rakkaus.. on uskomaton voima.. Sen avulla minä jaksan.

Hyvää kesää ja lämpiä päiviä.. Toivon että jokainen löytää elämäänsä rakkauden josta voi ammentaa itselleen voimaa jokaiseen päivään, etenkin kun on oikein vaikeaa.

<3 Piipai