Minulla on lapset nuoruuden rakkauteni kanssa.. tuo liitto kesti yli kymmenen vuotta, mutta tunteet kuolivat aikanaan ja suhde päättyi vuonna 2000.
Toivuin tuosta erosta pikkuhiljaa.. oli irtosuhteita ja sinkkuelämää. Tapasin 2004 tammikuussa miehen, johon rakastuin.. palavasti, intohimoisesti, uuvuttavasti. Kypsää, aikuista rakkautta. Sokeaa.. en suostunut näkemään seikkoja, jotka myöhemmin tuhosivat liiton.
Kolme vuotta sitä onnea kesti. Onnea siitä, että minua rakastetaan. Onnea siitä, että saan rakastaa. Hän näytti tunteensa, hän rakasti minua. Pakahduin siihen tunteeseen.. Toisessa vaakakupissa painoi koko ajan alkoholin käyttö.. ja sen mukanaan tuomat ailahtelut. Hänen huono itsetuntonsa, jota jouduin pönkittämään. Hänen jyrkkä kurinsa suhteessa lapsiin.. lapset alkoivat olla varuillaan, lopulta elin varpaillani itsekin. Varmistelin ennen mieheni kotiin tuloa, että kaikki olisi niin, ettei tule mistään sanomista. Puhuin jo lapsillenikin, että ei tehdä sellaista, mistä hän suuttuu..
Lopulta heräsin huomaamaan, että lapseni pelkäävät miestäni. Ja että uuvun itse.. tunsin että joudun vain antamaan, että rakkaus ei riitä. Pyysin eroa, johon hän vihaisena suostui, mutta tilanne oli järkyttävä.. huutoa, syytöksiä. Kohta anelua, lupauksia, joita olin kuullut jo vuoden mutta mikään ei ollut täyttynyt. Ja kun pysyin kannassani, lisää syytöksiä. Kävin kriisikeskuksessa tuolloin kaksi kertaa juttelemassa, avaamassa itselleni sitä, että tein oikean päätöksen. Että liiton jatkaminen hänen kanssaan ei ollut enää mahdollista, tai minulle ja lapsilleni aiheutuisi vahinkoa.
Tuosta on nyt aikaa 4,5 kk. Siitä, kun sanoin että haluan eron. Sen jälkeen tapailimme vielä, vietimme öitä ja harrastimme seksiä.. viimeisestä kerrasta yhdessä on aikaa 2,5kk.
Muutama viikko sitten, koin olevani vahvoilla. Ajattelin, että selviän tästä ja menen eteenpäin. Nyt minut on vallannut suunnattoman suuri suru. En osaa kuin itkeä. Kaipaan miestäni aivan suunnattomasti, vaikka en voisikaan enää elää hänen kanssaan yhteistä elämää. Minusta tuntuu, että menetän otteeni elämästäni.. luisun jonnekin. En kestä ajatella häntä toisen kanssa, tiedän että hänellä on joku. Haluan kuitenkin hänelle onnea.. parasta. Tunnen itseni niin tyhjäksi, ja samaan aikaan koen pääni olevan kuin ampiaispesän. Kun saisin hetken hengittää, olla vain ihan yksin. Nukkua ja itkeä. Mutta lasten vuoksi on pidettävä itseni kasassa.. mihin en usko enää kauan pystyväni. En ole nukkunut 5 kuukauteen yli neljää tuntia yhteen menoon. Herään aina 3-4 tunnin unen jälkeen, ja loppuyön heräilen jotain tunnin välein. Saan kyllä unta, mutta se ei kestä. Voimat loppuu.
🙂🌻 ja hei elmeriini, mielestäni on hyvä että osaat (edes) itkeä, surra, kaikki eivät osaa.
Tapasin nykyisen ystäväni n. 7v. sitten, rakastuin aivan päättömästi.
Pian suhteemme alussa huomasin, - hänellä oli muita(kin) suhteita, en ajatellut moista rakastuessani.
Minulle ensimmäinen kokomus oli se että tunsin suunnattoman suurta surua siitä mitä olin tehnyt eli olin hukannut aikaani ihmiseen joka ei ollutkaan luottamukseni arvoinen. No, siinä jäätiin roikkumaan oltiin ystäviä ja oltiin enemmän kuin ystäviä, luulin, - niin luulin, nyt nämä suhinat ovat loppuneet ja voimme vihdoinkin jatkaa "normaalia" elämää. Mitä vielä taas se sama peli selkäni takana, tuli taas välirikko, ja taas jatkettiin. No, ei olisi kannattanut sillä tuo "peli" jatkuu edelleen ja minä olen rikki, luottamukseni häneeen menettänyt, en tunne mitään häntä kohtaan ja silti vaan ollaan. Olen toivonutkin että tulis nyt joku ja veisi. Elämäni ja tunteeni on "kuollutta", ei tästäkään nauti. Kadun että aloin taas jakamaan aikani, elämäni hänen kanssaan.
Ota opiksesi Elmeriini jos voit,- voimia ennen kaikkea, löydät kyllä omasi, uskon niin.🙂🌻
🙂🌻 Kiitos, pajukukka..
Huomasin, kuinka paljon ahdistusta helpotti jo pelkkä asioiden kirjoittaminen. Tavallaan niiden ajatusten ulkoistaminen. Nyt olen taas hetken niskan päällä tuskastani, arki vie eikä jätä minulle aikaa suruun. Tosin, jos äänen asiasta puhun, valuu kyyneleet alle aikayksikön 😭
Toivon sinullekin, pajukukka, voimia arkeesi ja suhteeseesi..
Monessa kohtaa omassa elämässäni, ja muiden tarinoita lukiessani olen miettinyt, että mihin minun tai kenenkään tarvitsee tyytyä. Mitä saa vaatia itselleen? Mikä on se asia, ne seikat, se taso joka minulle riittää. Onko se taloudellista hyvinvointia henkisen kustannuksella, henkistä tasapainoa taloudellisessa ahdingossa? Miusta ko alkaa tuntua, että molemmat ei voi olla tasapainossa yhtäaikaa, materia ja henkinen.. mikä siis riittää.. No, nämä nyt ovat miun oman pään tuskailuja taas.. kunhan löpisen. 😟🤔
Minä erosin entisestä avomiehestä vuonna 2000 ja juhannuksena 2003 tapasin uuden mieheni, rakastuin kans päätä pahkaa. Jouluna 2003 meidät vihittiin. Olinhan 3 lapsen yh ja oli ihana löytää ihminen joka väitti lapsistaan kuin omistaan. ensimmäinen vuosi meni todella hyvin, ilman ensimmäistäkään riitaa. Sitten syntyi mieheni ensimmäinen lapsi ja ongelmat alkoivat.😠 Hän oli lapsen syntymän jälkeen aina töissä tai työkavereitten kanssa iltaa istumassa tai jotain muuta. Mitään ei enään tehty perheen kesken. Minä ja lapset olemme hänelle pelkkää kulissia, tai näin luulen. Yritin ensin puhua hänelle asiasta, meni viikko niin että huomasi meidätkin. Seuraavalla kerralla jo huusin ja taas viikko hyvin. Nyt olemme taas siinä pisteessä ettei näy kotona muutakuin nukkumassa. Ja olen huomaannut että lapset käyttäytyy minua kohtaan just samalla lailla kuin miehenikin. Olen vain äiti,siivooja,kokki,pyykinpesijä ja sängyn lämmittäjä.☹️
Muutimme 2006 toiselle paikkakunnalle ja ystäväni,perheeni ja sukuni jäi 750km päähän. Minusta tuntuu että mieheni halusikin minut kauas minun tukipilareista. Hän ei halua että etes soittelen ystävilleni. Ennen hän ei osoittanut millään tavalla olevan mustasukkainen mutta nykyään hän lukee tekstiviestini,sähköpostit ja kauhea tenttaus kuka soittaa ja mitä oli asiaa 😞.
Nyt minulle on jostain noussut ns pikku pirut päähän että mies onkin se jolla on toinen tai sitten hän haluaa minun itsetuntoni polkea jalkoihinsa ja jos en jostain saa voimia tehdä asialle jotain niin onnistuu siinä. Olen väsynyt tilanteeseen jota on jo kestänyt kohta 3 vuotta. Ei maistu ruoka, en osaa nukkua 😭
Pahinta asiassa on se etten enään halua puhua/huutaa asiasta miehelleni. Rakastan miestäni mutta tiedän ettei yksipuolinen rakkaus riitä pitämään avioliittoa pystyssä.
🙂🌻tänäpäivänä minun elämäni arvot ovat niinpäin et en enää välitä onko miehelläni toinen jos on (se toinen tietää olemassa olosta ja vielä jahtaa), - niin olkoon. Mielestäni suhde jossa suhtautuminen on tämä eli välinpitämättömyys, on yhdentekevää onko suhdetta enää lainkaan. Pahinta mielestäni on juuri välinpitämättömyys, mutta sitähän hän halusi...
Itselleni tänäpäivänä juuri; on valjennut materian merkitys. Tärkeintä on terveys, mielenterveys, sisäinen rauha tyyneys ja sopu.
Toivon että sun arvomaailma kääntyy ylösalaisin ja sulle käy kuin minulle.
🙂🌻Onnea, rauhaa ja sopua omaan elämääsi, jollet ole sitä löytänyt toivon että... kolahtaa😉