Rakkaudesta

Rakkaudesta

Käyttäjä White princess2 aloittanut aikaan 09.10.2012 klo 15:34 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 09.10.2012 klo 15:34

Hei!

Olen kirjoittanut tänne aiemmikin ja ajattelin kirjoittaa taas, koska se on yksi keino minulla elää eteenpäin. Ole elänyt jo kesästä asti yksin. Olen pohtinut paljon asioita mitä tulee siihen miksi lähdin. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että lähdin. Rakkauteen kuuluu mielestäni se, että rakastaa toista ihmisenä. Silloin sinulla on hyvä olla. Tähän taitoon kuuluu myös hienotunteisuus. Rakkautta kahden ihmisen välillä ei voi selittää, mutta se ei ole sama kuin kauneus. Rakkaus voi kuitenkin särkyä niin helposti. Kun antamaasi rakkautta ei nähdä, etkä ole ihminen ihmiselle parisuhteessa, rakkaus häviää. Rakkauteen kuuluu myös yhdessä kokeminen. Se, että voi jakaa toisen ihmisen kanssa elämän ihmeellisyyden. Ei elämässä ole merkittävää se, mitä saavutat ja mitä tienaat kuitenkaan viime kädessä. Voit menettää ne kuitenkin. Ei rakkaudessa voida lähteä kilpailemaan siitä, mikä titteli toisella on. Toinen on nähtävä persoonana. Opetella tuntemaan. Lähdin, koska muuten olisin hukannut itseni. Se kait on elämässä tärkeintä.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 13.10.2012 klo 06:58

Kirjoitan taas, koska olen jäänyt niin yksin tässä sinkkuuntumis tilanteessa. Kesällä onneksi hyvä ystäväni, joka tuntee minut niiltä ajoilta, kun olin nuori ja viehätysvoimani vuoksi kadehdittu oli tukena. Kiitos siis hänelle. On jotenkin koomista, että nainen joutuu antamaan naiselle ulkoisesti arvon riittävyydestä parisuhteeseen. Eikä rakkaudessa kuitenkaan ole kyse siitä, kuka on kaikista kaunein. Ei mieskään halua aina mitään missityyppiä. Tiedän tämän pohjimmiltani. Silti kirjoitan, koska viesti rakkaaltani oli liian monta kertaa: "et ole ykkönen". Tiedän, tämä on tulkinta kysymys, mutta toisen tulkintaa ei voi kiistää. Olen ylpeä siitä, että lähdin. Tähän päätökseen vaikutti mm.se, että nuoruudessani sain riittävästi huomiota vastakkaiselta sukupuolelta.
Ja tietysti myös niiden naisten tuki, jotka tunsivat minut koko elämänkaarelta. Nykymaailman rakkauskäsitys sotii edelleen omaani vastaan. Saako kihlaparin väliin tulla juuri kihauksen ratkaisevalla hetkellä? Jokainen miettiköön tätä itse. Meillä jokaisella on oma moraalikäsityksemme, ja toimimimme rakkaudessakin sen mukaan. Rakkuden voi joskus särkeä myös ulkopuolinen henkilö. Surullista, että niin hieno asia, kun rakkaus voi päättyä, ennen kuin se kerkeää puhkeamaan kukkaan. Mutta voi olla onnellinen siitä, että on hetken aikaa elämässään taas rakastanut.

Käyttäjä salainen55 kirjoittanut 14.10.2012 klo 10:58

Minulle kolahti nuo lauseet joissa mainitset sen että saat muilta tukea siihen että olet riittävä, kaunis, hyvä yms.. Pistää miettimään, että onko se niin, vai pitäisikö ihmisen saada tuntea ensin itsensä riittäväksi ennekuin menee parisuhteeseen, koska voi olla että se ärsyttää muita kun joku olettaa olevansa muiden yläpuolella (tarkoittamattaan) ja tuo joku yrittää pudottaa toista alaspäin, omalle tasolleen. Jos alkaa olemaan itseään alempi tasoisen kanssa niin eripurahan siitä tulee. Kummankin pitäisi olla aikalailla samalla viivalla joissain asioissa, ettei tarvi tuntea että jonkun pitää sanoa että olet hyvä.
En tiedä tarkoititko samaa asiaa, mutta tällaisia mietteitä heräsi kun luin.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 28.10.2012 klo 05:21

Hei Salainen55!

Huomasin, että uteliaita on ollut paljon taas, eli viestini on luettu, mutta ei ole uskallettu kommentoida. Ihan ymmärrettävää sekin. Kiva, että sinua kuitenkin kosketti kirjoitukseni. En kommentoi sitä, mitä kirjoitit. Huomaan vaan, että todella vaikeaa auttaa täällä, kun emme oikeasti tunne toisiamme elävästä elämästä. Olisiko tässä tilanteessa parempi mennä ravintolaan vetämään ympärikännit, tai ahmia 5 levyä suklaata, kuin purkaa tunteensa tänne? Itse en suostunut tekemään kumpaakaan, koska mies ei ollut rakkauteni arvoinen. Tärkeintä on kuitenkin rakkaudessakin tuntea oma arvonsa, eikä jäädä haavoittettavaksi tai sylkykupiksi. Joskus kannattaa lähteä ennenkuin on liian myöhäistä. Miksi en kirjoittaisi tänne, kun kerran kuitenkin olen jo kaksi kertaa lähtenyt kotiin itkien eräästä paikasta? Pitäisikö ottaa masennuslääkkeitä, jotta yhteiskuntakin voisi peitellä tunteeni? Sitte olisin taas iloinen ja hymyileväinen. Kyllä ihmisen hyvänen aika pitää sentään tässä yhteiskunnassa saada parisuhteeseen liittyvät eron tunteet kokea. Jos ottaisin masennuslääkettä, niin en edes kykenisi prosessoimaan tunteitani. Ero on tehnyt minusta luovan. Ja olen siitä onnellinen. Tosin yleisö pitää näissä tilanteissa aina valita. Rakkauteen liittyvät tunteethan on aina parantanut vain aika.

Käyttäjä fenix30 kirjoittanut 28.10.2012 klo 23:22

Kirjoitat kuulleesi monta kertaa, ettet ole ykkönen eksällesi. Sen kuuleminen satuttaa, sen kokeminen satuttaa. Siihen saataa jopa ruveta uskomaan, tai saattaa ruveta epäilemään, että toisen puuheessa on toinen puoli totta. Noin itselleni kävi. Minusta tuli ajan myötä näkymätön, täysi kuori. Pitkään toistelin urheita sanoja itselleni kuin mantraa: pärjään, kaikki hyvin, minä olen vahva, jaksan kyllä, ajan kanssa helpottaa, en anna miehen murtaa minua, en anna menneiden pilata tulevaa, olen riittävä ja kaunis....Koetin sanojen kautta saada kokemuksen noista asioista. VAlitettavasti en kokenut pärjääväni, en kokenut olevani vahva, en kokenut olevani kaunis, viehättävä tai riittävä. Koin olevani lähes yhtä mahtavassa jamassa kuin vanha tiskirätti. Siihen pisteeseen, että ymmärsin tarvitsevani ystäviäni, perhettäni enemmän kuin koskaan meni aikaa. Tarvitsin tuota tukiverkon tuomaa ihanaa syliä. Siihen, että ymmärsin, että ystävät ja perhe eivät koskaan pystyisi toimimaan ikävän raadollisestikin minua kohtaan tilanteissa, joissa minun oli selkeästi kohdattava omat pelkoni, vajaavuuteni ja kasvukipuni. Tarvitsin ulkopuolisen terapeutin, joka toimisi turvallisena ja objektiivisena peilinä omalle kehitykselleni. Antaisi tukea ja turvaa, mutta pakottaisi menemään eteenpäin ja uskaltamaan pidemmälle. Siitä päätöksestä olen todella onnellinen. Pelkän periaatteen vuoksi ei kannata olla rohkea. Rivienvälissä on paljon kiukkua tai nöyryytystä, ehkä molempia...en tiedä. Jotaikin negatiivista, jotakin, joka saa minut uskomaan, että rohkeus tai urheana pysyminen on sinulle missio ja suoritustehtävä. Minulle se oli sitä pitkään. Paraneminen lähti käyntiin, kun annoin tunteille - kaikille - luvan tulla ja annoin niille oikeutuksen olla olemassa. Ennen kaikkea minun piti nöyrtyä myöntämään itselleni, että olen lopussa, suunta hukassa, kompassi kadoksissa, enkä tiedä mistä aloittaa itseni kanssa, enkä tiedä kuinka olla itseni kanssa saati toisten. Minun piti särkeä itseni palasiksi saadakseni itseni koottua paremmaksi, oppiakseni sen, mitä omasta kokemuksestani pystyin oppimaan. Hae apua. Etsi hyvä terapiamuoto: luovaterapia, traumaterapia, lyhyt-tai kriisiterapia. Jotakin, joka vastaa sinun tarpeisiisi juuri nyt ja auttaa sinua urakassasi.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 20.11.2012 klo 06:11

Hei!

Kiitos vastauksestasi. Ihminen auttaa itse itseään lopulta. On olemassa eriasia terapioita, mutta on olemassa väärään tekoon myös muita keinoja.Minulle se on ollut aina musiikki. Ole käynyt musiikkiluokan, joten osaan kyllä itsekin. Terapeutti voi auttaa tiettyyn rajaan asti, mutta hän ei voi tehdä miehen väärää tekoa tekemättömäksi. Ja kyllä, minulla on samoja oireita kun sinulla, en koen itseäni henkisesti enkä fyysisesti viehättäväksi miehen silmissä, vaikka saan kuulla viehätysvoimani aina naisilta. Absurdia sekin, koska olen umpihetero. Olen myös ehkä liian lahjomaton ihminen nöyrtyäkseni psykoterapian alttarille kaikissa asioissa. Ihminen kuitenkin loppupeleissä tuntee vain itse itsensä. Aika parantaa jossain vaiheessa. Kun nuoren tytön uskon omaan naiseuteen ja äityyteen ja riittävyyteen murtaa ratkaisevalla hetkellä, sitä ei tarvitse antaa anteeksi. Ja kyllä, myönnän että murruin klo 5 tänään aamuyöstä terveydenhuollon ammattilaisen takia saamani kohtelun vuoksi. HÄn ei tiedä kuinka tavoitetu olin. Hän ei todellakaan osaa auttaa. Nimi jääköön ikuiseksi arvoitukseksi. Mutta olen menossa ystäväni kanssa yhdessä eteenpäin. Terveydenhuolto ei voi tehdä kaikkea, ja katson oikeudekseni kirjoittaa myös terveydenhuollon kokemuksistani täällä. Ei rakkaudesta toipumiseen tarvita sairaanhoitajaa, siihen tarvitaan ihan muita keinoja. Kiitos kuitenkin mielipiteestä.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 21.11.2012 klo 20:53

Kirjoitan taas muutaman rivin. Eilen itkin. Mutta tänään on ollut hyvä olo. Olen ollut täysin toimintakykyinen. Huomaan, että olen kasvanut paljon siitä nuoresta, joka oli liian kokematon rakkaudessa. Minulle sanottiin eilen, että hän ei ollut rakkauteni arvoinen. Ja näinhän se on. Jotta ihastuminen ja rakastuminen muuttuisi rakkaudeksi, suhteen avain sana on luottamus. Kun luottamuksen rikkoo, niin sitä saa enää takaisin. Rakkaus joko kasvaa suhteessa tai se ei kasva. Rakkaudessa kannattaa olla itselleen rehellinen. Huomasin tänään miten hyvä olo minulla oli, kun piti rakastaa vain itseään. Ei ollut ketään haavoittamassa. Sinkkuus on toisille valinta. Ei se ole aina kivaa, mutta elämä on niin lyhyt, että ei sitä kannata tuhlata jonkun kanssa joka ei tajua arvoasi ja ennekaikkea miten tärkeää on se, että on olemassa joku joka jakaa elämäsi. Rakkaudessa ei oman käsitykseni mukaan tärkeintä ole Cv. Sen tarkoitus on ihan muu.
Ole ylpeä siitä päätöksestä, jonka olen pitänyt jo nuoresta asti ensimmäisistä suurista sydänsuruista toipuneena. Kyllä minäkin varmasti taas uskon rakkauteen, kun joku osoittautuu arvoisekseni. Mutta en vielä päästä ketään niin lähelle. Minulla on tänään ollut hyvä olo. Hyvä olo sen takia, että itkin eilen koko suhteen haavat ulos. Itku olisi tullut kuitenkin. Tänään olin jo unohtanut. Miksi miettiä ihmistä, joka ei edes tajunnut arvoasi? Joskus toipuminen tapahtuu tosi nopeasti. Kerran se sattuu, mutta sitten se on ohi. Suosittelen kaikille jotka ovat toipumassa haavoistaan rakkaudessa. Mutta ihan yksin omissa oloissa. Elämä sen kaikkine ihanine asioineen jatkuu ihan hyvin ilman miestäkin.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 15.01.2013 klo 19:03

Kirjoitan taas muutaman rivin, koska minusta on hyvä olla rehellinen omissa tunteissaan. Jotkut eivät oikein näytä ymmärtävän sitä, että haluaa ilmaista omat tunteensa täällä. No, en haekaan ihmisten suosiota täällä. Olen kyllä saanut tukinetin ulkopuolella ymmärrystä loppujen lopuksi aika moneltakin ihmiseltä. Empatiakykyähän siihen tarvitaan, että osaa kohdata juuri parisuhteesta lähteneen oikein. Kiitos siis heille. Minulla on päiviä jolloin haikailen sen perään, mitä meillä oli vuosi sitten ja sitten on päiviä, että en haikaile. Olen hyväksynyt sen, että eivät tunteet tuosta vain kuole. Enpä usko, että hänelläkään. Kyllä se kaikki oli ihan todellista. Enkä edes kadu, että suunnittelin loppuelämää hänen kanssaan. Ja olin siitä varma. Ja niin oli hänkin. Jos me emme olisi varmoja, että haluamme jakaa toisen kanssa elämän, niin yksikään pari ei kohtaisi. Ei voi sanoa, koska pitää ostaa kihlasormus. Toiset rakastuvat silmänräpäyksessä, ja toiset taas pikkuhiljaa. Ei kihlasormuksen ostamiseen ole mitään sääntöä lakiin kirjoitettu, että koska se pitää ostaa. Ei sitä missään lue. Olen kuullut ihan naurettavia juttuja hätäkihlauksesta. Eivätkö ihmiset osaa pitää kahden toisilleen rakkautta vannoneen asioista edes turpaansa kiinni ja sillä tavalla antaa kummankin toipua? Ilmeisesti ei. No, itse me tiedämme mitä teimme. Kaipaan tätä erästä aina iltaisin ja aamuisin. Silloin kun olen menossa nukkumaan ja silloin kuin herään. Ei minulla tule olemaan ketään vielä pitkään aikaan. Ei sydämeen mahdu kuin yksi.

Käyttäjä Anna H kirjoittanut 16.01.2013 klo 12:23

Hei White Princess,
moni asia josta kerrot, on minullekin tuttua. Parisuhde on nyt lopullisesti loppu, mutta sen aikana myös minä tunsin olevani tärkeysjärjestyksessä jossain ihan muualla kuin kärjessä, jossa kuitenkin halusin olla. Mies oli minun tärkeyslistani kärjessä, jos ei ihan aina ykkönen niin koko ajan top 3:ssa kuitenkin. Mies loukkasi minua sanomisillaan, sanomatta jättämisillään ja teoillaan kahdesti niin pahasti, että nyt olen ilmeisesti viimein tajunnut, että elämää hänen kanssaan ei voi jatkaa, jos aikoo pysyä mieleltään terveenä ja olla jotain enemmän kuin kodinkone ja kynnysmatto. Suhteen aikana tuntui siltä, että mies ei ollenkaan ymmärrä minua, eikä hänellä ole mitään edellytyksiä koskaan ymmärtääkään. Elin kuoreni sisällä ja toivoin epärealistisesti asioiden paranevan.
Terapiassakin käyntiä yritettiin yhdessä miehen kanssa ennen lopullista välirikkoa ja kävin minä siellä yksinkin, mutta en kokenut sitä ollenkaan hyödylliseksi. Nyt ehkä voisin mennäkin terapeutille puhumaan mutta mistä ihmeestä voi tietää, kuka on hyvä ja sopiva? Rahatilanne on aika tiukka, en haluaisi hyödyttömiin terapiakäynteihin vähiä rahojani tuhlata.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 16.01.2013 klo 13:58

Kirjoitan edelleen. Kuulin eräästä mediasta, että ex-miehelläni oli tosiaan jämä. No, hyvä ett tuli selväksi. Jokainen nainen, jolla on ollut vientiä tietää, että sellainenhan ei ole sitten rakkautta. Ihminen on rakastuessaan niin sokea. Kuitenkin arjen rakkaudessa arvomaailma ratkaisee. Huomasin, että olimme liian erilaisia. Ja miksi haikailla miehen perään, joka ei ole rakastanut sinua ihmisenä? Voin jo psykosomaattisesti huonosti. Pitkäaikainen terapeuttini on kerran todennut, että ihminen saattaa jopa oksentaa oikeasti, jos hänen naiseuttaan ei fyysisesti kunnioiteta. Itseasiassa olen oksennellut koko päivän. En pidä siitä, koska siitä menee hampaat. Katsoin omaa vuoden 98 kuvaani, ja onnistuin kuitenkin oksentamaan. Ikävää heille, jotka eivät tiedä psykosomatiikan lakeja, mutta näin elimistö seksuaalisessa loukkauksessa reagoi. Mitä jos yrjöän tämän yhteiskunnan seksikeskeisyyden takia uudestaan? No, kait pitää vaan todeta, että olen pahoillaani, mutta en voinut itsekunnioitusreaktiolleni mitään. Nyt pitää mennä syömään tervellistä. Enhän hyvänen aika halua saada anorektikon kohtelua. Pahoittelin oksennustani, mutta ettenhän te oksennustani nähneet. Pahoittelen myös treffipalstan puolesta.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 16.01.2013 klo 16:32

Hei Anna H!

Kiitos tuestasi. Näyttää siltä, että tämä nettipalsta toimii joskus, mitä tulee tukeen. Riippuu millaisia ihmisiä täällä on. Loppujenlopuksi nainen tosiaan nostaa itsensä aina näissä tilanteissa itse. Terapian tarkoitus minulla tähän asti on ollut lähinnä se, että terapeuttini on todennut, että on muitakin tämän persoonallisuustyypin kokeneita naisia. En aio käydä treffeilläkään pitkään aikaan. Mitä tekisin hetken huumalla, kun haen pysyvää parisuhdetta? Joo, tiedän kodinkoneolon. Kodinkonevaihe tule kun se tulee, ja siinähän juuri arjen rakkaus mitataan. On helppo kikatella iloisena varatulle esim. ravintolassa, kun ei elä hänen arkeaan. No, minä elin, mutta en elää enää. Ja teille, jotka luulevat että olen katkeroitunut sanoisin, että en todellakaan. Tulin vain siihen tulokseen, että hän ei kyennyt arjen rakkauteen. En kadu, että rakastuin, mutta en olisi kuitenkaan voinut elää arkea ihmisen kanssa jonka viestintä saa jo tuntemaan itsensä ihmiseksi jota kukaan ei koskaan ole katsonut. Katsonut siis tärkeimmän roolissa. Ja kun asiahan oli juuri päinvastoin. Ei tässä tarvita mitään muistelua kuinka kaunis olin nuorena. Minä muistelen oman nuoruuteni ihan itse. En ole menossa edes eräisiin häihin, koska todennäköistä on, että minua sattuu, enkä halua loukata hääparia. Joskus on parempi osoittaa arvostuksensa niin. Ei kaikkea tarvitse kommentoida. Jaksamista ja kiitos tuestasi. Tuntui hyvältä ,että joku nainen on niin vahva, että kykenee osoittamaan myötätuntoaan täällä. Ei rakkaus ole kilpailu.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 17.01.2013 klo 06:30

Hei vielä Anna H!

Huomaan tekstistäsi, että taidamme olla aika samassa vaiheessa parisuhteesta irtautumisesta. Olen täysin samaa mieltä siitä, että jos haluaa pysyä mieleltään terveenä, niin tietyissä kuvioissa ei vain voi elää. Minä tiedän, että olisin sairastunut vakavasti, jos olisin jatkanut kyseisessä kuviossa. Tämän toteaminen on vain oman elämänhistorian toteamista. Se on myös sen toteamista, että nämä eräät eivät ole kyllä muuttuneet. Huomasin tosiaan puolen vuoden aikana, että he eivät tunne minua ollenkaan. Nämä eräät eivät edelleenkään kunnioittaneet persoonaani. Ja juuri siitä olisin sairastunut uudelleen. Voin nyt jo huomattavasti paremmin, kuin esim. viime kesänä. En missään tapauksessa halua myöskään, että terapiassa käyntini menee hukkaan. Minä kyllä suosittelen psykoterapiaa. Suomessa näyttää vain olevan edelleen niin naurettava asenne terapioita kohtaan. Me toisaalta ihannoimme jenkkimeininkiä, jossa hyvin moni käy psykoterapiassa, ja toisaaltahan meille varmasti juuri psykoterapiakulttuuriin liittyvien keskiaikaisten asenteiden vuoksi nauretaan sekä jenkeissä, että Suomessa. Meidän kulttuurissamme ryypätään, mokaillaan ja ollaan Facebookissa, mutta luonnollisin keinoin itseään ei saisi muka hoitaa. En osaa suositella mitään terapeuttia, mutta sen voin sanoa, että lääkekeskeinen ajatteluhan on nykyään ns. trendi, joka taas on mielestäni hyvin lyhytnäköistä ajattelua. Ollaan menty eräiden koulukuntien mukaan täysin väärään suuntaan, joten varmasti on vaikeaa löytää hyvää terapeuttia. Esim. masennusta voidaan hoitaa luonnollisin keinoin. Samoin seksuaalisia traumoja. En osaa sanoa, kannattaako mennä terapiaan, mutta kannattaa aina harkita. Itse alan keskittyä nyt ihan omaan elämääni, koska elämässä tosiaan on niin paljon muutakin kuin parisuhde. Olen tyytyväinen, että lähdin parisuhteesta. Täytyy muuten toivoa, että tämä palsta vähentää ennakkoluuloja niitä ihmisiä kohtaan, jotka hoidattavat psyykeensä kuntoon. Onhan se tosi huvittavaa, että ei saisi toipua. Enkä usko, että olen ainoa joka ajattelee näin. Kiitos tuestasi vielä.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 18.01.2013 klo 09:57

Päätin vielä kirjoittaa, koska on paljon tietämättömyyttä siitä, mitä psykoterapia oikeastaan on. Olen aiemmin kirjoittanut, että psykoterapialla voidaan hoitaa luonnollisesti (vähän kuin luontaislääketiede) mm. erilaisia traumoja, joita ihan meillä kaikilla on. Nuoruuteen liittyy paljon epävarmuutta ja itsensä etsimistä, ja psykoterapian yksi tehtävä on auttaa ihmistä oppimaan tuntemaan itsensä. Suomessa on ikävä kyllä vieläkin alkukantaisia käsityksiä siitä, että esim. vain hullut käyvät psykoterapiassa. Näinhän asia ei ole, vaan psykoterapiaan pääsee vain ihminen, jolla on kyky kohdata itsensä ja tapahtumat jotka ovat mieltä järkyttäneet. Kaikki ihmiset eivät pysty tähän. Jos nuoruudessa ihmistä ei ratkaisevassa seksuaalikehityksen vaiheessa kunnioiteta, tästä syntyy trauma, joka pitää hoitaa. Minusta on siksi surullista, että vaikka on vuosi 2013 ei vieläkään kansan keskuudessa ymmärretä, mikä tämän tärkeän alan tehtävä on. Totuushan on kuitenkin, että jos nuoruusiässä tapahtuneita seksuaalisia vaurioita kehityksessä ei hoideta tapahtuu traumatisoituminen. On surullista, että sivistysvaltiossa on vieläkin ihan keskiaikaisia asenteita niitä ihmisiä kohtaan, jotka omaavat itsessään kyvyn käsitellä tapahtumat, jotka ovat olleet sietämättömiä psyykelle. Lääkeet eivät koskaan ratkaise taustalla olevaa kokemusta, vaan niillä voidaan pahimmassa tapauksessa jopa peitellä tapahtuma, jota ihmisen psyyke ei kestä. Näin lääketiede voi mielestäni pahimmassa tapauksessa palvella jopa seksuaalirikollisuutta, jos ei esim. kirjata selkeästi tapahtumia tapahtuma hetkellä. Terveydenhuollonhan kuuluu toimia kirjausperiaatteella. Kirjaus on tiedon välittämistä , eikä siinä ole tarkoitus kiistellä kuka on ansioitunein tai osaavin, vaan noudattaa lakipykäliä. Psykoterapia parantaa siis luonnollisin keinoin. Olisikohan jo aika myös yhteiskunnassa suhtautua hieman ennakkoluulottomammin ihmisiin, jotka ovat kyllä oikeasti aikaansa edellä? Uskoisin, että tällä tavoin meitä esim. Yhdysvalloissa katsottaisiin hieman eri silmällä kuin nyt. Käsittelemättömät traumat haittaavat usein myös työyhteisöjen ilmapiiriä. Onko se työyhteisöjen palkisemista, että ostetaan palkinnoiksi perjantaipullo? Voisiko se tulevaisuudessa olla jokin ihan muu? Pullollahan vain peitellään surut, mutta surujen käsittelyyn on niin paljon muitakin keinoja. Kustannukset verovaroissa ovat myös nuoruusiällä tapahtuneissa seksuaali-identiteetin loukkauksissa aikamoiset. Eiköhän olisi siksikin jo aika suhtautua psykoterapia asiakkaisiin ennakkoluulottomammin? Perjantai-pullo ei paranna, mutta psykoterapia usein kyllä auttaa.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 23.01.2013 klo 19:35

Korostan vielä, että nuoruusiän traumatisoituminen kauan sitten eräässä yrityksessä tapahtui erään terveydenhuollon ammattilaisen käytöksestä. Sitä kokemusta psyykeeni ei vieläkään täysin kestä. Helposti voidaan luulla, että esim. isäsuhteessa olisi jotain vikaa. Minun tilanteeni on kyllä ehkäpä siinä tervein mahdollinen. Omasta mielestäni hyvin normaali, terve ja hyvällä tavalla rajoja kunnioittava isäsuhde. Jotenkin vieläkin siksikin on jäänyt tarve purkaa asia tänne, koska minusta on niin järkyttävää, että tällaista tapahtuu. Itse en tällä palstalla peittele asiaa, ja nythän minulla on tapahtuman kuvaukseen sanat. Tunnemuistissa vieläkin selkeä vaisto siitä, että olisi pitänyt lähteä heti pois, mutta ei muka saanut. Vaisto siitä, että tuossa henkilössä oikeastikin on jotain outoa siinä mielessä, että nuoren tytön pitäisi lähteä pois. Koskemattomuuden loukkaus ratkaisevassa kehitysvaiheessa terveydenhuollossa on kyllä mielestäni todella kyseenalainen teko.
Se järkyttävä muistikuva siitä, että kukaan ei muka uskoisi. Yhtä järkyttävää on se, että yhteiskunta näyttää vain pyörivän eteenpäin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikki peitellään tavallaan.
Tätäkö on Suomen terveydenhuolto? Eikö muka olis oikeus kirjoittaa edes tapahtumista ja kieltäytyä siitä roolista, johon on yritetty laittaa? Seksuaalinen häpäisy jättää jälkensä.