Pää on taas aivan sekaisin. Toissa iltana kysyin mieheltä, lähdetäänkö kävelylle. Ei, hän on kipeä ja haluaa katsoa yhden ohjelman (tallennetun). Lähdin yksin, koska oli huono olo raittiin ilman puutteesta ja olin ollut koko päivän sisällä. Puhe oli lyhyestä kävelystä, mutta sitten kaveri alkoi viestitellä ja raitis ilma tuntui niin hyvältä, että kävelin tunnin verran. Loppuajasta mieheltä tuli viesti, että se siitä lyhyestä kävelystä ja hän alkaa katsoa sitä ohjelmaa. Vastasin vain, että raitis ilma olisi tehnyt kärttyisellekin hyvää. Kotiin tultuani rupesin ripustamaan pyykkejä, joita mies ei ollut pyynnöstä huolimatta ripustanut. Vein hänelle kaksi paitaa makuuhuoneen sängylle ja sanoin, että saat itse ripustaa pyykkisi. Selvennykseksi, että ripustan kauluspaidat aina makkariin henkarille. Menin olohuoneeseen ripustamaan muut pyykit telineelle, myös hänen. Hän tuli perässä ja vaati minua ripustamaan hänen paitansakin. Sanoin, että ripustin jo kaiken muun ja henkarit ovat makkarissa, joten voit ripustaa ne kaksi paitaa itse. Hän vain intti ja kun kieltäydyin, hän raivostui ja repi kaikki pyykit paitsi joitakin omiaan lattialle, missä ne ovat edelleen kaksi päivää myöhemmin. Hän on pitänyt mykkäkoulua siitä asti ja jättää jälleen likaiset vaatteensa ja astiansa mielenosoituksellisesti minne sattuu. Hän on 30-vuotias eikä mikään teini. Olen yrittänyt keskustella sähköpostilla, mutta minun käytökseni on kuulemma pöyristyttävää ja olen itsekäs paska ja hän ei rupea tällaista sietämään.
Itken silmät päästäni, mutta hän ei mitenkään myönnä toimineensa väärin, ei pyydä anteeksi vaan syyttää minua, koska aloitin riidan.
Olenko tullut aivan hulluksi, vai onko miehen käytös kohtuutonta? Tämä ei ole mikään yksittäistapaus, vaan hän saattaa rähjätä tällä tavalla joka viikko, joskus useamman kerran viikossa. Tuntuu vaikealta elää sellaisen aggressiivisuuden varjossa. Hän kiroaa ja solvaa, joskus aivan hirvein sanankääntein. Aina olen itsekäs kusipää ja pihi paska, kun sanon, etten halua maksaa kaikkia kustannuksiamme yksin, viimeisimpänä autovakuutusta. Auto on minun, mutta hän ajaa sillä joka päivä, kun menee töihin, mutta ei silti kuulemma pysty maksamaan vakuutuksesta osaa ja olen taas pihi itsekäs paska ja vain nöyryytän häntä. Oikeasti tuntuu, että lähtee järki.
Minun mies suuttuu myös ihan oudoista asioista. Tänään viime ksi kun olen kuumeessa pyysin häntä olemaan lapsen kanssa että ei lähtisi omille menoilleen. Suuttui todella paljon ja käski minun häipyä pois omaan asuntooni. Otti kuitenkin tytön. Ja minussa on aina vain vika, hänen kanssa on turha keskustella ☹️
Siipimaassa, tuo käytös kuulostaa hyvin samalta kuin oman vaimoni. En ole ihan varma heittäisikö hän noin pyykkejä lattialle, mutta vastaavia aika dramaattisiakin kohtauksia on nähty. Draama on juuri sitä mistä nämä ihmiset elävät, voi liittyä siihen että heille arki on todella tylsää ja heillä on se ikuinen tyhjyys sisällään. Tappelukin on parempi kuin tylsyys. Epävakaa persoona ei pysty kontrolloimaan tunteitaan kuten terveet, joten hän pyrkii sen sijaan kontrolloimaan kaikkea ympärillään. Mukaanlukien sinua. Jos et laita hänen paitojaan kuivumaan, hän näkee sen samoin kuin sanoisit: "En välitä sinusta ja aion jättää sinut". Siksi hän tarttuu ja yrittää korjata ongelman ainoalla tietämällään keinolla. Toisaalta epävakaa persoona käyttäytyy kuin lapsi. Joskus kuin 3-vuotias ja joskus kuin vaikea teini-ikäinen. Lapsi voisi hyvinkin kiukuksissaan repiä vaatteet lattialle. Itse olen välillä yrittänyt suhtautua puolisooni kuin samassa taloudessa asuvaan adoptoituun teiniin. Eihän se tervettä ole, mutta auttaa itseäni pysymään rauhallisena jos ei juuri silloin jaksa riidellä. Ihan oikein teit kun jätit pyykit lojumaan. Teidän tilanne on paha, mutta vielä pahemmaksi se muuttuu jos alat hänen kotiorjakseen ja siedät kaiken mitä hän sinun suuntaasi heittää. Onneksi teillä ei ilmeisesti ole lapsia, koska niitä ei voi jättää samoin lojumaan vaan sen suhteen vastuullisemman osapuolen on pakko ne lattialta poimia, syöttää ja pistää nukkumaan.
Näissä tapauksissa aina kiinnostaa millaiset hänen vanhempansa ovat ja millaiset heidän väliset roolinsa? Auttaa ymmärtämään miksi ihminen kenties on tuollainen kuin on. Aina ei vastauksia toki löydy sieltäkään.
Pikkumyyyyn mies taas vaikuttaa enemmän narsistilta. Hänen elämänsä pyörii vain hänen itsensä ympärillä ja hän pyytää anteeksi vasta siinä vaiheessa kun huomaa taas tarvitsevansa sinua. Siinä ei ole kyse siitä että hän katuisi mitään mitä sinulle on tehnyt tai sanonut. Narsistit eikä epävakaat kummatkaan kykene näkemään itsessään vikoja, joten anteeksipyytäminen palvelee jotain täysin muuta tarkoitusta. Oma puolisoni on ehkä pari kertaa pyytänyt anteeksi tämän 12 vuoden aikana. Normaalisti hän vain jatkaa elämää kuten mitään riitaa tai välikohtausta ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Olettaa ilmeisesti että hänen käytöksessään ei ole mitään epänormaalia ja hänellä oli siihen täysi oikeus.
Pahoittelut jos joku "diagnosoitu" pahoittaa mielensä kun täällä heitellään taas amatöörien toimesta diagnooseja ihmisistä joita ei tunneta. Jollain nimillä asioista on kuitenkin puhuttava. Ei se ICD-luokitus muuta alistavaa käytöstä sen paremmaksi tai huonommaksi. Samalla tavalla siinä läheinen kärsii.
itse olen ollut 14v saman miehen kanssa,tämä on meidän toinen avioliitto,ekaksi oltiin 5v naimisissa tuli oikeestaan turhan helposti avioero nyt 2v uudestaan namisissa.miehelläni on väkivalta tausta,ollut vankilassa 3 kertaa,hyvin räjähdysaltis,puhun nyt miehestä ennenkun hän muuttui,hän osasi henkisen ja fyysisen väkivallan,kesti 10v enenku aloin tehdä rikosilmoituksia,hampaita lähtenyt väkivallan takia 2 melkeen kasvoleikkaukseen joutunu yms.oli ihan sama mitä saatoin miehelleni sanoa,hän räjähti agressiivisella tavalla,hänellä on myös narsisti diagnoosi,nämä vuodet on olleet yhtä helvettiä,hyviäkin aikoja ollut.olin 18v kun mieheni tapasin olen nyt 32v,hän 38v,kummallakin päihdetausta,joka pahentanut asiaa,mutta niinku hän on sanonut hän on selvinpäin raaimmillaan,monien mutkien ja vuosien kunnolla puhumattomien aikojen jälkeen hän näytti ja sanoi vilpitöntä katumusta.olen aina rakastanut miestäni ja ettinyt hänestä hyvää.on ollut myös toki vihan tunteitakin mutta ne on olleet ohimeneviä.2vuotta sitten menetin äitini,hänellä oli syöpä ja kuoli n.2kk diagnoosin jälkeen 52vuotiaana,mieheni ei ollut tukena,siskoni ja hänen mies oli.mieheni ei tullut uhkailujen takia edes äitini hautajaisiin vaikka olivat tosi läheisiä.mieheni alkoi muuttua kun oli 7kk nyt vasta katkolla 200klm päässä minusta ja minäkin opin olemaan yksin,olen myös läheisriippuvainen,tajusin ettei mun tarvitse väkivaltaa kestää tai muuta huonoa kohgtelua enkä ole itsekkään mikään enkeli,osaan ärsyttää jne mutta se ei oikeuta väkivaltaan.mieheni kanssa meni sitten pikkuhiljaa välit kun hän oli katkolla.kun hän tuli pois ja vihdoin minun tykö,hän oli silmin nähden muuttunut,häpesi,katui tekojaan,puhui tunteistaan,tunnelukkoja hänellä on paljon.monet tuomitsee kun olemme yhdessä mm.kun väkivaltaa on ollut.mutta sama mikä ns.ero meille tulee,päädymme aina yhteen mutta nyt eri pelisäännöin,ei väkivaltaa,agressiivista tai loukkaavaa käytöstä.riitoja toki tulee ja menee mutta vihdoin normaalin rajoissa.nyt sitten tasan kuukausi sitten isosiskoni 35v kuoli yhtäkkiä,päihdetausta hänelläkin oli,ja juomisen takia pakkokatkolla 5pv,samana päivänä kun pääsi katkolta aloitti rankan juomisen,elimistö ei kestänyt.tälläkertaa mieheni on ollut tukena,eihän minulle jäänyt enään perheestäö kun mummu ja pappa ja siskoni poika 15v joka on sijaiskodissa,äitini kasvatti häntä 13vuotta.voisin sanoa että pahasta pojasta joka oli täysi narsisti,tulikin sydämellinen,huolehtiva,ihana aviomies joka puhuu ja pussaa.olemme myös yrittäneet hakea hänen väkivalta ongelmaan mtt.tä apua,ohjaavat vaan a-klinikalle,täysin idioottimaista,olen karjunut puhelimeen aikaa varatessani että te olette sitten vastuussa mitä minulle tapahtuu,näillä taustoilla meitä kohdellaan melkeen joka paikassa kuin uitettua koiraa,ei ihmisarvoa ollenkaan.en voi edes sanoin kuvailla miten mieheni on muuttunut,se on sydämessäni.mutta muistan kyllä ne helvetillisetkin ajat,mutta en niitä halua ajatella sen kummemmin,haluan vaan sanoa että jos me selvittiin siitä perhehelvetistä on monilla toivoa.haluan toivottaa kaikille rauhaa ja rakkautta.
Taas ollaan samanlaisessa tilanteessa, ja apua googlatessani löysin tämän oman aloitukseni. Olen sytostaattihoidossa syövän takia, mies ei ole töissä mm. sosiaalisen ahdistuksensa takia eikä ole ollut moneen vuoteen. Olen itseni työllistäjä ja maksan edelleen kaiken, vaikka joudun välillä pitämään sairauslomaa palkatta, kun sytostaattihoito väsyttää niin järkyttävästi. Joudun varomaan paljon, koska mikä vain infektio voisi olla kuolemaksi, koska sytostaatit vievät vastustuskyvyn, ja koronaa on edelleen paljon. Aamulla kaveri viestitti ja kysyi, mennäänkö kävelylle, maskit päässä tietenkin. Ilahduin ja suostuin, koska en ole nähnyt ketään pitkään aikaan. Sanoin tästä miehelle varovasti. Hän sanoi heti, että hän lähtee pois, jos kaveri vaikka joutuu tulemaan tänne vessaan, ja hän ei halua minun mulkkukavereita nähdä. Se loukkasi minua ja sanoin asiasta, hän puhui jälleen rumasti. Tapaan omaa terapeuttia virtuaalisesti ja hän suositteli jälleen kerran pariterapiaa. Sanoin tästä miehelle, hän kieltäytyi ehdottomasti, koska se ei auta. Sanoin, että kun tieto sairastumisestani tuli, hän sanoi haluavansa olla sosiaalisempi ja tekevänsä elämän mukavammaksi minulle, koska tietää, että tämä on minulle sosiaalisena ihmisenä rankkaa. Toin sen esiin, ja mies sanoi, että ei tule tapahtumaan. Hän ei lähde pariterapiaan eikä todellakaan rupea sosiaalisemmaksi. Hän otti auton ja häipyi, otti myös talon alla olevan parkkihallin ainoan avauslaitteen, joten ystäväni ei voinut edes pysäköidä sinne vaan joutui maksulliseen pysäköintiin. Olen aivan käsittämättömän väsynyt tähän. Viikko oli tätä ennen hirveää riitaa koko ajan, päivä sopua ja nyt taas tämä. Hänen mielestään olen itsekäs enkä ota hänen tarpeitaan yhtään huomioon, vaikka olemme eläneet eristyksissä hänen terveysahdistuksensa ja sosiaalisen ahdistuksensa takia. En edes muista, milloin meillä on viimeksi käynyt joku. Hän ei vieraita halua ja lähtee pois, jos joku olisi tulossa, ja siitä tulee aina riita. Nyt vuosia myöhemmin tilanne on siis jopa pahempi. Toisaalta hän on ollut isona tukena, auttaa käytännön asioissa ja laittaa ruokaa, vie sairaalaan hoitoihin. Mutta sitten on tämä ruma kohtelu ja raivoaminen, jota en jaksa kestää. Mutta en tiedä, miten selviän hoidoista yksin, kun en saa edes ajaa. Ystävät ovat töissä eivätkä voi keskellä päivää kuljettaa ees taas, saati olla apuna ruoanlaitossa ja muussa, kun en väsymykseltäni pääse sängystä ylös. Olo on täysin toivoton, enkä tiedä, miten edes paranen, kun mieli on niin maassa ja stressi huipussaan. Mitä tässä voi enää tehdä? Sytostaattien jälkeen on leikkaus ja vielä sädehoito, eli hoidot kestävät vuoden verran. Tuntuu, että miehen tarpeet ovat aina etusijalla, edelleen edetään hänen ehdoillaan, ja se tuntuu väärältä.