Mua puristaa nyt sisältä ja tekis mieli vaan huutaa saakelin lujaa. Musta tuntuu että olen masentunut tai jotain, on niin sekavaa etten oikein ota selvää itsestäni. Olemme olleet avopuolisoni kanssa yhdessä melkein 3 vuotta, mutta luulen etten rakasta häntä enää. En uskalla sanoa sitä hänelle koska en halua että häntä sattuu.
Olen pärjännyt elämässä ja yhteiskunnassa hyvin ja monissa asioissa todella hyvin, siltikin tunnen että olen epäonnistunut. En saa tyydytystä mistään, voin vain jumittaa minuutti tolkulla katsomatta tai miettimättä mitään. Olen alkanut menettää yöuniani. Toimenkuvaani kuuluu paljon organisointia ja päänkäyttöä. Hommatkin kärsii kun en vain saa mitään päästäni ulos.
Kaikki olettavat että aina minä pärjään, kertovat minulle huolensa ja toivovat saavansa oikeita vastauksia. Olen hyvä kuuntelemaan ja auttamaan, mutta miksi en pysty nyt auttamaan itseäni? Ulospäin olen luja enkä osaa näyttää / kertoa miltä minusta tuntuu.
Nytkään en osaa kunnolla kertoa itsestäni. Mitä voin tehdä, voiko joku auttaa? Olen eksyksissä sisälläni.
Reilu vuosi sitten avokkini ei tiennyt enää mitä tuntee minua kohtaan. Ja sen huomasi, pari kuukautta elettiin niin kunnes lopulta kysyin mikä on ja hän sanoi ettei rakasta minua enää. Se oli kauhea shokki, itkin silmäni päästä. Hän halusi silti olla kanssani, mitä en ymmärtänyt. Seuraavana päivänä oli synttärini ja hän osti minulle todella kalliin lahjan ja sanoi että tietysti rakastaa minua eikä halua satuttaa. En uskonut häntä eikä se totta kai ollutkaan.
Kuukauden päästä kuulin, että hän oli yrittänyt erään riitamme päätteksi lähennellä serkkuani 3kk aiemmin. Jotenkin tiesin sen jo silloin, mutta hän vakuutti ettei mitään tapahtunut. Onneksi serkkuni uskalsi vihdoin sanoa siitä minulle. Lähdin kotoa serkkuni luo. Kun tulin hakemaan tavaroitani, mies istui pipo päässä pimeässä kämpässä, tuijotti seinää ja oli juonut.
Olin vanhempieni luona viikon. Itkin itseni uneen joka ilta. Rakastin miestäni yli kaiken enkä voinut uskoa että se kaikki oli ohi. Päätin käydä kotona, ilmoittamatta. Hän ei ollut paikalla, mutta odotin. Hän suuttui kun olin tullut sillä tavalla, ilmoittamatta. Hän ei vieläkään tiennyt mitä tunsi minua kohtaan. Sulkeuduimme neljän seinän sisälle pariksi päiväksi. Saimme asiat selvitettyä, mutta kaikki oli todella sekavaa. En tiedä vieläkään mitä ajatella niistä ajoista. Minulla meni yli puoli vuotta ennen kuin pystyin taas luottamaan hänen tunteisiin. Taidan epäröidä vieläkin vaikka tiedän että hän rakastaa minua.
Siinä oma kokemukseni toisena osapuolena. Kertominen ei varmasti ole helppoa, mutta ei eläminen sen tunteenkaan kanssa. Asiat on parempi selvittää. Kumppanisi ei ole ansainnut elämää ihmisen kanssa joka ei rakasta takaisin. Se on väärin teitä kumpaakin kohtaan.