Raiskauksesta selviäminen

Raiskauksesta selviäminen

Käyttäjä poropeukalo aloittanut aikaan 16.04.2006 klo 12:31 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä poropeukalo kirjoittanut 16.04.2006 klo 12:31

Onko täällä kohtalotovereita?

Avopuolisoni raiskasi minut suhteemme aikana monta kertaa. Hän vain odotti niin kauan kun en jaksanut enää sanoa EI ja sitten hän teki mitä halusi. En minä jaksanut loputtomasti vastustella. Varsinkin iltaisin, kun olin kauhean väsynyt ja piti päästä ajoissa nukkumaan. Minun kun pitää nukkua ainakin 8 tuntia ja avopuolisoni pärjää 5-6 tunnilla. No, miehen mielestä minä olinkin suostunut kaikkeen…

Sairastuinhan minä tietenkin masennukseen, mutta ei se mitään muuttanut. Vaikka minulla oli haluttomuuten ymmärrettävät syyt, niin silti piti mies tyydyttää. Mitäs minusta..

Nyt olen päässyt miehestä irti ja muuttanut toiselle paikkakunnalle uuden työn perään, joten taloudellisia huoliakaan ei ole. Pari viikkoa menin hakemaan jotain unohtuneita tavaroitani ja eikun taas jouduin raiskatuksi! Tällä kertaa kielsin aivan koko ajan seksin. Ajoin itkien poliisille ja tein ilmoituksen, mikä oli tosi raskas prosessi. Teki aivan mieli luovuttaa.

Mies soitti minulle kiirastorstaina ja kehtasi taas väittä että olisin päässyt pois koska vain! MIkä törppö! Silti pyysi anteeksi. Ei lohduta yhtään.

Töissä on itkettänyt joka hiljainen hetki ja illat tuntuvat loputtomilta. Olen yksin vieraalla paikkakunnalla. Kaverit ei ehdi puhua. Äiti vain tokaisi, että ansaitsen paremman miehen. Kuka oikeasti lohduttaisi minua?? Olen niin yksinäinen, että olen vähällä mennä takaisin sen miehen luo!! Mikä ei tosiaankaan tee hyvää minulle, tiedetään. Yksinäisyys vain painaa tosi raskaasti. Olen aivan palasina. Vuoden olen kärsinyt masennuksesta ja vaikka paljon olen tehnyt työtä niin paranemisesta ei näy merkkiä. On niin avuton, hyväksikäytetty ja paljas olo. Ensimmäistä kertaa elämässäni yksinolo tuntuu sietämättömän raskaalta.

Kertokaa omia tarinoitanne, pliis.

Käyttäjä KaisaEK kirjoittanut 18.04.2006 klo 09:32

Parahin poropeukalo

Voimia ja jaksamista ennen kaikkea... mulle tuli mieleen näin yhtäkkiä vain http://www.tukinainen.fi - sieltä löydät tietoa parisuhdeväkivallasta, seksuaalisesta väkivallasta jne.

Olen itse käynyt läpi erittäin myrskyisän ja satuttavan parisuhteen vuosia sitten ja tarkastellut läheltä parasta ystävätärtäni, joka vuosien ajan sellaisesta taisteli ulos... en usko kenenkään moisesta täysin ilman ulkopuolista todella asiantuntevaa apua ja/tai erittäin vahvaa läheisten tukea pääse pois!

Aurinkoa kevääseen sulle sekä kaikille muillekin.

Käyttäjä Viiltelijä kirjoittanut 25.04.2006 klo 14:57

Hei poropeukalo!
Raiskaus ei todellakaan ole helppo kokemus. Olen ystävääni jo jonkin aikaa seurannut. Hänet raiskattiin noin vuosi sitten ja näen kuinka hänen olonsa pahenee ja pahenee jatkuvasti. Hän on jopa sortunut huumeisiin. En tiedä, mitä minun pitäisi hänelle tehdä, mutta...

poropeukalo, olisko mahdollista, että ottaisit yhteyttä minuun sähköpostitse? Sähköpostiosoite on saviruukku@hotmail.com

Käyttäjä Viiltelijä kirjoittanut 28.04.2006 klo 15:41

Moi poropeukalo!

Itsekin olen joutunut kokemaan kaikenlaista, mutta en sitä valitettavasti pysty avoimesti tänne kirjoittamaan, mutta voin sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu! Itse menetin neitsyyteni raiskaajalle. 😞

Käyttäjä poropeukalo kirjoittanut 13.06.2006 klo 09:16

Aikaa on vierähtänyt ihan yllättäen! Olen voinut niin paljon paremmin, etten ole tuntenut tarvetta edes käydä täällä aikoihin.

Olen joutunut muuttamaan toiselle paikkakunnalle ja vaihtamaan työpaikkaa päästäkseni miesystävästäni eroon. Se kannatti. Olenkin aktiivisesti koko ajan hakenut apua ja miettinyt miten päästä asiasta yli. Arvet jää aina, mutta nyt uskon todella koko sydämestäni, että raiskauksen takia ei kannata elämäänsä pilata. Minähän olen ollut uhri. Sitä minun pitää oikein hokea itselleni. Yritin ja yritin, mutta en olisi voinut tehdä mitään tapahtuneelle.

Tukinaisen kriisipuhelimesta sain tosi sydämellistä juttuseuraa ja ihan käytännön apuakin. Suosittelen kaikille, joilla on jotain vastaavia kokemuksia!

Raiskauksesta ei pääse yli, jos siitä ei pääse puhumaan jonkun kanssa. Kaiken huippu oli se, kun kerroin tapahtuneesta parhaalle ystävälleni: hän myönsi kokeneensa ihan vastaavaa vuosia sitten. Itkimme molemmat yhdessä ja se lähensi meitä entisestään.

Tämä sivusto on ihana, ihan sen olemassaolo helpottaa oloa kun mieli on maassa.

Aurinkoista kesää kaikille!🙂👍

Käyttäjä rajatapa kirjoittanut 16.06.2006 klo 14:10

Hei haamujen maasta ,

Minut raiskattiin kaksi vuotta sitten ,ajallisesti näihin aikoihin ennen juhannusta.Koetin kaikin mahdollisin tavoin välttää miettimästä tai etenkään puhumasta asiasta kellekkään.Koen edelleen asiasta jatkuvaa syyllisyyttä,enkä osaa laittaa syysuhteita oikeisiin mittakaavoihin. Tätä sairasta miestä kohtaan en osaa edes tuntea vihaa,vaan kaikki viha ja raivo on kääntynyt itseäni vastaan.Olen loukussa itseni sisällä.Minä kuolin henkisesti siihen hetkeen,ja uudelleen tunteiden synnyttäminen on vaikeaa.Paiskin töitä kuin mielipuoli,seilailin ihan missä sattui,join hätääni,ja esitin hyvinvoivaa oman terveyteni kustannuksella mutten päässyt pakoon.Masennuin erittäin vakavasti viime kesän lopulla,ja olen edelleen sairaslomalla.

MInä en luota enää miehiin,enkä halua että minua kosketaan ollenkaan,ja kamppailen itseni kanssa jatkuvasti.Kontrolloin kaikkea ympärilläni ja omaa itseäni tietenkin kaikista eniten ja pidän tutkaa jatkuvasti päällä sillä en halua että vastaava enää toistuu.Raiskaus on siis kuin kuolema, henkinen murha.Olen vasta kertonut asiasta terapiassa,ja tuntuu kuin kivi olisi vierahtänyt sydämeltäni pois.Itse käsittely on vaikeampaa,koska olen kiitettävästi saanut tukahtumaan tunteeni.

Tuntuu että raiskaus kohdallani tulee vaikuttamaan koko loppuelämääni.Löytyi onneksi syy mielialojen hurjiin vaihteluihin,jonka seurauksena minut diagnosoitiin maanisdepressiviseksi.Mikä ennemminkin johtui siitä että minussa ikäänkuin oli kaksi ääripään persoonaa,toinen puoli tiedosti tapahtuneen ja elää vieläkin tunteiden haaksirikossa ja toinen puoli meni kokoajan ylikierroksilla paeten mahdollista tapahtunutta.Kaikki paniikkihäiriötyyppiset kohtaukset ja pakokauhu ihmisten parissa alkaa saada uuden näkökulman.

En itse siis tiedä voiko asioista päästä yli mutta sen tiedän ettei ole sanoja korjaamaan sitä mikä rikkoutui tuohon hetkeen.

☹️

Käyttäjä poropeukalo kirjoittanut 26.07.2006 klo 09:26

Välillä tuntui paremmalta, nyt taas väsyttää. Mielenterveystoimistoon en ole kuukauteen päässyt kesälomien vuoksi. Seuraava aika on elokuun puolenvälin jälkeen! Puhuminen on auttanut minua ajattelemaan asioita oikeasta näkökulmasta. Tauon aikana näköjään on alkanut taas pahat tunteet nousta pintaan.

Itkettää niin kauheasti. Jonkinlainen sisäinen kuolema tosiaan tuntuu raiskauksesta seuranneen. Eikä asiaa auttanut yhtään epätoivottu lähentely toisen miehen taholta. Ahdisti ihan kauheasti, kun toisaalta pelotti ja toisaalta kaipasi ihmisen läheisyyttä ja lämpöä aivan valtavasti. Valitettavasti sille miehelle ei riittänyt pelkkä viaton läheisyys! No, onneksi pääsin siitä eroon, mutta en ilman uusia haavoja.

Näiden arpien kanssa joudutaan sitten elämään koko loppuelämän!

Käyttäjä Hannia kirjoittanut 29.07.2006 klo 19:09

Hyvä idea on mennä itsepuolustuskurssille tms. (Jos vain sellaiseen on mahdollisuus)
Raiskaajan into laskee, kun se ei otakkaan onnistuakseen ja hän joutuukin itse puolustautumaan.😀

Kannatta myös olla todella rääväsuinen ja kertoa raiskaajalle erittäin avoimesti ja monisanaisesti kuinka kuvottava ja surkea hän on - vaikka raiskaaja ei välitäkään miltä uhrista tuntuu, on hänellä itsellään niin olematon itsetunto, että haukkuminen ja etenkin miehisyyden kyseenalaistaminen kirpaisee. Juuri miehisyyttääänhän raiskaaja yrittää todistaa itselleen (mutta turhaan). Tällainen vie hohtoa raiskaajan kokemuksesta ja ehkä potenssin.

Näin voi ehkä välttyä, ehkä ei. Minulla se on onnistunut kolme kertaa välttyä raiskatuksi tulemiselta kun olen tapellut ja vittuillut. Kerran 2,5 tuntia ennen kuin luuseri luovutti. Olenkin siinä mielessä onnellisessa asemassa, että minulle iskee päälle niin valtaisa raivo, etten tajua edes pelätä, jos joku yrittää jotain niin alhaista kuin raiskaus. Tai pelko ilmenee raivona. Huonommin on niillä, jotka pelko lamauttaa.

Minulle nämä yritykset lisäsivät itsetuhoisuuttani. Tavallaan en välittänyt enää miten minulle käy. Liikuin vaarallisissa paikoissa.

Käyttäjä rajatapa kirjoittanut 08.08.2006 klo 13:56

En tiedä olenko samaa mieltä tuosta vittuilusta ja vihasta,sillä omalla kohdallani siinä olisi silloin tullut selkään.Olet hurjan rohkea kun uskallat laittaa vastaan.En tehnyt tapahtuneesta rikosilmoitusta, tämä tapahtui ulkomailla.tämä sairas mies uhkaili minua etten kerro tapahtuneesta kellekkään,ja olin tyhmä kun en uskaltanut.
Nyttemmin näin pitkän ajan jälkeen olen kertonut parille läheiselle ihmiselle tapahtuneesta,ihan vain sen takia että pystyisivät joskus ymmärtämään minun käsittämättömiä ennakkoluuloja ja pelkoja vieraita ihmisiä kohtaan. En luota oikeastaan keneenkään,koitan kuitenkin ystäviini luottaa,sillä oma luottamus itseeni on mennyt. Vaikeaa saada sitä takaisin. Vieläkin syytän siitä tapahtuneesta itseäni,sillä minun olisi pitänyt olla tarkempi ja epäileväni tämän sian ehdotuksista nukkua vain samassa huoneessa,kehtasi vielä väittää olevansa miehistä kiinnostunut. En enää juo itseäni humalaan kuin ehdottoman tutussa seurassa,että kontrolli pysyisi päällä. Aiemmin minullekin oli ihan sama,mitä käy.Kai sitä vihasi itseään niin paljon että kuvitteli että jos jotain tapahtuu,se on sitten jotenkin ansaittua.Etenkin humalassa tuntui ettei millään ole mitään väliä. Nyt on onneksi asiat jo paljon paremmalla tolalla. Raunioihin ei voi jäädä elämään, on pakko mennä eteenpäin.Jotain on minussa kuitenkin muuttunut, ehkä se on viattomuutta ja sinisilmäisyyttä. Hyvien tarinoiden loppuihin uskominen on vähän niin ja näin. Vakavuus on astunut seuralaisekseni, varjoksi taakseni.

se on kurjaa,kun joutuu raiskauksen uhriksi. Itse vihaan vieläkin kehoani, ja kuvottaa miesten kosketus. Raiskaus rikkoo kaikkia läheisyyden sääntöjä,enkä voi raiskaajista olla kuin yhtä mieltä,he ovat sairaita ihmisiä.Mutta se viha on saatava jollain tapaa ulos,ainakin itselleni on käynyt niin että se on kääntynyt sisäänpäin,ja sieltä kimpoaa kaikkiin tuttavuuksiin vaikkei vika ole kuin siinä yhdessä joka minun sieluni surmasi.

Ehkä vielä joku päivä minäkin uskon olevani arvokas tällaisena ja jopa pystyn läheisyyteen jonkun miehen kanssa.
Siihen on pakko uskoa,sillä ilman uskoa ei ole paljon mitään.

ajatukseni suon kaikille kohtalotovereille.

🙂🌻

Käyttäjä mari62 kirjoittanut 20.08.2006 klo 02:47

Viestiketjuun osallistuneet ja lukijat hei!
Omasta kokemuksestani on jo sen verran aikaa, että pitäisi olla jo nk. tolpillaan. Huojuvat tolpat,,,
En halua tapauksesta kauheasti kertoa, mutta en ollut humalassa, työpaikallani ja silti, vaikka olisin ollut missä ja koska, ei se muuta asioita suuntaan jos toiseenkaan, jos ei ole halunnut. Nyt vain katselen joka päivä tapahtuman lopputulosta, ihan kiva lapsi, mutta kasvamassa, ja kaikki kaatuu uudelleen päälle. Mies erosi, tietysti, itse olen masentunut, työpaikka lähettää työkykyarvioon, pikkuisen myöhässä ehkä. Paikkakunnan viranomaiset eivät korviaan lotkauttaneet avunpyynnöilleni, kiitos Lappi Turun lääni, vasta kun turvakodista otettiin yhteyttä, oli pakko puuttua, ja silloinkin joku vanha koulukaveri, joka ymmärsi että vaimo nyt on tuollainen hiukan,,,
Kenties jotakin parempaa luvassa, toivon pääseväni ryhmään, joka asioita käsittelisi, ilman että puoli nykyistä paikkakuntaa asiaa pui. Vaikka niin jo tekeekin, kiitos vaitiolovelvollisen hoitohenkilökunnan. Entinen kotikunta oli jopa sotkenut sisareni asiaan, ystävälläni kun etunimi oli samantapainen, ja Sisko ei aina ole sisar, vaan erisnimi! Eli kaksikin merkillistä seläntakana yhteydenpitoa, näinkin arassa asiassa.?
Ymmärsin aikojen kuluttua hakea apua, ensimmäinen oli lähikaupungin MTT- kunhan vähän masentunut, lääke, joka ei sopinut, käyntejä kertaa 10 ja uunista ulos. Ajattelin selviäväni, ja tuolloisen lääkärin ehdotus vaikkapa opiskelusta oli ihan onnistunut. Muu ei sitten onnistunutkaan. Työ vei selän, sairastuin, mikä sekin luettiin korvienväliviaksi, vaikka neurologi toisin kirjoitti. Kai sieltä tekstistä poimittiin sitten vain sopivat asiat, pääsee vähemmällä.
Hain vapaaehtoisestikin apua- eli pyysin päästä osastolle lähelle kotiani. Ensimmäisellä kerralla hoito? tarkoitti lääkkeitä, keskustelu omahoitajan kanssa, milloin oli paikalla, eli meni jopa 10 päivää, ettei ollut. Olen epäluuloinen, kun kysyn asioistani, masentunut, no kyllä, nukkuminen on sitä sun tätä. Talous ei suju, eron myötä kun meni melkoisesti miehen taskuihin. Omaa syytäni, sanovat, myös entinen mukava sukuni!
Lähdin osastohoidosta- maksa siellä olosta jos ei saa mitään, edes ruoka-aikoja ei tiennyt, onhan sulla kai kello- huoneiden kellot eivät toimineet. Jos syvästi masentunut tuolle osastolle "pääsee", toivon totisesti hyvää omahoitajaa, siellä sai olla kyllä rauhassa huoneessa kenenkään kummemmin kaipaamatta. Kun vaikean keskustelun jälkeen pyysin apua, ei ollut sopiva ajankohta, ja toivoin naista- kahden naishoitajan ja yhden miehen joukosta oli tietysti vastassa mies varahoitajana.
Huippu minusta on, että tehdään tomera linjaus- kuin murrosikäiselle viiltelijälle, mitenkään aliarvioimatta heitäkään- eli ei pääse sitten lähelle kotiaan vapaaehtoisella päivystyslähetteellä, koska ei kelpaa hoito. Niin en missään vaiheessa sanonut, vaan toivoin myös hoitajien pitävän kiinni sopimuksista, koska itseltänikin niitä edellytettiin. Eivät pitäneet.Eli lähde nyt pois jonnekin autotta ties kuinka kauas, ilman linja-autoyhteyksiäkään- edullista vai? Itse olisin kaikkien sanomisten jälkeen mennyt osastolle, vaan siellä päättää LÄÄKÄRI, joka sanoo jopa muille, miten toimitaan. Ei puhettakaan mistään hoitotieteestä tai nykyaikaisesta otteesta asioihin; neurolepteillä osasto hiljaiseksi öisin ja rauhalliseksi päivisin, lääke kaikkeen?
Potilaat totisesti hoitivat enemmän toisiaan kuin hoitajat tai lääkäri lääkkeineen. Valitettavan paljon vihaa, takaisintuloja- paitsi minua ei huolita, olenhan Hankala asioitteni kyselijä, viiltelijöitä riitti, se oli kuin kulkutauti- viimeinen hätähuuto kai,,,Aikuisten akuuttiosasto! Olisi pitänyt olla rikas isäpappa tai jokin vakuutus, olinhan vielä sosiaalista tukeakin tarvitseva. Ei kun pois kirjoilta hyvin sutjakkaasti. Kukaan ei kysynyt miksi. Ja tarvitsetko mitään avohoitoa, eikä reseptiä voinut vakituinen lääkäri kirjoittaa- olisi pitänyt hoitaa lähtiessä, kas kun unohtui, en päässyt itse puhelimeen.
Kävin kertaalleen hoitajan luona- sanelu kuului: osastosta ei sitten puhuta, eli rajaa yhden melko järkyttäneen kokemuksen pois, eikä tiedä itä on tapahtunut. "Eikä siellä ole samanlaista kuin ennenkin?" Eipä taida olla. Puhu siinä sitten tuollaisesta tapahtuneesta, jota et pysty sanomaan nimeltä edes vuosien jälkeen, ja pahimpaan kohtaan jäätiinkin omahoitajakeskustelussa, kun pyysin apua, en tullut kuulluksi ja lähdin. Miksi kukaan ei kysynyt miksi? Miksi en saanut puhua lääkärin kanssa? Oli ylipaikkoja, eli hyvä kun joku poistuu? ongelmien siirtoa ja pahentamista. Käsittämätöntä nykypäivänä. Jokainen sanoi vuorotellen, mene seuraavan luo kysymään, minulla on kiire- mitähän kirjattiin, kun ei mitään puhuttukaan. Mielenkiintoista. Että selvitä? Syyllisyys kasvaa, miksen antanut kuristaa itseäni hengiltä, miksen sitä ja tätä- ei vastauksia. Ei hoitoa, jos ei kerran "kelpaa". Mitäpä tässä enää ihmetellä, toivottavasti muilla sujuu paremmin!
terv. kerppu62😯🗯️

Käyttäjä poropeukalo kirjoittanut 08.10.2006 klo 16:29

Kun luin pitkästä aikaa näitä viestejä, niin en osaa sanoa, kumpi tuntui pahemmalta: itse raiskaus vai se että siitä toipuminen on niin vaikeaa! Varsinkin kerppu62 kirjoitus tuntui tosi kauhealta. Uskomatonta, ettei saa asiallista apua, kun sitä pyytää! Tai ehkei sittenkään. Piti minunkin pyytää ja pyytää psykiatrille aikaa enkä saanut. Lopulta keksin soittaa suoraan yksityisvastaanottoja pitävälle psykiatrille sairaalaan. Heti järjestyi aika! Tosin tämä nainen onkin hyvin älykäs ja näkee ihmisten sisimpään. Tuurista se lienee kiinni, että löytää tällaisen ihmisen avukseen.

Kai minulla toivoa on, kun vielä jaksan sittenkin uskoa, että jostakin on apua. Enimmäkseen tuntuu lähinnä siltä, että mistään ei oo apua.

Toivon valoa kaikkien kohtalontovereiden elämään. 😎

Käyttäjä lasia kirjoittanut 09.11.2006 klo 11:40

Mä luulin kirjoittaneeni aikaisemmin, mut enpä näköjään ole.
Lueslelin juttujanne ja kyllä alkoi itkettää, sillä raiskaus on aina todella satuttava teko.

Itse olen kyllä vasta 16, mutta kokenut tuota samaa, jonka vuoksi ajattelin kirjoittaa omasta selviytymisestä. Jouduin hyväksikäytetyksi vuosina 1999-2002 (naapuri) ja raiskatuksi jouduin ruotsinlaivalla 2002 kesällä. Tekijoitä oli kolme, ja olin silloin tosiaan vasta 11. en tuntenut tekijöitä. en ole tuosta kertonut kuin vasta pari vuotta sitten terapeutilleni ja joillekin nettituttavuuksille..
Kai kokemukseni ovat olleet sellaisia, että ajauduin huonoihin kokemuksiin. Aikaisemmin (asun nykyisin lastenkodissa, mikä on ihan hyvä juttu) suostuin seksiin vanhempien miesten kanssa, en osannut välittää kehostani. EN kyllä oikein vieläkään osaa, täytyy myöntää-

Seurauksia minulla on ollut:
-viiltely (nyt on jo loppunut..)
-syömishäiriö (olllut jtn 6 vuotta kohta)
-alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö
-irotsuhteet
jne.

En tosiaan vieläkään osaa arvostaa itseäni.
Joku aikas itten olin erään hyvän ystäväni(pooika) kanssa ja rakastelimme. (hänen mielestään se voi lujitttaa ystävyyttä ja itsekin ihan oikeasti halusin sitä) mutta kaikki ei sujunutkaan niinkuin olis pitänyt.
En osannut nauttia ja koko ajan vain ajattelin kehoani (läskejä, joita ei todellisuudessa ole) sekä sitä että "tätäkö tämä nyt on"..
Tuntuu vain jotenkin pahalta että onko sitä ikuisesti pilalla!

Syömishäiriömulla on vielä kaikki nuo muut on menneisyyttä.

Voimia teille kaikille <3

Käyttäjä Angelah kirjoittanut 14.11.2006 klo 10:33

Itsekin jouduin suhteessa raiskatuksi ja hakatuksi. Olin silloin 14,nyt 19. Edelleenkin muistot piinavat ajoittain, vaikka jonkin verran oon terapiassa käynyt asiaa läpi. Tällä hetkellä mulla on psyykensairaus, jonka syntyyn tuo suhde on ollut yksi tekijä. Lisäksi geneettinen alttius ja monet muut tapahtumat.. Mutta puhuminen siihen on paras lääke. Ei raiskausta ikinä unohda,mutta uskon,että normaali elämä on mahdollista.
Jonkin verran olen hyötynyt kirjoittelusta http://www.tukirengas.net ja sieltä sehu,jossa voi käydä läpi seksuaalista hyväksikäyttöä,raiskausta..
Voimia kaikille teille,jotka kipuilette näiden raskaiden asioiden parissa..

Käyttäjä lasia kirjoittanut 23.11.2006 klo 10:43

Miten te olette nyt voineet?

Itselläni on olut rankempi jakso terapiasssa ja nyt alkoi koeviikko. Kaikki tuntuu et tulee päälle ja sitä on ihan älyttömän yksin..

Voimia teille.