Aloittaisinkohan täällä Parisuhde, koti ja perhe -osastolla monisataviestiseksi muodostuvan kuvailun puutteessaolosta, siitä, kun EI ole parisuhdetta?
Desper minusta relevantti aihe! Kyllä se vaan niin on, että meitä parisuhteettomia ja puutteessa eläviä ihmisiä on ja monta.
Niin, ja mitä sen puutteessa olemisen suhteen tekee, siitäkin olisi mukava vaihtaa ajatuksia ja kokemuksiakin kenties.
Ohittaminen(Itsen) ei aina ole oikeudenmukaista... jos koskaan?
Kiitos, Tunturisopuli! Vähän piloillani kirjoitin, mutta on tämä oikeasti tärkeä ja kipeä aihe, jota usein taidetaan vähätellä ja häpeillä. Jatketaan...
Oikeastaan on vain kaksi vaihtoehtoa: joko pitää tyytyä osaansa ja kantaa ristinsä. Hyväksyä se, että tuska kuuluu elämään ja yksinäisyys on ihmisen osa.
Tai sitten pitää hylätä vanha ja suunnata rohkeasti uutta kohti. Eli yksinkertaisesti vain yrittää löytää joku. Ja samalla psyykata itseään siihen, että taas tulee pakit. Eli voimia ja rohkeutta tarvitaan joka tapauksessa: voimia elää yksin ja/tai kestää pettymyksiä, joita tulee yhä vain lisää...
Etsijä kirjoitti 2.3.2012 10:20
Oikeastaan on vain kaksi vaihtoehtoa: joko pitää tyytyä osaansa ja kantaa ristinsä. Hyväksyä se, että tuska kuuluu elämään ja yksinäisyys on ihmisen osa.
Tai sitten pitää hylätä vanha ja suunnata rohkeasti uutta kohti. Eli yksinkertaisesti vain yrittää löytää joku. Ja samalla psyykata itseään siihen, että taas tulee pakit. Eli voimia ja rohkeutta tarvitaan joka tapauksessa: voimia elää yksin ja/tai kestää pettymyksiä, joita tulee yhä vain lisää...
Ei kai ne pakit ihan väistämättömät ole, ellei ihan mahdoton ihminen ole. Yksinäisyys voi johtua yksinkertaisesti ujoudesta ja sen seurauksista.
Niin ja yksinäisyys voi olla valinta silloin, jos ei vaan löydä sopivaa ihmistä. Itse en voisi kuvitellakaan olevani jonkun kanssa vain siksi, että pitää olla joku.
Mutta mitä tämä tällainen tekee?
Minulla ainakin alkaa olla tunne, etten enää ehkä osaisikaan asua jonkun kanssa. Olen niin tottunut asumaan ja olemaan yksin, että kukaan ei oikein kelpaa siihen soppaan mukaan. Uudet tavat.. Kompromissit.. Tämä on vähän ongelmallista. Onko minusta kehkeytynyt vanhapiika aikojen saatossa ja ihan varkain? Haluanko edes parisuhdetta enää? Seksiä ja läheisyyttä haluaisin. On ihan käsittämätöntä miten pitkä selibaatti tuhoaa osan naiseuttani, ikään kuin sisällä joku huutaisi mutta enhän minä mitään yhdenyön juttuja ala harrastamaan, joten se siitä.
Tunteet. Missä ne ovat? Missä on tunteiden kohde? Miksi läheisyydenkaipuusta ja seksittömyydestä ei puhuta? Kyllä ihminen tarvitsee myös seksiä, se on fakta. Ainakin minä tarvitsen. Mutta kun sitä varten pitäisi olla sopiva mies jonka antaa koskea ja jota itse haluaa koskea. Ei se ole itsestäänselvää. Pitää olla samalla aaltopituudella, olla jotenkin vaikuttunut ihmisestä, hänen älykkyydestään ja olemuksestaan. Kai on niitäkin jotka pystyy pelkän ulkonäön puolesta tiskillä valitsemaan: "tota panisin, tota en.. tota joo". Mutta kun ei minua kiinnosta sellainen. Pitää tuntea sitä ihmistä, pitää olla jonkinlainen sytyke.
Etsijä kirjoitti 2.3.2012 10:20
Oikeastaan on vain kaksi vaihtoehtoa: joko pitää tyytyä osaansa ja kantaa ristinsä. Hyväksyä se, että tuska kuuluu elämään ja yksinäisyys on ihmisen osa.
Tai sitten pitää hylätä vanha ja suunnata rohkeasti uutta kohti. Eli yksinkertaisesti vain yrittää löytää joku. Ja samalla psyykata itseään siihen, että taas tulee pakit. Eli voimia ja rohkeutta tarvitaan joka tapauksessa: voimia elää yksin ja/tai kestää pettymyksiä, joita tulee yhä vain lisää...
Jotenkin kiehtoisi löytää kolmaskin vaihtoehto...
mikä se voisi olla - kellua aalloilla nauttien elämän lempeydestä -?-))
ilman totaalia yksin elämistä ja toisaalta ilman kiinteää parisuhdetta(kin),
avoimin silmin ja kuulevin korvin ollen myötäeläjä ja silti kiinteästi omalla maankamaralla
kokien yhteyttä - mission impossibleko?
Painuuko se liian platoniselle puolelle kokemisen kustannuksella?
Säilyttää tietty etäisyys,
silti sielullisesti liki - ?
Itse juuri eronneena tunnen äärimmäistä rauhaa. Ehkä monenkin asian vuoksi.
En aio etsiä yhtään ketään miestä. Keskityn vain tähän kaikkeen kivaan, mitä mulla on elämässä. En ole katkera, enkä tunne vihaakaan, minulla on hyvä olla, lukuunottamatta ajoittain valtaavaa surua, rakastanhan vielä miestä, jonka kanssa olin.
Jos elän yksin lopun elämääni, niin sitten elän ja siinä on varmasti kaikenlaista muuta, minun elämässä. Jos se hyvä mies osuu kohdalle, niin osuu ja se olisi tietysti hienoa. Nyt seurustelun aloittaminen tuntuisi pyhäinhäväistykseltä entistä kohtaan, vaikken mitenkään velvollinen häntä kohtaan missään enää olekaan.
On se ihanaa, kun ei tarvitse ketään etsiä, voi vain olla 🙂
Onhan se ihanaa kun ei tarvitse etsiä ketää. Nyt itsellä 2 vuotta erosta ja kaikki meni jo hyvin, en halunnut mitään enkä ketään ja sitten yht äkkiä se vaan iski. Menin ihastumaan, tuli ihan nurkan takaa. Mutta en halua olla ihastunut, mä en tosiaankaan kaipaa tätä. Mun elämäni menee sekaisin ja haluan takaisin siihen seesteiseen olotilaan.
Tiedän ettei tuo toinen osapuoli minua halua, enkä hänelle sitä edes kerro että olen ihastunut. Pitäis vaan joten päästä tästä tunteesta eroon, niin että antakaapa hyviä neuvoja miten se onnistuu.
Niinpä. Oikein kun psyykkaa itseään niin sitähän oppii olemaan vaikka kokonaan syömättä ja säilyttämään mielenauhansa. No, uskokoon ken haluaa - mutta mies ja nainen on luotu toisilleen. Eihän siinä muutoin olisi sitä kutinaa... Keneen tahansa ei pidä tietenkään retkahtaman. Eikös vaan eletä tätä hetkeä ja katsellaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan!
Kevät2012, eihän niistä ainakaan itseään pakottamalla pääse. Eiköhän se aika hoida tuotakin asiaa.
tunturisopuli kirjoitti 4.3.2012 16:49
Niin ja yksinäisyys voi olla valinta silloin, jos ei vaan löydä sopivaa ihmistä. Itse en voisi kuvitellakaan olevani jonkun kanssa vain siksi, että pitää olla joku.
Mutta mitä tämä tällainen tekee?
Minulla ainakin alkaa olla tunne, etten enää ehkä osaisikaan asua jonkun kanssa. Olen niin tottunut asumaan ja olemaan yksin, että kukaan ei oikein kelpaa siihen soppaan mukaan. Uudet tavat.. Kompromissit.. Tämä on vähän ongelmallista. Onko minusta kehkeytynyt vanhapiika aikojen saatossa ja ihan varkain? Haluanko edes parisuhdetta enää? Seksiä ja läheisyyttä haluaisin. On ihan käsittämätöntä miten pitkä selibaatti tuhoaa osan naiseuttani, ikään kuin sisällä joku huutaisi mutta enhän minä mitään yhdenyön juttuja ala harrastamaan, joten se siitä.Tunteet. Missä ne ovat? Missä on tunteiden kohde? Miksi läheisyydenkaipuusta ja seksittömyydestä ei puhuta? Kyllä ihminen tarvitsee myös seksiä, se on fakta. Ainakin minä tarvitsen. Mutta kun sitä varten pitäisi olla sopiva mies jonka antaa koskea ja jota itse haluaa koskea. Ei se ole itsestäänselvää. Pitää olla samalla aaltopituudella, olla jotenkin vaikuttunut ihmisestä, hänen älykkyydestään ja olemuksestaan. Kai on niitäkin jotka pystyy pelkän ulkonäön puolesta tiskillä valitsemaan: "tota panisin, tota en.. tota joo". Mutta kun ei minua kiinnosta sellainen. Pitää tuntea sitä ihmistä, pitää olla jonkinlainen sytyke.
Olen viettänyt aikaani erään miehen kanssa jo kohta 5 vuotta. Eikä kertaakaan seksiä. Sekös minua vituttaa.
Muuten mies on ihan minun näköiseni - eläinrakas, huumorintajuinen. Myöskin lihava ja herkästi suuttuva, ja mikä pahin, pitkävihainen.
Joskus käyn tyttäreni kanssa kapakassa (ajatella! - miten outo tytär!), ja sen jälkeen tämä mies haukkuu huoraksi.
Lisäksi miehellä on paniikkihäiriö.
Hänellä on outoja vinkeitä, suuttuu herkästi, pitää mykkäkoulua, jäkättää joka asiasta, ei pussaa, puhuu paljonkin, ja lähinnä ilkeyksiä. Ei suostu opettamaan autolla-ajoa minulle (mulle se on tosi ikävä ja vammauttava asia, se ajotaidottomuus). Mutta silti, hän rakastaa eläimiä ja on tosi huumorintajuinen.
Olen aika neuvoton. Tyttäreni ja tämä mies ovat hyviä kavereita. Tyttäreni haukkuu minua huoraksi (vaikka en ole) (ilkeä sanonta).
Minusta tuntuu, ettei minulla ole miesystävää eikä edes tytär halua olla kaveri. Miksi?
Lulu2, voihan sitä roikkua löysässä hirressä, jos ei muutakaan keksi. Sinulta voisi kysyä, että mitä sinä oikeasti saat tuosta suhteesta?
Minä en ainakaan olisi edes kaveri sellaiselle ihmiselle, joka haukkuu huoraksi.
Kyllähän meissä kaikissa vajavaisuuksia on, mutta myöskin on lupa vaatia itsensa kunnioittamista muilta ja jos nuo muut eivät niin tee, niin se on moro! Tuo on ainakin itselle ihan se ensimmäinen vaatimus ystävien ja kavereiden ja mahdollisen miesystävän suhteen.
Oman lapsen kohdalla tietysti pyritään hyviin kasvatustuloksiin 😉
Lulu2 miksi sinun pitäisi olla tyttäresi kaveri? Olet hänen äitinsä. Suosittelen lopettamaan yhteiset baarireissut jos kerran tyttäresi kielenkäyttö on tuollaista. Miksi siedät sitä? Mitä ihmettä tosiaankin saat tuosta suhteesta mieheenkin? Mies ja tyttäresi ovat kavereita. Millaisia kavereita? Mitä yhteistä heillä voi olla? Miksi he yhdessä haukkuvat sinua huoraksi? Kuvio on aivan kieroutunut mielestäni. Muista, että ihmiset kohtelevat sinua kuin heidän sallit kohdella.
Minä pidän myös miehistä jotka ovat eläinrakkaita. Mutta huorittelua en ota vastaan keneltäkään - en ottaisi omalta lapseltanikaan. Nyt on jotain pahasti pielessä. Älä ole mieheen enää yhteydessä, tuo on sairasta, kun en oikein ymmärrä mikä teidän suhteenne on jos ette harrasta seksiä mutta olette jotenkin yhdessä, mutta sitten hän kehtaa huoritella sinua?
Muista, että sinä olet tyttärellesi ennen kaikkea äiti, kaverit ovat erikseen ja äiti voi olla kaveri, mutta äidin pitää laittaa rajat. Tyttäresi on aikuinen jo, mutta en käsitä miten hän käyttäytyy sinua kohtaan noin?
Voimia miehestä irrottautumiseen ja kaikkea hyvää Lulu! 🙂🌻
Kävin viestiketjun selaamalla läpi, minkä vuoksi en huomioi ihan jokaista viestiä, mitä tänne on kirjoitettu.
Mutta aihe koskettaa minua sen verran, että koen sopivani tämän "puutteessa-ryhmän" jäseneksi. 😀
Toisaalta olen vielä niin nuori, ettei minulla ole valittamisen aihetta. On paljon aikaa löytää se niin sanottu oikea ja saada läheisyyttä.
Tällä hetkellä läheisyyttä (meinaan siis seksuaalista sellaista) ei kuitenkaan ole. Yhden yön suhteita on ollut, muttei koskaan seurustelusuhdetta.
Pakko sanoa, että vaikka näin nuori olenkin, niin olen oppinut jo erään tärkeän asian miehistä: kun saa tarpeeksi monta kertaa pakit, siihen tottuu.
Kiinnitin huomioni Lulu2:n viestiin, sillä se oli suoraan sanoen järkyttävä. En ymmärrä, miksi joku haluaa olla miehen kanssa, joka kohtelee naistaan noin huonosti. Huumorintaju ja rakkaus eläimiin ovat aika pieniä plussia, jos tyyppi on muuten noin julma.
Tyttären kapinan ymmärtää vielä jotenkin. Jos oma lapsi käyttäytyy noin törkeästi äitiään kohtaan, sitä ei tietenkään pidä sallia, mutta luulisi, että tuollaiseenkin käytökseen on syy. Ehkä äiti-tytär -suhde on silloin niin tulehtunut, että tytär purkaa pahaa oloaan vanhempaansa.
Oma lapsi on kuitenkin aina se oma lapsi. Hän on ikään kuin alemmalla tasolla suhteessa vanhempaansa. Näin ollen vanhempi voi aina asettaa hänelle rajat ja tehdä selväksi, ettei epäkunnioittava käytös ole sallittua.
Oman miehen kohdalla asia on toinen. Mies ei ole lapsi; hän on aikuinen ihminen, jonka tulisi jo tunnistaa omat rajansa ja ymmärtää, ettei kumppania alistava käytös kuulu normaaliin parisuhteeseen.