Hei 🙂🌻
Mietin tilannettanne ja ensiksi täytyy todeta, että parisuhteessa kuitenkin luvataan olla yhdessä niin myötä-, kuin vastoinkäymisissäkin.
Itse olen sairastanut jo kuusi vuotta ja nyt on tilanne alkuaikoihin verrattuna parempi.
Mieheni oli uskoton reilu pari vuotta sitten, joten totean: älä tee sitä ainakaan kumppanillesi.
Kuulostaa kuitenkin oudolta se, että pelkän vähäisen seksin vuoksi jättäisit vaimosi. Seksi parin viikon välein on mielestäni kipeällä vaimollesi iso saavutus.
Entäs lastenhoito jatkossa: jättäisitkö vastuun lapsistanne vaimollesi, jotta pääsisit helpommalla? Huolimatta siitä, että vaimosi oon sairas?
Nyt sinun kyllä kannattaa miettiä elämänarvojasi ja tapaasi suhtautua parisuhteeseenkin. Vaikka kirjoitat, että rakastat vaimoasi, niin ihan rehellisesti sanoen: kovin minäkeskeisestä näkökulmasta suhtaudut tilanteeseenne.
Entä, jos roolit olisivat toisinpäin: sinä olisit sairas ja vaimosi terve. Miltä tuntuisi, jos sinulle sanottaisiin, että haluan erota, koska olet sairas?
Lisäksi tuo, että diabeteksesta esität pahimman mahdollisen tulevaisuuden. Sehän on lääkittävissä oleva sairaus ja hoitotasapainon ollessa kohdallaan, ei muutoksia pahempaan suuntaan tule. Samoin reumaan on lääkkeet olemassa.
Anteeksi kovasti mutta vaikutat mielestäni kypsymättömältä ja kannattaisi miettiä tarkoin sitä rakastatko todella vaimoasi, sillä vaikeuksissa rakkauden todellisuus punnitaan. Rakkaus on huolenpitoa ja hellyyttä mutta sinä et tunnu kestävän vaimosi heikkoa tilannetta.
Mistä me voimme tietää tai ennustaa sen, ettet esim. sinä sairastu???
Teidän kyllä kannattaisi aloittaa pariterapia ja hiillostaa enemmän yhteiskunnalta saatavan avun perään.
Kirjoituksestasi ei selvinnyt se, onko vaimosi välillä töissä? Lapsethan on mahdollista viedä hoitoon, vaikka äiti olisi kotona; varsinkin tilanteessa, jossa äiti on sairas. Tämän lisäksi vaimosi tarvitsisi kipulääkettä enemmän. Seksi ei kipeänä onnistu.
En tiedä, onko arvaus totta mutta rivien välistä luin, että sinullakin on jo toinen nainen, kun et maininnut uskollisuudestasi mitään 😞

Myönnettäköön, että ensimmäinen ajatukseni oli jotenkin lievästi tuomitseva. Kuitenkaan minulla ei ole siihen varaa, koska oma parisuhteeni ei lopulta kestänyt meidän molempien sairauksia ja rajoitteita.

Ihan ensiksi - kuten itsekin kirjoitit - lapsenne ovat vielä tosi pieniä. Omani ovat nyt 6 ja 4, ja joskus oikein havahtuu siihen, miten paljon helpompaa heidän kanssaan on! Toki on toisenlaisia vaikeuksia, kaveriristiriitoja, sisarustappeluita ja säännöistä vääntämistä, mutta ihan sellainen fyysinen hoivaaminen on niiiin paljon helpompaa. Ei enää vaippoja, syöttämistä, jatkuvaa metrin säteellä vahtimista, kantamista, rattaita. Isompi hilpaisee näin keväällä taas tarhapäivän ja syömisen jälkeen turvalliselle pihallemme ja hakee naapurin lapsia kaveriksi, elleivät he ole ehtineet hakea häntä. Pienempi leikkii jo hetken itsekseenkin.

Monesti sanotaan - ja allekirjoitan jopa näin vastaeronneena - että jos perheessä ei ole vakavia, turvallisuutta uhkaavia ongelmia kuten väkivaltaa tai päihdeongelmaa, kannattaisi sinnitellä kunnes nuorempi on kolme. Vaimosi on ilmeisesti kotona lasten kanssa - se tarkoittaa hänelle jatkuvaa saatavilla ja kontaktissa oloa. Sitähän lopulta seksikin on, joten symppaan sitä, että tavallaan vuorovaikutusenergia on loppu siinä kohtaa kun töissäkäyvä puoliso haluaisi seksiä. Tuntuu, että tuo teidän tahtinne on yleensäkin aika normaali pikkulapsiperheissä, tuohon kun laskee vielä vaimosi sairaudet, vasta aloitetun uuden hoidon jne., ei ihme, ettei enempää jaksa.

Sinällään kyllä pohdin tuota sinunkin tilannettasi myötätunnolla. Meillä oli parisuhteessa ihan samaa - mies olisi halunnut enemmän seksiä. Lopulta kerran väsyneenä sanoin, että sen kun käy muualla. Lopulta hän omien sanojensa mukaan kävi kai kerran. Se ei edes tunnu minusta pahalta, mutta tiedän että monesta naisesta tuntuisi.

Tälleen vähemmän aktiivisena osapuolena on helppo kompata vertausta, jonka kerran luin. Että seksi on vähän kuin ruoka - toki sitä mieluiten nauttisi lempiruokaansa viihtyisässä ravintolassa, mutta joskus tai useinkin on tilanteita, jolloin pitää vain hotkaista nälkäänsä huoltoaseman nahkea sämpylä. Tarkoittaen, että joskus niitä tarpeita vaan joutuu tyydyttämään omin käsin. Oma ex puhui paljon siitä ettei se ole sama, eikä toki olekaan. Tähän haluaisinkin aktiivisempien osapuolten kommentteja, koska itse huomaan näkeväni tämän vähän turhan simppelisti näin.

Miten vaimosi, tietääkö hän mietteistäsi, haluaako hän jatkaa suhdetta? Mietin että usein mieli toimii niin, että tarpeeksi tuskastuttavassa tilanteessa se tuottaa niitä ääriratkaisuja. Mitä jos laittaisit rauhassa itseksesi paperille eron hyviä ja huonoja puolia? Nimittäin itselle tuli mieleen, ettei se ehkä suoralta kädeltä ratkaisisi seksin vähyyden ongelmaa?

Aiempaa vastaajaa komppailen täysin siinä, että kannattaa selvittää noita tukikuvioita lisää. Ei ole synti eikä häpeä laittaa lapsia päiväkotiin tuolla sairaustaustalla. Onko muuta, mistä voisitte nyt löysätä?

Hei mascot.

Ymmärrän, että puoliso jolla on etenevä ja alati paheneva sairaus ei ole kovin monen toivelistalla alle kolmikymppisenä. Olet vaativassa elämäntilanteessa, jossa sinua repii toisaalta rakkaus vaimoosi ja lapsiisi, toisaalta taas normaalit nuoren miehen fyysiset tarpeet ja halut. Sanot, että pääosin teillä menee hyvin, saan kirjoituksestasi sen kuvan että teillä pelaa kommunikointi hyvin ja ehkä vietätte myös mukavaa aikaa yhdessä? Onko vaimosi myös ystäväsi?

Mutta kyllä, rakastetun kumppanin jättäminen hänen sairautensa takia ja omien seksihalujen vuoksi on aika kauhea ajatus, se tekee minut kovin surulliseksi. Sinun kuuluisi olla vaimosi ja perheesi tuki ja apu. Sanot suurimmaksi syyksi seksin vähyyden, kerran kahdessa viikossa on sinulle syy harkita eroa vaimostasi, joka kuitenkin on ainoa nainen jota sanot haluavasi. Lapsennekin ovat vielä niin pieniä, että uskoisin ihan terveilläkin pariskunnilla seksielämän kuihtuvan merkittävästi tuossa vaiheessa.

Mieti, onko todella niin että seksi on sinun suurin ongelmasi? Miten paljon eroajatuksesi liittyvät pelkoihin vaimosi sairauksista, siitä että joku päivä ehkä joudut hoitamaan sekä vaimoasi että lapsiasi? Olisitko valmis hyväksymään tilanteen vain tämänhetkiseksi ja ajattelemaan, että seksielämänne voi parantua kun vaimosi uusi hoito on ohi ja lapsenne ovat isompia, eivätkä enää niin vaativia? Vai onko seksielämän parannuttava kaikki-mulle-heti-nyt?
Mikset eronnut vaimostasi jo silloin, kun sait tietää hänen olevan sairas? Miksi teit lapsia sairaan ihmisen kanssa? Anteeksi että kysyn näin rumasti, mutta kysyn suoraan. Varmasti tiesit jo silloin, että tilanne ei tule paranemaan.

Anteeksi jos kuulostan kylmältä, jos olen aivan rehellinen niin olen todella vihainen ja haluaisin sanoa sinulle erittäin rumasti. Tämä siis johtuu puhtaasti siitä, että mietteesi käynnistävät minussa voimakkaan tunnereaktion. Selitän:
Oma tarinani on se, että isäni teki kuolemaa koko vuoden 2012 ja olin silloin todella loppu. Hän oli vaativa potilas, lisäksi mieheni kanssa muutimme hänen ensimmäiseen omistusasuntoonsa, kävin koulussa, toteutin laajaa projektia siellä ja hoidin äidin kanssa isää. Seksielämämme kärsi valtavasti ja kerroin miehelleni, että seksi ahdistaa minua. Se oli silloin liikaa minulle, olisin halunnut vain olla halittavana ja siliteltävänä, olisin kai kaivannut hellempää seksiä.
No, mieheni tästä sitten otti itseensä ja petti.
Sain sen itse selville, hän ei tullut kertomaan ja vielä paljastuttuaan kieltäytyi kertomaan koko totuutta. Hän siis satutti minua silloin kun olin kaikkein heikoimmillani, surullinen, loppu ja itsetuhoinen, koska HÄNEN piti saada seksiä. Ymmärrän, että siihen oli monta syytä ja hänelläkin oli paljon henkistä stressiä, jota ei osannut käsitellä. Niinpä hän purki sen pettämiseen, sen sijaan että olisi puhunut asiasta.

Mitä seurasi? No tietty se, että vaikka tapahtuneesta on 2 ja puoli vuotta, seksi edelleen ahdistaa minua. Tunnen itseni huonoksi ja arvottomaksi, jos en pysty tarjoamaan hänelle tarpeeksi seksiä ja ahdistun ja tulen itkuiseksi jos sitä ei ole mielestäni tarpeeksi (eli 2 - 3 viikossa). Pidemmät tauot ovat minulle helvettiä, koska olen aivan varma että mieheni ilmoittaa, että hän lähtee nyt kun ei seksiä tipu.
Asetan tavoitteen -> vahtaan sitä -> pakotan itseni seksiin -> ahdistaa -> ei tee mieli -> ahdistaa kun ei tee mieli vaikka pitäisi tehdä mieli. Ymmärrätkö noidankehän?

Minusta kuulostaa, että tässä sinun eropohdinnassasi on nyt muuta taustalla kuin pelkkä seksi. Oletko koskaan käynyt missään juttelemassa? Jos et, oletko koskaan harkinnut? Minusta sinäkin tarvitsisit tukea, koska tilanteesi on nuorelle miehelle vaativa ja sinun voisi tehdä hyvää purkaa sydäntäsi. Kuntien terveyskeskukset tarjoavat ilmaisia psykologinpalveluja tai voit kysyä sellaista työpaikkasi kautta. Sitten on vielä seurakuntien perheneuvonta tai ihan tavallinen neuvola.
Myös jo ehdotettu, lasten laittaminen päiväkotiin kuulostaa minusta ihan hyvältä, jos teillä vain siihen on mahdollisuuksia. Tämä ottaisi hieman rasitusta pois vaimoltasi ja parhaimmillaan antaisi teille hieman lisää yhteistä aikaa.

Väsykoheltaja kirjoitti 23.3.2015 8:53

Tälleen vähemmän aktiivisena osapuolena on helppo kompata vertausta, jonka kerran luin. Että seksi on vähän kuin ruoka - toki sitä mieluiten nauttisi lempiruokaansa viihtyisässä ravintolassa, mutta joskus tai useinkin on tilanteita, jolloin pitää vain hotkaista nälkäänsä huoltoaseman nahkea sämpylä. Tarkoittaen, että joskus niitä tarpeita vaan joutuu tyydyttämään omin käsin. Oma ex puhui paljon siitä ettei se ole sama, eikä toki olekaan. Tähän haluaisinkin aktiivisempien osapuolten kommentteja, koska itse huomaan näkeväni tämän vähän turhan simppelisti näin.

Tässä hieman aktiivisemman osapuolen näkemys ja kokemus. Meillä oli aina ollut vaimon kanssa ns. hyvin aktiivinen seksielämä. Se oli ollut monipuolista, hauskaa ja ei niin turhan vakavaa puurtamista. Oli läheisyyttä ja kun se lakkasi toimimasta pari vuotta sitten, niin kyllä sen huomasi.

Nukkumaan mennessä toinen käänsi aina selkänsä minun suuntaan. Ei silittelyä, ei läheisyyttä ei mitään. Täyttä kylmyyttä. Viikko toisensa jälkeen. Eihän siinä voinut kuin silittää toista ja halata ja miettiä mistäs nyt tuulee. Oli kuulemma stressiä töistä. Kuukausi toisensa jälkeen. Yritin tehdä aloitteita pitkän kaavan mukaan tai pikaisemma kaavan mukaan. Joskus varmaan sain perinteistä säälipillua, mutta milloin siinä oli tunnetta mukana, niin sitä ei voinut tietää. Vaimo ei enää mitenkään osoittaunut mielenkiintoa seksiä kohtaan. Ei aktiivisuutta mitenkään. Lahna on aika rumasti sanottu, mutta jossain vaiheessa se on ihan sama vetääkö käteen vai.... Parempi jättää sanomatta. Jossain vaiheessa sitä luovutti ja antoi olla. Ehkä kuukauden tauon jälkeen saattoi käydä niin, että vaimo teki aloitteen ja marmatti jälkeen päin ettei voi olla aina niin että hänen pitää tehdä aloite. Se, että ennen sitä jän oli torjunut minut 7-8 kertaa, niin siilä ei ollut mitään väliä.

Joskus aikoinaan kun minulta kysyttiin mitä haluaisin synttäri/isänpäivälahjaksi, niin hieman tuhmana tietysti tovoin esim. suuseksiä. Se sivuutettiin: "it comes with the package", ei sitä tarvitse toivoa. Edellisestä kerrasta kaksi vuotta.

Nyt kun vaimon neljän vuoden aikainen sivu-, on-, offsuhde on paljastunut, niin palaset loksahtavat kohdalleen. Meillä se ei ollut sairaus, mikä vei seksihalut toiselta. Toisaalta pettämisen voi nähdä jonkinlaisena riippuvuutena/sairautena, joten mitäpä tässä nyt tuomitsemaan.

Suurin asia mitä itse kaipaan, on vain toisen ihmisen läheisyys. Seksi on vain suorite, joka seuraa perässä muiden asioiden ollessa kunnossa. Itse itkisin onnesta jos joku edes joskus silittäisi niskasta tai rintakehästä ja haluaisi olla lähellä. Jokainen ansaitsee tulla kosketetuksi, mutta yleensä elämänkriisit vievät ihmistä niin että kaikki läheisyys lähtee siinä sivussa. Siinä ei auta kuin sitoutua yhteisten arvojen eteen. Mutta mitkä ovat itse kunkin omat arvot? Sitä sopii jokaisen miettiä.

Ehkä se näin menee, kuten tuossa vanhassa iskelmässä lauletaan.

"Rakkaus on hellyyttä
Muuten se on mennyttä
Sitä pitää hoivata
Rakkauden tunteita
Kosketuksen puutetta
Mikään ei voi korvata"

Kiitos hyvistä ja pohdiskelevista vastauksista.

Minulla ei ole toista naista, pettäminen on vain ollut ajatuksentasolla mielessä. Kuitenkin kynnys pettämiseen on suuri, enkä usko että ajatukset muuttuvat teoiksi. Jos pettäisin, niin pettäisin siinä samalla lapsianikin (ainakin siltä minusta tuntuu), mitä en halua missään nimessä tehdä.

Luulen kyynisen asenteeni vaimon sairauksien suhteen johtuen siitä, että olen itse terveydenhuoltoalalla töissä ja nähnyt mitä ko. sairauksista voi tulla. Samalla olen huomannut kuinka sairaudet vaikuttavat perhesuhteisiin niin hyvässä kuin pahassa. Meitä kumpaakin on väsyttänyt, kun saadakseen hyvää hoitoa on joutunut käytännössä "tappelemaan" lääkäreiden kanssa. Etenkin kivun hoidon suhteen olen itse todella turhautunut. Lääkäreiden mielestä kivun pitäisi pysyä poissa Buranalla ja Panadolilla. 😠 Onneksi nyt kuitenkin on aloitettu nuo biologiset lääkkeet, joista toivon olevan apua.

Seksielämän perimmäiseksi ongelmaksi koen sen, että meillä jäi ns. "kanitteluvaihe" lyhyeksi. Sairaudet ovat olleet läsnä suurimman osan ajan parisuhteemme aikana, toki oireet ovat vaihdelleet. Välillä on ollut parempia kausia, välillä huonompia. Noin 6kk jälkeen seurustelun aloittamisesta puolisollani puhkesi tuo diabetes, joka oli suuri järkytys nuorelle naiselle. Vaimoni kävi sopeutumisvalmennuksissa ja muillakin kursseilla. Kuitenkin tämän jälkeen vaimoni sairastui masennukseen, johon tarvitsi sairaalahoitoa. Masennuksen luultavasti laukaisi diabeteksen puhkeaminen. Reuma ei ollut aktiivinen seurustelumme alkuaikoina, vasta viime vuosina se on alkanut pahenemaan.

Sairauksien puhjetessa en ajatellut vaimoni jättämistä, olen aina pyrkinyt häntä tukemaan. Onhan hänkin minua tukenut heikkoina hetkinä. Jotenkin vain kaipaan, että seksielämämme vielä palaisi samanlaiseksi kuin ennen diabeteksen puhkeamista. Toki onhan elämämme muuttunut noista ajoista, kun meitä oli vain kaksi. En voi sanoa, että olisin elänyt puutteessa pitkään. Ehkä vaikeinta on hyväksyä, että seksielämänkin suhteen on välillä kuivaa. Nyt kun mietin aikaa taaksepäin, niin huomaan että onhan meillä ollut aktiivisempaakin sairauksien aikana. Ensimmäisenä tulee mieleen raskauksien viimeiset kolmannekset, jolloin seksiä oli lähes päivittäin.

Mielestäni Menolly kuvasi hyvin tuota noidankehää. Se muistuttaa itseäni siitä, kun tuli vongattua useasti - ja arvasihan sen lopputuloksen. Enää en viitsi vongata, tuntuu todella tyhmältä ja kyllähän se ahdistaa kumppania, jos ei vaan nappaa.

Väsykoheltaja nosti esille itsetyydyksen. Itse masturboin säännöllisesti, mutta koen itsetyydytyksen tietyllä tavalla erilaiseksi kuin seksin puolison kanssa. Masturbointi auttaa itselläni poistamaan fyysisiä haluja ja tuottaa toki mielihyvää, mutta tuntuu että henkisellä puolella siitä ei saa niin paljon irti kuin varsinaisesti seksissä. Seksissä tyydyttyvät paremmin henkisen puolen halut, kuten läheisyys, toisen lämpö, kosketus ja yhdessäolo.

Minun on vaikea tunnistaa itsessäni kypsymättömyyttä ja itsekkyyttä. Olen aina laittanut perheeni asiat etusijalle ja olemme pyrkineet vaimoni kanssa hoitamaan asiat tasa-arvoisesti. Kun vaimoltani loppui äitiysloma esikoisen aikana, jäin itse kotiin hoitamaan tytärtä ja vaimo meni töihin kun niin halusi. Tuo aika tyttäreni kanssa opetti itselleni paljon. Erityisen tyytyväinen olen siihen, että tutustuin hyvin esikoiseeni ja se samalla toi itseluottamusta lastenhoidon suhteen. Vaimollani loppuu juuri äitiysloma ja olemme miettineet, että mitä tekisimme työn ja perheen yhteensovittamisen suhteen. Voi olla, että vaimoni palaa töihin, esikoinen menisi perhepäivähoitoon ja itse olisin kuopuksen kanssa kotona. Kuopusta ei vielä viitsi oikein laittaa hoitoon, kun hän tuntuu vielä niin pieneltä eivätkä kävely yms. hoidossa helpottavat taidot ole vielä niin hyvin kunnossa.

Nyt ei oikein ehdi muuta kirjoittelemaan. Vaimo meni sairaalalle hoitoihin ja pitäisi lapsia alkaa laittaa päiväunille. Tuntuu, että tekstiä tulisi nyt enemmänkin mutta palaan illemmalla kirjoittelemaan lisää. 🙂