Hei,
onko täällä muita, joiden puolisoiden lapsuuden traumat ovat aktivoituneet/tulleet ilmi vasta aikuisuudessa?

Olemme olleet yhdessä liki 30 vuotta, meillä on näennäisesti ihan normaali perhe. Puolisollani on kuitenkin vuosien varrella ollut kausia, jolloin hän on käyttäytynyt jotenkin arvaamattomasti ja omituisesti. Hän on esimerkiksi saattanut esittää, että minun pitäisi muuttaa pois kodistamme ja antanut minulle aikaa siihen kaksi vuotta. Tai hän on saattanut ilmoittaa muuttavansa ulkomaille, tai toiseen kaupunkiin tai muuta odottamatonta. Jälkikäteen hän ei muista puhuneensa tällaisia (siis näin vuosien jälkeen). Aikajanaa tarkastellessa nämä liittyvät kuitenkin taloudellisesti tai jollain muulla tavoin stressaaviin aikakausiin, esimerkiksi fyysisiin sairastumisiin.

Hänellä on ollut myös apaattisuutta, ehkä masennustakin, nuorempana etenkin liiallista päihteiden käyttöä. Työnsä hän on kuitenkin aina hoitanut, hän on ahkera ja osaava. Tuntuu, että hän pakenee toimintaan tunteitaan, mitä huonompi olo, sen enemmän hän vetäytyy ja tekee jotain fyysisesti raskasta.

Vuosi sitten ajauduimme sinänsä ”normaaliin” pitkän suhteen parisuhde/kehityskriisiin molemmille syntyneiden eroajatusten takia. Menimme psykoterapiaan selvittämään suhdettamme ja sen tulevaisuutta. Puolisoni oli aivan kuin eri ihminen, ihan sekaisin. Todella karkea, lähes aggressiivinen puheissaan. Koskaan hän ei ole lyönyt minua eikä lapsiamme, vuosi sitten melkein pelkäsin häntä. Hänen paha olonsa ja muutoksensa ahdisti minuakin valtavasti. Tilanne vakaantui terapiassa parissa kuukaudessa ja päätimme jatkaa yhdessä, eroajatukset tuntuivat molemmista vääriltä. Elämämme on ollut hyvää, parempaa kuin vuosiin, sen jälkeen. Puolisoni on vaikuttanut jälleen tasapainoiselta ja onnelliselta. Myös jälkikasvuamme vaivannut ahdistus on loppunut yhteisten keskustelujemme jälkeen. Puolison ailahteleva käytös on ollut vaikeaa muillekin, kuin minulle.

Terapian jälkeen hän kerran murtui ja kertoi ajautuneensa itsemurhayritykseen nuorena. Hänellä on ollut aiemmin itsetuhoisuuteen viittaavia tapahtumia muutenkin, muun muassa läheltäpiti hukkuminen, jonka aiheuttama trauma aktivoitui muutama vuosi sitten. Tätäkään itsemurha-ajatusta hän ei ole aiemmin jakanut eikä käsitellyt kenenkään kanssa. Hän on sittemmin kertonut kaoottisesta lapsuudestaan isän hylättyä perheen, äidin uuden miehen alkoholismista ja perheväkivallasta, raakuudesta monella eri tapaa. Puolisoni joutui pitämään pienemmästä sisaruksestaan huolta äidin yrittäessä hankkia työllään perheen toimentulon. Alkoholisti isäpuoli uhkasi äidin henkeä jopa ampuen aseella sisällä lasten läsnäollessa. Äiti traumatisoitui tapahtumista, eikä uskaltanut hakea apua itselleen eikä lapsilleen. Asiat vaiettiin. Puolisoni pääsi vasta murrosikäisenä pois näistä olosuhteista.

Toki olen tiennyt perhesuhteista ja isäpuolen alkoholismista ja väkivaltaisuudesta pääpiirteissään, mutta kaikki yksittäiset tapahtumat on salattu tai vaiettu. Tämä kaikki on tullut ilmi viimeisen vuoden aikana, ja varmasti paljon on vielä purkamattakin. Puolisoni ei pysty kertomaan kaikkea, ei halua, tai ei muista. Kaikki tämä on tietysti lisännyt ymmärrystä puolisoani kohtaan, vaikka hän ei itse koe lapsuuden tapahtumien vaivaavan tai vaikuttavan hänen tunteidenhallintaansa tai ajattelumalleihinsa. Minä olen eri mieltä. Epäilen, että käsittelemätön pitkäkestoinen trauma vaikuttaa kiintymyssuhdemalliin, stressinsietoon, mielenterveyteenkin erityisen stressaavissa tilanteissa. Hänen kokemuksensa ahdistavat minuakin. Hänen äitinsa on vielä elossa, eikä ole oikein ikinä selvinnyt kokemuksistaan edes uudessa suhteessaan, joka on kestänyt kymmeniä vuosia. Äidin traumat ovat ainakin jossain määrin ylisukupolvisia.

Haluan auttaa puolisoani käsittelemään ja pääsemään viimein yli tuota vaietusta taakastaan, mutta hän ei koe tarvetta terapiaan sen takia enkä minäkään halua, että meidän suhteemme muuttuu terapiasuhteeksi. Olen silti lukenut paljon kirjoituksia perheväkivallan ja turvattoman lapsuuden seurauksista, mm. psykologisia raportteja ja lääketieteellisiä tutkimuksia. Ne ovat auttaneet ymmärtämään puolisoni käytöstä ja ikäänkuin eri tavalla opittua kuvaa parisuhteesta, perheestä, rakkaudesta… Kaikesta siitä, mitä turvallisessa kasvuympäristössä kasvanut lapsi oppii. Ennenkaikkea hänen vetäytyvää selviytymismalliaan ongelmien edessä.

Nyt kuitenkin olen huomannut, että kaikki tämä aiheuttaa itselleni ahdistusta. Tavallaan kadun omaa epäreilua käytöstäni vuosien varrella häntä kohtaan, kun olen syytellyt tai kritisoinut ymmärtämättä hänen ajatusmaailmaansa ja kokemusten synnyttämiä toimintatapoja. Välimme ovat kuitenkin tällä hetkellä läheiset, suunnittelemme taas tulevaisuutta. Samalla alitajuntani viestittää minulle jotain ahdistuksena. Ehkä pelkään, että jokin laukaisee taas hänen sisällään piilevän pahan olon ja hän vetäytyy taas suojamuuriinsa tai eristäytyy. Tekee jotain arvaamatonta.

Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia? Miten olette itse jaksaneet puolisonne traumaoireilua? Miten olette saaneet elämän pysymään tasapainossa? Miten olette huolehtineet omasta jaksamisestanne? Olen sitoutunut pysymään rinnalla hyvinä ja huonoina aikoina, enkä edes harkitse enää eroa. Silti en pysty täysin luottamaan siihen, että olen perillä siitä mitä puolisoni päässä liikkuu tai mitä hän suunnittelee, ja se on välillä ahdistavaa. Olen kuitenkin ajatellut, että omalta osaltani rakastan ja tuen, tuli mitä tuli.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta sitten. Syy: kirjoitusvirhe
• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta sitten. Syy: kirjoitusvirhe