Hei!

Kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa. Olen tuntenut mieheni 14 vuotta, joista olemme olleet naimisissa kohta 3 vuotta. Miehelläni on todettu keskivaikea masennus, ahdistuneisuushäiriö ja unihäiriö. Oireet ovat alkaneet jo noin 10 vuotta sitten. Terapiassa hän on käynyt n. 3-4 vuotta. En muista tarkalleen. Olen lueskellut täällä ryhmien keskusteluja ja löytänyt paljon kiinnekohtia omaan elämääni. Tänne kirjoitetut viestit ovat auttaneet ymmärtämään paremmin puolisoani ja tilannetta. Paljon olisi kirjoitettavaa, mutta kirjoitan nyt siitä mikä kaivertaa sydäntäni tällä hetkellä eniten…

Meillä on mielestäni hyvä suhde ja olen oikeastaan usein onnellinen. Olen itse luonteeltani positiivinen ja vaikka tilanne ja mieheni tuska ja pelko tulevaisuutta kohtaan välillä horjuttaa uskoani tulevaan, olen vielä jaksanut uskoa parempaan. Meillä on paljon hyviä hetkiä eikä elämämme pyöri koko ajan ahdistuksen ympärillä.

Keväät ovat silti aina pahimpia. Huomaan silmissä, miten puolisoni ahdistus kasvaa. Tänä keväänä oli tarkoitus, että hän saisi pitkittyneet opiskelunsa päätökseen, mutta pelkään ettei se taidakaan onnistua. Tästä pääsemme asiaan, joka minua on alkanut kasvavissa määrin surettamaan:

Olemme viime vuosina kertoneet minun vanhemmilleni mieheni tilanteesta. Koen, että he eivät täysin ymmärrä ja hyväksy tilannetta. Periaatteessa olemme hyvissä väleissä, mutta oman pääni sisällä kalvaa ahdistus heidän odotuksistaan ja toiveistaan meidän elämämme suhteen! Varsinkin äitini.

Olemme kerran riidelleetkin aiheesta. Riitaan liittyi mieheni väheksymistä ja laiskaksi haukkumista ja pahoitin siitä todella mieleni. Mieheni joutui kuulemaan kaiken tämän ja selittelemään omaa tilaansa. Se tosin auttoi ja jälkikäteen sovimme riidan. Äiti ymmärsi tehneensä väärin ja pyysi anteeksi. Minä puolestani yritin kertoa, että ymmärrän, että he ovat vanhempina huolissaan lapsestaan (minusta), mutta toivoisin, että he ymmärtäisivät, että olen vaimo ja tällöin mieheni kanssa ”samalla puolella”.

On epätoivoista katsoa vierestä kun mieheni kokee itsensä epäonnistuneeksi ja vanhempiemme odotusten paineen alla yrittää selviytyä. Itse koen olevani samassa paineessa ja yritän tsempata miestäni jaksamaan. Samalla huomaan itse aiheuttavani hirveän lisäpaineen miehelleni.

Olen vihainen tälle kaikelle systeemille ja ihmisille, jotka ei ymmärrä!

Viime viikko on ollut itkuinen ja surullinen 😭
Nyt tuntui, että on pakko purkaa näitä ajatuksia kirjoittamalla.

Olisi ihana kuulla ajatuksianne aiheesta!🌻🙂🌻