Puoliso on alkoholistin lapsi
Kaipaisin muita joilla kokemusta puolisosta jolla alkoholisti-perhetausta. Ongelmia meillä riittää kaksinkäsin kannateltavaksi, omiani käyn purkamassa terapeutin kanssa ja se on auttanut paljon, mutta samalla myös nostanut pinnalle miehen oireillut. Mies ei vain halua tiedostaa niitä (sehän tarkoittaisi että myöntäisi että hänestäkin on ”vikaa” ) vaikka on itsekin ääneen puhunut vanhempiensa alkoholinkäytöstä. Kun yritän keskustella, kaikki käännetään minua vastaan, syyttelen kuulemma vain jotta minun ongelmani eivät nousisi pinnalle. Meissä paljon samaa, samanlainen tarve saada toiselta tukea, mutta samalla myös vaikeus myöntää kun on itsellä vaikeaa. Tunnumme kumpikin pelkäävän eroa, sitä että toinen ”ehtii” jättää. Minulla läheisriippuvuus, miehellä tarve kontrolloida kaikkea. Mitä tehdä? Miten saisin miehenkin näkemään että tästä voisi tulla jotain hyvää, jos hänkin tiedostaisi omat taustansa aiheuttamat ” ongelmat” ja sitä kautta ymmärtäisi että aina kaikki ei ole minun vikani, eikä syyllistä tarvitse etsiä joka tilanteessa, vaan asioita voisi yrittää ratkoa yhdessä? Vai onko tämä meidän yhdessäolo tuomittu jo ennen kuin se alkoikaan?
Miten miehesi oireilee? Itse olen alkoholisti perheestä lähtöisin, mutta mielestäni se ei ole vaikuttanut koskaan parisuhteen eikä avioliittoon. En siis ole toivomasilainen ihminen vastaamaan tähän.
Omalla miehelläni on kova tarve kontrolloida tekemisiäni ja menemisiäni, nyt olemme kuukauden ajan käyneet juttelemassa ammattilaisten kanssa. Siellä molemmat ovat saaneet paljon mietittävää ja olemme oppineet ymmärtämään enemmän toisen käytöstä. Mieheni ei jostain syystä osaa luottaa minuun tai keneenkään muuhunkaan ja siitä johtuu hänen kotrolloinnin tarve. Hän haluaa pitää ohjat omissa käsissään, ettei joutuisi kokemaan pettymystä.
Kiitos viestistäsi 🙂
Mieheni ei siedä yhtään muiden alkoholin käyttöä, jos esim menemme ystävien kanssa syömään ja emme ole etukäteen sopineet että "saan ottaa", hän saa järkyttävän raivarin jos juon yhden alkoholijuoman ruoan kanssa, syyttää kännissä olemisesta ja arvostelee kuinka häntä on hävettänyt kun muutkin selvästi huomasivat että olin "kännissä". Ja tämä raivari alkaa heti kun istutaan autoon... Omien sanojensa mukaan hänellä ei ole mitään ongelmaa, vaan minulla.
Minun pitäisi hyväksyttää kaikki menoni ystävieni kanssa hänellä, itse en saa päättää että minä päivänä "saan kyläillä" vaan päätös tehdään "yhdessä".
Minä en saa osallistua rahallisesti mihinkään pysyvään mitä kotiimme (joka on hänen) ostetaan, kerran suutuspäissään huusi että " osta oma koti, niin sitten saat laittaa tavarasi ihan minne itse haluat", tämä lausahdus kertoo hyvin miten meillä kaikki toimii, " yhdessä" päätetään kaikista minun tavaroistani, mutta kun on kyse hänen tavaroistaan, minulla ei ole sanavaltaa.
Lyhyesti ja ytimekkäästi, kontrollintarve on kaamea ja minä taas entisestä suhteesta traumatisoituneena tappelen kynsin ja hampain vastaan.
Mies on hyvissä väleissä vanhempiinsa, mutta suhtautuu kaikkeen heidän toimintaansa negatiivisesti, arvostelee kun eivät saa mitään aikaiseksi ja kaiken tekevät aina väärin hänen mielestään, vkloppuisin emme voi käydä siellä, koska " ne vaan ryyppää siellä kumminkin".
Ja ps. Kertaakaan en suhteemme aikana ole käynyt "tyttöjen illoissa" tms eli luottamuspula ei johdu siitä että olisin jotenkin osoittanut olevani vailla kontrollia.
Hyvä että sinun kohdallasi ongelmia ei ole ollut perhetaustoistasi huolimatta. 🙂
En tiedä, mutta mielestäni ylläoleva artikkeli kuvastaa miestäsi kirjoittamasi perusteella. En tietenkään tunne häntä henkilökohtaisesti ja voi mennä sanomaan mitään. Voisiko olla mahdollista, että kyseessä olisi narsistinen persoonallisuushäiriö?
Narsistisia piirteitä olen löytänyt jo aiemmin, mutta jotenkin ajatellut että ei tilanne ole niin "paha".
Kävin ensimmäistä kertaa suhteemme aikana kavereiden kanssa ulkona ja vielä selvinpäin. Mies käyttäytyi kuin unelma, ei mitään kommentointia, syyllistämistä.
Mutta, jotain se laukaisi hänessä kun ei päässyt kai todellisia tunteitaan suoraan sanomaan.... penkoi seuraavana päivänä kaikki minun tavarani läpi, kantoi kaikki tavarani varastosta ulos ja käski katsomaan ne läpi. Sanoin että olen vasta 2 kk sitten järjestellyt ne, ei siellä ole mitään heitettävää. No mies päätti, että kyllä hän niistä heitettävää löytää ja penkoi kaikki kassit ja laatikot yksi kerrallaan läpi ja toi minulle, kysyi mitä tässä on, jos vastaus ei miellyttänyt, tavara sai lähteä...
Siellä ne nyt seisoo, minun tavarani kasassa, jotka mies on päättänyt että minun täytyy heittää pois, eikä minulla ole varaa "omassa kodissani" sanoa, että en halua niitä heittää pois. Tiedän, että jos kieltäydyn, hän vie ne itse, suoraan kaatopaikalle.
Luin lähettämäsi artikkelin samalla kun yritin itkien katsoa mieheni raivoa omaisuuttani kohtaan ja totesin, että ehkä olen yrittänyt kaunistella itse asioita, kieltää todellisuuden, koska tiedän että narsismi on parantumaton tauti....
Ei mikään ihme että olet väsynyt,
minulle tuli myös mieleen narsisti. Narsisti väsyttää läheisensä pitämällä heidät koko ajan varpaillaan: mieli muuttuu koko ajan (jopa tunnin välein). Narsisti käyttää henkistä väkivaltaa, joskus myös fyysistä. Henkinen väkivalta voi ilmetä juuri sinulle rakkaiden tavaroiden poisheittämisenä tai rikkomisena. Narsisti on aina oikeassa, kaikki on aina jonkun muun syytä. Tämä voi mennä ihan naurettavuuksiin saakka. Hän on täydellinen, hän ei voi olla syyllinen mihinkään. Paitsi tietysti kaikkeen hyvään mitä tapahtuu!🙄
Alkoholiperhe-tausta ei välttämättä johda ongelmiin, mutta jos perheessä kasvanut lapsi ei ole saanut lapselle tarpeellista välittämistä ja empatiaa, hänestä voi tulla empatiakyvytön. Narsistille on tunnusomaista kykenemättömyys tunnneilmaisuun ja välittämiseen. Esim. jos toinen on sairaana ja tarvitsisi hoivaa ja hellimistä, hän tokaisee ettet sinä mitään sairaana ole. Narsistille toiset ihmiset ovat ikäänkuin heidän toiveittensa täyttäjiä: eivät saa sairastua vaan olla jatkuvasti käytettävissä. Myös kavereista ja sukulaisista eristäminen kontrolloimalla kanssakäymistä on narsistinen piirre. Valitettavasti narsismiin tottuu ja alkaa elämään narsistin käskyttämisen mukaan. Ole vahva ja pidä puolesi, alä alistu🙂👍
Moikka taas. Täällä kirjoitellessani aikaisemmin tajusin vasta itsekin oman suhteeni ongelmat ja se sai aikaa kriisin ja voimien loppumisen.. siksi en enää vastaillut. Valitettavaa, mutta totta on, että narsistisen ihmisen kanssa ei voi elää, jos se menee terveen narsismin rajan yli. Itse hain avioeron ja olen nyt sitten kahden alle kaksi vuotiaan yh-äiti, mutta onnellinen sellainen.
Yleensähän narsistinen ihminen ei itse tajua käyttäytyvänsä niin eikä halua myöntää sitä. On kuitenkin mahdollista, että siitä pääsee eroon, se vain vaatiin että kyseessä oleva sen itse ymmärtää ja haluaa muuttua.
Ymmärrän väsymyksesi hyvin, itse olin aivan lopussa ja välillä tunnen vieläkin olevani, sillä mies ei ole vieläkään jättänyt minua rauhaan, vaan yrittää vieläkin alistaa minut ottamaan hänet takaisin. Tällä kertaa vain minä olen se vahvempi ihminen.
Miten teillä on nyt mennyt?
Väsymykseni tällä hetkellä on aivan järkyttävä... olen huomannut itsessäni selvät masennuksen oireet, enkä ole valitettavasti päässyt juttelemaan terapeuttini kanssa kuin viimeeksi ennen tuota joulukuun episodia. ☹️
Pari viikkoa sitten tartuin onkeen, kun mies jälleen sanoi että hanki oma tontti, jos haluat! Hankin asunnon ja kolme päivää myöhemmin aloin kantaa tavaroita ulos. Ensin mies kiukutteli ja mökötti, minun oli niin helppo olla, tunsin olevani henkisesti vahvoilla. Mutta, sitten mies aloitti "auttamisen", miellyttämisen, antoi luvan viedä yhteisiä tavaroita yms. Murruin, annoin periksi, en enää muistanutkaan miksi halusinkaan lähteä. :´(
Kaduin päätöstäni jo seuraavana päivänä. Jotain hyvää kuitenkin, pystyimme keskustelemaan asioista ilman huutoa ja syyttelyä, jonka aikana totesin että mieheni on edelleen sitä mieltä, että vain minä olen syypää kaikkeen, eikä löydä itsestään eikä toiminnastaan mitään vikaa. Vaikka kerroin kuinka on loukannut ja pyysin, että osoittaisi edes jollain tavalla ymmärtävänsä kuinka loukkasi, ei mitään vastausta.
"Vika on sen joka riidan aloittaa, ja sen vastuulla on kaikki mitä riidan aikana tapahtuu", näin hän jakoi viisauttaan tyynen rauhallisesti. Ja minähän se aina aloitan kaikki riidat, jos ei muuta niin tulemalla väärään aikaan kotiin tms.
Asiat eivät ole siis muuttuneet mihinkään, paitsi että olen yrittänyt "taistella" minuudestani ja oikeuksistani, saaden miehen kiukun ja raivon vain kasvamaan. Onneksi minulla on asunto jo valmiina odottamassa.
Kiitos teille kaikille tuesta ja hyvää alkanutta vuotta
☺️❤️
Sinä päivänä, kun sinulla ei ole sitä asuntoa odottamassa, se peli alkaa taas, ja kahta kovempana.
ÄitiOnVähänVäsynyt kirjoitti 14.1.2014 11:18
"Vika on sen joka riidan aloittaa, ja sen vastuulla on kaikki mitä riidan aikana tapahtuu", näin hän jakoi viisauttaan tyynen rauhallisesti.
Minusta miehesi on tässä erittäin väärässä. Riitaan tarvitaan aina kaksi ihmistä, joka tarkoittaa että molemmat kommunikoivat ja huutavat, tai mikä teidän tapanne riidellä onkaan. Vaihtoehtona on se, että toinen huutaa ja toinen vain on hiljaa ja vastaanottaa, mutta minusta se ei ole riitelyä.
Eikä se todellakaan ole niin, että aloittajan vastuulla on kaikki. Jokainen ihminen on itse vastuussa omista tekemisistään ja sanomisistaan, riidan aikana ja sen jälkeen. Eihän esim. se, jos miehesi löisi sinua riidan aikana voisi millään olla sinun vastuullasi?
Kiitos kommenteistanne 🙂
Luin tuon viestini nyt uudestaan ja totesin että ilmaisin asiat hieman huonosti. Olin siksi iloinen tuosta keskustelustamme miehen kanssa, koska se auttoi minua ymmärtämään että mieheni ei ole sanonut noita asioita vain loukatakseen vaan todella ajattelee niin (ja tämän tietäminen helpottaa päätöstäni parisuhteemme jatkon kannalta). En todellakaan ole samaa mieltä hänen kanssaan asioista, on vain pakko ihmetellä tuota hänen kykyään siirtää kaikki vastuu muille.
Asunto odottaa todellakin, mutta tällä hetkellä minulla ei ole kiire... Aion keskustella miehen kanssa vielä kerran, juurta jaksaen, käsitellä asiat loppuun saakka, itseni takia. Jos lähden niin että minulle jää pienikin epäilys siitä olisiko asioita voinut muuttaa, en pääse asioista irti (ja saatan heikkouksissani vielä myöhemmin kuvitella miehen muuttuneen). Mitään menetettävää ei minulla enää ole, joko jatkan mieheni kanssa ja saan elää myös omaa elämääni tai eroamme ja saan sitä kautta oman elämäni takaisin. 🙂