Laitan nyt tänne eräälle toiselle foorumille kirjoittamani tekstin, jos täällä saisi asiasta järkevää keskustelua aikaiseksi. Eli tarinani on tässä:

Olen huolissani parisuhteemme kestävyydestä ja omasta jaksamisestani.
Tilanne on seuraava: Olemme olleet yhdessä noin 8kuukautta, minä 37 (mies) ja puolisoni 26. Puolisoni on raskaana (raskauden ensimmäinen kolmannes menossa), yhteen olemme muuttamassa ensi kuun alussa eli kaiken pitäisi olla niin hyvin kun vaan voi olla mutta kun ei ole.
Osan näistä ongelmista/asioista selittää alku raskaus muttei kaikkea. Ensinnäkin suurin ongelma on se ettei meillä juurikaan ole yhteistä aikaa tai tekemistä, tämä ei johdu siitä että molempien työt rasittaisi ja verottaisi sitä yhteistä aikaa koska olemme väliaikaisesti molemmat työttömiä. Aikaa siis on mutta kun puolisoni ei vietä sitä kanssani. Hän menee omia menojaan kavereidensa ja sisarustensa kanssa lähestulkoon joka päivä. Viikosta saan yhteistä aikaa ehkä noin kahtena päivänä ja sekin aika yleensä muodostuu siitä että on hoidettavana jotain asioita missä molempien pitää olla mukana. Olisin itse valmis tekemään kaikkea tuota mitä puolisoni tekee ystäviensä/sisarustensa kanssa (kirpputorit yms.) mutta kun seuraani ei vaan kaivata. Olen suht vieraassa kaupungissa ja tunnen täältä hyvin vähän ihmisiä eli kun puolisoni menee jossain vietän minä aikaani yksin kotona, masennus rupeaa jo pikkuhiljaa iskemään päälle (olen masennukseen taipuvainen mutta en tällä hetkellä käytä lääkkeitä). Tämä aiheuttaa myös aivan turhaa kinaa välillemme. Tämä meneminen ei johdu raskaudesta vaan on muutenkin kausittain juuri tuollainen, lisäksi hän ei kestä olla pelkästään kotona edes yhtä kokonaista päivää. Sitten kun hän päivät huitelee ympäri kyliä ja tulee illalla kotiin on hän ehkä noin tunnin hereillä ja menee nukkumaan, sama toistuu taas seuraavana päivänä. Puolisoni on lisäksi sanonut ettei se vaikuta hänen menemiseen mitenkään sittenkään kun lapsi syntyy eli hän aikoo samalla tavalla mennä ja kärrätä lasta mukanaan joka paikkaan, joka päivä!
Tähän lisätään vielä se että raskaaksi tulon jälkeen (hänellä kyllä muulloinkin ollut näitä kausia) ei meillä ole ollut käytännössä minkäänlaista läheisyyttä. Juuri ja juuri ehkä hyvän yön pusun saa pikaisesti ja siinä kaikki läheisyys koko päivänä, joka päivä sama homma. Seksistä puhumattakaan, se loppui täysin positiivisen raskaustestin jälkeen.
Mitä tämä on minussa aiheuttanut, se on aiheuttanut sen että tunnen itseni täysin ulkopuoliseksi ja hylätyksi. Tunnen että olen niin vastenmielinen ettei minuun voi edes koskea tai minuun ei haluta koskea koska pelätään minun haluavan samantien seksiä. Arvostaisin todella paljon ihan vaan läheisyyttä vaikka toki sitä seksiäkin olisi kiva edes välillä olla. Nyt tämä tilanne on ollut päällä jo kolme viikkoa. Seksin puutteen vielä ymmärrän koska puolisoni on kerran kokenut keskenmenon mutta sitä en ymmärrä ettei minuun voi edes koskea.
Pelkään että suhteemme kuolee tällä tavalla aivan täysin tai oikeastaan se onkin tällä hetkellä kuollut vaikka molemmat sanotaankin toisiamme rakavastavamme ja minä ainakin sitä myös tarkoitan, luulen että puolisoni myös. Ennen raskautta pari kuukautta menikin aivan loistavasti, teimme asioita yhdessä ja tapasimme ihmisiä yhdessä siis myös näitä joita hän nyt tapaa yksin. Läheisyyttä ja seksiä oli molempia aivan riittävästi.
Kysynkin nyt että miten muilla ja onko tälläisessä tilanteessa/suhteessa toivoa tulevaisuudesta? Olen asiasta yrittänyt monta kertaa puhua puolisolleni mutta minä kuulema vain painostan, onpa jopa haukuttu ettei minulla ole päässä kaikki kunnossa koska haluan estää häntä näkemästä kavereitaan/sisaruksiaan jne. Olen myös sanonut ettei tämmöinen ole normaalia parisuhde-elämää ja saanut siihen vastaukseksi että hänen mielestään on.