Puoliso masentui ja petti
Mitä tehdä? Puolisoni sairastui keväällä synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Tämä oli jo toinen kerta, eli ensimmäisen lapsemme kohdalla sattui myös, mutta tällä toisella kerralla tilanne meni vain paljon paljon pahemmaksi. Hän ei ilmeisesti halunnut kertoa (eikä varmaan itselleenkään tunnustaa) asiaa, ja mutta omat hälytyskelloni soivat siinä vaiheessa, kun hän oli aamulla sängyssä eikä itkultaan jaksanut eikä halunnut nousta ylös. Toisinsanoen tämä masennus oli jo saanut hänestä aika vahvan otteen, ja se selvisi n 4kk lapsemme syntymän jälkeen.
Noh, hän otti minun patistamanani yhteyttä häntä aiemminkin hoitaneeseen mielenterveyshoitajaan ja lääkäriin, ja hänellä aloitettiin lääkitys (sekä jatkuva että tarvittava) ja säännölliset kontrollikäynnit. Myös sairaalahoitoa suositeltiin, mutta tätä meistä ei kumpikaan katsonut hyväksi ideaksi, hän kun halusi saada koulunsa käytyä loppuun, jota oli vielä n kuukausi jäljellä, ja tältäosin hän olisi saanut myös yhden mieltä painavan asian valmistumisen muodossa pois.
Päädyttiin ratkaisuun, jossa hän muutti koulun loppuun asti kaverinsa tykö, ja minä jäin hoitamaan kahta lastamme kotiin. Myöhemmin selvisi, että tämä aika oli mennyt ilmeisen kovaksi ryyppäämiseksi, ja hän myös petti minua sinä aikana, kerran sängyssä ja useamman kerran suudellen eri kumppaneita. Käytännössä siis sinkkuelämää viettänyt koko ajan, ja tämän petikumppaninsa kanssa hän olisi halunnut tapailua ja jopa suhdetta jatkaakin, mutta sai tältä torjuvan vastauksen.
Hän tunnusti itse minulle tämän kaiken ennenkuin kotiin tuli, ja tämä tottakai oli minulle melkoinen järkytys. Syyksi hän sanoi jonkinlaisen hyväksynnän haun ja sen että yritti edes tuntea jotain. Tilanteen vakavuudesta kertoo myös se, että kuulemma hän oli itsemurhankin suunnitellut jollain tapaa valmiiksi.
..Asiasta on nyt kulunut vajaa puoli vuotta, mutta en vaan saa tätä mielestäni. Hän on nykyään hymyilevä ja näen hänet onnellisena, sekä myös yhteiset häämme on jo tulevaksi talveksi sovittu, joita hän silmät kiiluen järjestelee. Mutta en tiedä miten voin elää tämän asian kanssa, välistä on helpompaa ja unohdan koko jutun, nyt taas mennyt monta päivää etten ole muuta juuri miettinytkään. Mielessä paljon kysymyksiä; Onko tuo mahdollista että masennus aiheuttaa tuon, vai onko ongelma minussa tai perheessämme? En oikein järjellä uskoisi siihen, koska 6v ollaan oltu yhdessä enkä olisi ikinä kuvitellutkaan hänestä tuollaista. Silti sitä pelkää pahinta. Voiko tuollainen toistua? Mitä jos hän olisikin saanut hyväksyvän vastauksen tältä petikumppanilta yhteiselon jatkamiseksi? jne.. Itse hän sanoo, että jos en olisi häntä kotiin tunnustuksen jälkeen hakenut ja patistanut, hän tuskin olisi enää tässä maailmassa ollenkaan.
Voinko luottaa häneen ja pitäisikö jo ottaa itseä niskasta ja katsoa eteenpäin. Suhteemme on tuon episodin jälkeen toiminut paremmin kuin koskaan, varmaankin siksi ettei toinen enää ole niin itsestäänselvyys. Kuitenkin pelkään, että hän pitää minua jonain ”kakkospalkintona” siitä syystä että sai pakit toiselta, tai että pettämisen syynä oli siltikin jokin muu kuin masennus. Kuitenkin kaiken hän kertoi itse, ja itki hysteerisesti kuin annoin hänelle anteeksi..
PS. Anteeksi pikainen ja mahdollisen epäselvä teksti, töissä kun olen niin kiireessä kirjoitin. Voin vastailla lisää jos tarkennuksia joku haluaa, mutta myös tältä pohjalta asiallisia vastauksia ja jonkinlaista hereille tuuppamista itselleni kaipaisin. Että osaisi jo tässä päivässä ja nykyhetkessä elää.. 😯🗯️
…Niinjoo, ja paperit hän koulusta sai. Kova hinta niillä vaan tuntui olevan, ja jälkikäteen ajateltuna sairaalahoito olisi ollut ehdottoman varma ratkaisu. Kaipa tuosta päätöksestä saan myös siis itseäni syyttää. En myöskään ymmärrä tätä hänen ”ystäväänsä”. Hän kun tilanteen tiesi, ja katsoi vierestä kun toinen sotkee elämänsä..
Hei,
Rankka tilanne sinulla - asia ei koskaan unohdu ja luottamuksen takaisin saaminen kestää... ja varmasti joinakin hetkinä suorastaan masokistisesti kuvittelee asioita mielessään.
Tuo toisen kokeminen itsestäänselvyytenä on tosi paha ansa - sitä vastaan taisteleminen tärkeää. Lapsien kanssa täytynee ponnistelle erityisen kovasti, jotta puoliso tulisi huomioiduksi myös muuna kuin lasten vanhempana (pätee molempien kohdalla). Useimmat naiset kaipaavat huomiota ja ihailua, ihan siltä omalta puolisolta!
Itse uskon, että pettäminen voi jäädä yhteenkin kertaan - vaikka vastakkaisiakin esimerkkejä on pilvin pimein. Yhden kerran itse annoin anteeksi ja jos toinen tulee - se on poikki sitten. Katsoin, että tämä oli sitä vastoinkäymisissä rakastamista ja yhden virheen saa anteeksi.
Voihan olla, että puolisosi haki vain tuosta toisesta masennukseensa muutosta. Saattoi olla "rakastunut", jolloin aivojen dopamiinitaso (vai mikä hormoni se nyt sitten onkaan) nousi ja masennus ei tuntunut hetkellisesti niin pahalta ja toinen ihminen tuntui niin ihanalta (arkihan ei tullut tuohon suhteeseen ja toisen todellinen tunteminen jäi varmasti puutteelliseksi).
Kumpaa katuisit liittonne mahdollisen epäonnistumisen jälkeen enemmän: sitäkö, että rakastit ja yritit- vai sitä, että et yrittänyt? 🙂👍
Sama juttu, eli toista kertaa ei tarvitse tulla, oli sairautta taustalla tai ei. Ja dopamiini-tasosta en tiedä, mutta promilleja on ymmärtääkseni ollut kaikilla noilla kerroilla veressä enemmän tai vähemmän. Humalatila itsessään ei ole selitys, mutta masennukseen ja tuohon tilanteeseen nähden yleisesti otaksun sen aika paljon sekoittavan päätä entisestäänkin pahemmaksi.
Oon hakenu infoa eri lähteistä ja kuullut sekä lukenut, että tunteet voivat oikeasti olla silloin tuolla jossain kaukana (VAIKKAKAAN SITÄ EI ITSE NIIN AJATTELEVASTI TIEDOSTA), ja runsas alkoholin käyttö lääkityksen aikana voi muuttaa tunne-elämän lähes päinvastaiseksi. Lisäksi huonon itsetunnon vuoksi se, että tulee huomatuksi ja halutuksikin niin tuntuu tuossa tilanteessa varmaan ihan tervetulleelta ja hyvältä. Kertoi, että kaikki ne tunteet joita hänellä silloin oli (tai ei ollut), olivat sillähetkellä niiin todellisia, mutta jälkikäteen sitä voisi verrata kutakuinkin painajaisesta heräämiseen. Eli paha kai minun noista toista on syyttääkään, kun ilmeisen hukassa hän kuitenkin on tuolloin ollut. Jotkut tuttavat sanoivat sinä aikana, että kasvotkin olivat joskus tuolloin niin ilmeettömän näköiset, ja tuota sekavuustilaa puoltaa myös omalta kantilta se, ettei hän välittänyt juuri silloin nähdä lapsiakaan, vaikka todellisuudessa (ennen ja jälkeen tuon ajanjakson) ne menevät helposti kaiken muun edelle. Miksipä sitä sitten olisi niin puolisoakaan tullut tuollaisessa tilanteessa ajateltua..
Kuitenkin samaistuminen ja ymmärtäminen ilman omakohtaista kokemusta on vaikeaa, ja kaikki nuo selitykset tuntuu joskus toiveajattelulta joita yrittää itselleen vaikeana hetkenä hokea. Järjellä kun miettii, ymmärrän tuon tilanteen ainakin jollaintapaa, mutta silti toisaalta tulee taas mietittyä että onko se sairaus sittenkään selitys tuohon tilanteeseen.
Onko muilla kokemuksia tai infoa masennukseen liittyvästä olotilasta, ja voinko tuudittautua siihen, että asiat selittyvät sillä että hänellä oli diagnosoitu paha, sairaalahoitoa vaativa masennus?
Niin joo ja kiitoksia Jasselle vastauksesta. Hyviä huomioita tuli. 🙂
Voimia sinulle! Sen halusin oikeastaan vain sanoa. Hienoa, että olet jaksanut yrittää ymmärtää!
Minulla ei ole kauheasti viisauksia jaettavana, se vaan tuli mieleen, että masentuneeltakaan ei tarvi sietää kaikkea.
Itse sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen vuosi sitten. Se oli todellinen haaste avioliitolle. Ryvin aika mudissa ja lopulta aloin yrittää tehdä mieheni yhtä onnettomaksi kuin itse tunsin olevani.
Tarkoitan kai, että minulla masennus merkitsi sitä, että jossain vaiheessa aloin hokea itselleni "Minulla on oikeus, koska minulla on paha olla". Ja se ei ole totta.
En tässä kannusta erohon pyrkimään tai muuta, mutta kuitenkin on niin että myös masentuneen kumppanilla on oikeuksia ja rajansa.
Toivottavasti teillä menee paremmin nyt. Jasse kirjoitti kyllä hyvin tuossa edellä.
Sanoisin, että usko itseesi - älä ala vähätellä itseäsi. Masennusta on vaikea ymmärtää ja sitä kuinka matalalla toisen mieli voi käydä. Uskon, että hänen hätänsä on ollut aito ja nimenomaan sitä oman arvostuksen hakemista - että on haluttu ja rakastettu ja kaikkea sitä mitä kaipaa mutta kun ei osaa sitä lähellään nähdä... Se vain taitaa aika harvoin löytyä kännipäissään ja kenen tahansa seurassa - päinvastoin, lyö korvalle kahta kauheammin kun tulee se morkkis. Ilmeisesti hän uskoo että olet antanut anteeksi - älä sitä enää peruuta vaan panosta itseesi ja katso ettei tilanne pääse kierteeksi eli älä anna toisen sairauden varjolla ryhtyä sinua pyörittämään monta kertaa peräjälkeen noin epämiellyttävillä kuvioilla. Jokainen voi vastata vain itsestään, sairauden vallassa se kyky vastata itsestä on heikentynyt - turha miettiä olisiko ollut parempi niin tai näin tai miten kaverin olisi tullut toimia - tehtyä ei tekemättömäksi saa. Tiedät että kaveriin ei ole luottamista, joten suhtaudu varauksella - pyri tietämään, mitä teet ja miksi - ei anteeksi antaminen tee ihmistä huonommaksi, enemmänkin se on vahvuutta. Panosta nykyhetkeen ja lähitulevaisuuteen... 🙂👍
Jep. Tuosta ollaan aika paljon keskusteltukin, että mahdollisesti sairauden uusiessakaan ei samanlaista pääsisi tapahtumaan, ja apua haetaan sillä oikealla tavalla.
Ja kyllä. Hän tietää että olen antanut anteeksi, mutta tietää myös että minulla kuitenkin on asian kanssa välistä suht vaikea elää. Yhden kerran ehkä muutenkin pystyisi jos toinen katuu aidosti, mutta nuo em. syyt (mm. lääkärin suosittelema sairaalahoito, itsemurha-ajatukset ja pulloon tarttuminen) jotenkin tekevät sen vieläkin lievemmäksi, koska ilmeisen sekaisin on mieli ollut, kun hyvää oloa kai erehtynyt hakemaan tuon pullonkin kautta, normaalisti kun ei juuri ole alkoholi maistunut.
Sairaaltahan tuo kuulostaa kun omaakin tekstiä jälkikäteen lukee, ja hölmö kai olisin jos heittäisi kaikki tuollaisen vuoksi pois(?).
"Uskon, että hänen hätänsä on ollut aito ja nimenomaan sitä oman arvostuksen hakemista - että on haluttu ja rakastettu ja kaikkea sitä mitä kaipaa mutta kun ei osaa sitä lähellään nähdä..."
Samaa uskon (ja haluan uskoa) itsekin, ja samaa hänkin on minulle niin monesti sanonut. Helpottaa kuulla myös ulkopuolisen suusta, vaikka tyhmä kai olen jos noilla oireilla en uskoisi masennuksella edes MITÄÄN tekemistä asian kanssa olevan.
Jotenkin helpottaa jo pelkkä kirjoitus tänne, kun saa omat mietteet samalla koottua kasaan. Toki kiitoksia myös vastauksista mitä olette laitelleet. Jokaisesta irronnut ainakin jotain uutta, mikä on omia ajatuksia avartanut. 🙂👍
Onhan tutun kuuloista tarinaa. Masentuneena itsekin olleena voin kertoa että hyvääoloa hakee välillä holtittomastikin. Lääkkeet ovat niin vahvoja ettei niihin enää alkoholia saisi käyttää. Itse olen raitis ja kun olen lääkkeitä joskus käyttänyt ne tasoittavat mielen eivätkä suinkaan vaikuta negatiivisella tasolla.
Myönnän että masentunutta ihmistä helposti viedään ja ohjaillaan, eksyminen väärään seuraan käy sanomattoman helposti ja alkoholi tuo sen "todellisen ilon", niin luullaan.
Olen varautunut vieraisiin ihmisiin sillä joskus lähelle osuu heitä jotka haluavat vahingoittaa ja satuttaa. Se että on voinut tuottaa pahaa mieltä on nautinto, mikä mielestäni on sairautta sekin.
Jouduin miesystäväni petettäväksi kun hän oli masentunut. Otin asian puheiksi. Kävin terapiassa ja olin "mennä mukana". Kuitenkin sain yhteyttä kolmanteen osapuoleen ja sain kerrottua hänelle missä mennään. Se suhde loppui.
On ollut kovaa työtä antaa anteeksi, ymmärtää ja ymmärtää. Ymmärrän hyvin sen kuvion miltä tuntuu kun asia toistuvasti palautuu mieleeni ja kiertää ajatuksissa. Tosiasian myöntäminen ja sen hyväksyminen on hyvä pohja, mutta voimia vievää. Toivoisin että se todella jäisi ainoaksi kerraksi. Voimia sinulle. 🙂🌻
Ps. oma suhteeni ei etene suuntaan eikä toiseen, sen pettäminen sai aikaan.