Tiedän tasan tarkkaan mitä käyt läpi. Mulla vaan on se tilanne, että minä tein eropäätöksen ja muutin pois mieheni luota. Silti, se kuka väittää että "jättäjällä" olisi helppoa on väärässä... Ja meillä oli samanlainen tilanne, että silloin kun ei ollut riitoja oltiin sielunkumppanit. Tuntuu niin kamalan pahalta, että menettää niin tärkeän ja rakkaan ihmisen. Mekin seurustelimme melkein 10 vuotta ja sitä ennenkin ehdittin olla parhaita kavereita n. 2 vuotta. Erosta on kulunut vasta kuukausi, ja tuntuu että ei tämä olo ole helpottanut yhtään. Kamala ikävä on, ahdistaa eikä saa nukutuksi. Mullakin kyllä kaverit kuuntelee, mutta silti tuntuu niin järjettömän yksinäiseltä, ei ole enää ketään tai mitään...

Samalla tässä on jotunut luopumaan omasta kodista. Talo on laitettu myyntiin ja ostajatkin on jo tiedossa. Tuntuu niin väärältä, että vieraat ihmiset on muuttamassa meidän omaan kotiin 😭 Itse olen lukenut paljon ja yrittänyt sitä kautta käaitellä eroa. Bruce Fisherin kirja Jälleenrakennus oli erittäin hyvä kirja, suosittelen sinullekin. Olen käynyt puhumassa kerran ulkopuoliselle ja menen vielä uudestaankin. Itse olen myös miettinyt eroseminaaria/ryhmää, mutta toistaiseksi en tältä paikkakunnalta ole sellaisia löytänyt. Hienoa, että haluat kuitekin työstää asiaa etkä yritä piilotta tunteitasi. Toivon sulle paljon voimia, niitä tarvitaan. Toivottavasti me tästä selvitään vielä jonain päivänä!

Kiitos mitima, on hienoa huomata että samoinajattelevia löytyy ja samoja tunteita läpi käyviä on. Täytyy varmaan ottaa tuo kirja käteen ja tutustua, tosin jopa lukeminen tuntuu mahdottomalta kun ei pysty olemaan paikoillaan muutamaa minuuttia kauempaa.

Nytkin heräsin keskellä yötä tuijottamaan kännykkää, josko toinen olisi laittanut viestiä. Ei kuitenkaan mitään. Tiedän, että se on järjetöntä ja olen mielestäni ihan fiksu kaveri. Näissä asioissa minusta on tullut suoraan sanoen hermoraunio ja en pysty järkevästi toimimaan vaikka pää sanoisi järkiasioita.

Talon myynti on meilläkin edessä. Ajattelen ihan samoin kuin sinä eli että tuntuu kamalalta että joku muu menee asumaan sinne. Itse olen remontoinut taloa paljon ja se että siellä joku muu asuu tuntuu pahalta.

Suurin kaipaus kuitenkin liittyy vaimoon ja lapsiin. Ajatukset hakkaa koko ajan heihin ja kaipuuseen.

Olisi helppoa, jos antaisi vihan tulla vaimoa kohtaan. Silloin olisi hetkellisesti helppoa olla välinpitämätön ja antaa piut paut kaikille. Se ei kuitenkaan ole aito tunne eikä silloin saa näitä asioita työstettyä. Tulisivat vastaan jossain vaiheessa elämää kuitenkin. Ja totuus on kuitenkin se, että rakastan vaimoani hyvin paljon. Se tästä tekee niin kamalan kokemuksen.

Toivon, etten katkeroidu ja ettei minusta tulee ilkeää papparaista eläkepäiviksi.

Kiitos, että kommentoit kirjoitustani.

Lapset ovat kyllä näissä asioissa ne jotka eniten sääliksi käyvät 😭. Itse voi halutessaan ja tarvittaessa ottaa jotain ahdistusta edes hieman helpottavaa (sain lääkäriltä tarvittaessa ahdistukseen otettavaa lääkettä), mutta lasten on vain kärsittävä :-/. Meillä miehen lähtö edessä reilun viikon päästä; asia on heille muutenkin erittäin arka ja oireilevat (olen asiasta jo ottanut yhteyttä perheneuvolaan, en usko että selviävät ilman ulkopuolista apua, miehellä taustalla mm. jatkuvaa alkoholin käyttöä), en halua että ovat paikalla kun toinen tavaroitaan ronttaa ja pois kuljettaa. Ajattelenko ihan väärin? 🙁

Itseä ei voi suojella, on mentävä oikeesti ihan pohjamutia myöten eron suhteen näissä tunneasioissa. Rakkaus kun ei lopu veitsellä leikaten. Mutta lapsia pitää suojella, lapsilla on oikeus turvalliseen lapsuuteen. Se kun on niin lyhyt aika. Ja tärkeä.

Itse suojelin omaa pienintäni, muutimme pois. Mieheni alkoholinkäyttö rajoitti elämäämme, pelotti ja ahdisti. Vuosia kesti lähtö, vaikka tiesin, että pois on lähdettävä. Maatilalta lähteminen ei oo myöskään helppoa. kun on kysymyksessä myös oma yritys ja eläimet...

Nyt olemme jo kolmatta kuukautta toisella paikkakunnalla ja elämä sujuu, vaatii tosin välillä ihan keskittymistä, että jaksaa järkätä kaikkea ja sopeutua ja saada kaikki muutkin sopeutumaan. Tärkeintä on kuitenkin, että lapsi on onnellinen omissa touhuissaan ja elää lapsen maailmassaan täysillä ja häiriintymättä. Isän kanssa on sopimus, että tulee tänne tapaamaan lastaan. Vaan ei ole vielä tullut. Isistä kuitenkin puhutaan ja on lähetetty isille postia, piirustuksia ja sellaisia, koska tämä lapsi ei ole puhelimessa puhuvaa sorttia. Mutta aina, kun olen iskän kaa puhunut puhelimessa lapsen aikana, kerron, että isi lähettää terveisiä.

Mutta mitäs tehdä tälle omalle sydämelle, jota särkee kuin kipeää hammasta koko ajan.? Helemi antoi eräässä ketjussa ihanan ohjeen, kiedo sydämesi pumpuliin ja tuudita sitä hellästi. ... Sitä jäin miettimään. Ajattelen sen ohjeen omalta kohdaltani niin, että nyt ei ole mihinkään kiire, nyt voi pysähtyä ja hoitaa omaa särkynyttä sydäntään. Itse olen viisikymppinen eli en osaa edes kaivata uutta kumppania, haluan vain turvallista ja tasaista arkea ilman pelkoa. Sitä on nyt tarjolla, kun elämme täällä tyttöjen talossa, minä ja lapsi, .. yritys eli eläimet tulivat mukanamme, eli työtä, säätöä ja organsoimista arjessa riittää. On hikeä, kyyneleitä , vertakin, kun olen sahannut sormiani...ja jopa uskallusta kokea iloa.. Rahaa ei toisinaan ole edes tarpeeksi, sosiaalitoimistossa olen joutunut käymään. Ositus on vielä ihan levällään ja todennäköisesti minulle jää tästä avioliitosta ja elämäni rakkaustarinasta jäljelle lapsi, muistot ja tunne siitä, että olen elänyt pätkän elämääni täysillä, rakastaen sata lasissa, kokien paljon oman sielunkumppanini kanssa.

Meidän tarinamme tuhosi viina. Halvalla meni minunkin sydämeni. Silti, en myönnä tätä kyllä äänen, mutta vieläkin uskon ja toivon ja odotan jotain ihmettä tapahtuvaksi, että saisin tarinamme sinne, mistä sen aloitimme. Aamuöisin minäkin tartun puhelimeen ja kaipaan viestiä, jota ei taida tulla koskaan.

Tiedän, että meillä ei ollut vaihtoehtoja, oli pakko lähteä. Silti tää ikävä on kauheeta. Jos rakkaus olisi joku kasvi, sillä olisi järjellä käsittämättömät juuret, jotka puskisi läpi betoninkin. Millä helvetillä ne vois katkaista????

Niin se on, että pohjamutia myöten pitää mennä. Lapsia pitää suojella viimeiseen asti. Enkä halua heidän lapsuuttaan rikkoa. Sydäntä särkevää oli käydä kotona hakemassa sinne unohtuneita tavaroita kun pieni suloinen poikamme minut nähdessään iloitsi että "Isi tuli". Ja sitten jouduin kuitenkin lähtemään. Aivan kamalaa. Vanhemmuus jatkuu, vaikka parisuhde menikin. Nautin suuresti lasteni läsnäolosta.

Yksinolo on jotain mitä en ole kokenut vuosi kausiin. Monihan tässä tilanteessa aloittaa laastarisuhteen, joka on mielestäni tässä tilanteessa itsensä ja ennen kaikkea sen toisen pettämistä. Siihen en rupea. Vielä jonain päivänä on senkin aika, mutta ei nyt.

Järjenvastaisesti minäkin mietin, että miten tästä pääsisi sinne alkuun. Siihen ihanaan aikaan, jolloin oli kaikki hyvin. Ei sinne enää pääse, se on selvää.

Kaiken kukkuraksi ex-anoppi kohtelee minua erittäin töykeästi. Ymmärrän kyllä, että olen satuttanut hänen tytärtään ja hänen mielestään olen hylännyt perheeni. Totuus on kuitenkin, etten tätä eroa halunnut. Toki voi olla ajan kanssa että tajuan että tämä oli kaikille paras ratkaisu. Nyt ei tunnu siltä. Vuosiahan tämä toipuminen kestää.

Tilasin juuri Fisherin kirjan "Jälleenrakennus". Siinä oli hyviä kappaleita kun sitä selailin.

Kyllä, pohjamutia myöten on kuljettava. Inhottavaa kun tuntuu, että kiertää loputonta kehää miettien oliko ratkaisu oikea ja mitäs jos ja jos. Vaikka syvällä sisimmässäni tiedän, että tämä oli ainut ratkaisu. Asumuseroakaan en halunnut, koska koen, että siinä pettää itseään ja toista, koska elättelee vielä toiveita yhteisestä tulevaisuudesta, eikä tavallaan pääse aloittamaan "parantumista" kun on jossittelu-tilassa. Enkä olisi osannut antaa mitään aikaakaan kuinka kauan olisin asiaa halunnut pähkäillä. Meillä ei ollut lapsia, joten sen suhteen oli "helppo" lähteä. Minä palaan myöskin koko ajan aikaan jolloin kaikki oli vielä hyvin. Tämäkin kuulunee eroprosessiin.

Olen tosiaan lukenut paljon eroon liittyvää kirjallisuutta, ja niissä monissa puhutaan siitä, että olisi tärkeää olla ex-puolison kanssa tekemisissä niin vähän kuin mahdollista. Minusta ajatus tuntuu mahdottomalle, ja laittelenkin miltei päivittäin exälle viestiä... Kenties juuri tämän takia tuntuu, etten edisty mihinkään suuntaan ja kierrän tätä jatkuvaa kehää ja olen todella ahdistunut. Nukkumaan pystyn lääkkeiden avulla, ja lähes joka yö näen unia ex-puolisosta ja meidän talosta yms. Meillä yksi eron syistä oli exän väkivaltainen käytös ja se, ettemme tehneet enää mitään yhdessä. Arkemme oli pelkkää television katselua, ja läheisyyttäkään ei oikeastaan enää ollut. Vaikka ex olikin väkivaltainen joskus, rakastan silti häntä yhä ja hän on minulle tärkeä. Entiseen elämään jäi myös rakas koira, jota on todella kova ikävä.

Siinä Jälleenrakennuskirjassa puhutaan myös noista "laastarisuhteista". Meillä on erosta nyt reilu kuukausi, eikä kyllä tee mieli mitään laastaria tähän ottaa. Ainut mitä kaipaa on läheisyys. Sitä olen yrittänyt hakea tanssimalla miesten kanssa. Eipä tähän taida auttaa kun aika. Kunpa olisikin joku nappula, mitä painamalla kaikki tuska ja pahaolo häviäisi. Tai kunpa voisi vaan nukkua, ja herätä sitten kun ei enää tuntuisi pahalta. Ja se on kyllä tärkeää, että työstää eron. Itse olen nyt huomannut, että työstän tässä samalla myös edellistä eroani...

Toivottavasti jaksetaan olla vahvoja. Onneksi saamme täällä toisiltamme tukea!

Meillä kesti avioliitto 13 vuotta. Monet hirveät asiat annoin anteeksi, aina jotenkin uskoin, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi.

Mutta nyt tuntuu, että hän haluaakin tämän eron näyttävän muille siltä, että hän on se jätetty, uhri, hän antoi kaikkensa, mutta se ei riittänyt vaan vaimo lähti ja vei lapsenkin. Se tuntuu hirveältä, kun itse on käynyt varsinaisen helvetin läpi, että edes pystyy lähtemään oman ja lapsen turvallisuuden vuoksi. Meillä oli todellinen uhka päätyä lööppeihin.

Meillä on nyt lapsen kanssa asiat hyvin siinä suhteessa, että elämme rauhassa ja turvallisesti. Pyrin koko ajan psyykkaamaan itseäni pysymään vahvana, päätös on nyt tehty. Ero tulee voimaan. Kun harkinta-aika alkoi, asuimme saman katon alla ja mies kysyi, voiko sen lopputulokseen vaikuttaa. Sanoin, että hän on juuri se, joka voi muuttaa asioiden kulun. No mitä sitten tapahtuikaan, ... asiat vain pahenivat, tyhjiä viinapulloja löytyi ihan uskomattomista paikoista. Näen niistä painajaisia vieläkin.

En tiedä, mitkä ovat ne pahimmat kompastuskivet, illat vai aamut. Silloin kaikki tuntuu niin yksinäiseltä ja surkealta. Päivisin ei ehdi juuri suremaan, työtä kun on yhdelle tädille yllinkyllin... yöt nukun unilääkkeellä, koska nukahtamisen kyky katosi kroonistuneen pelon myötä. Edelleen käytän niitä, muuten tulisin ihan oikeasti hulluksi. Ilman yöunta ei kukaan pärjää. Pakko suoda itselleen oikeus kaiken nollaamiseen edes hetkeksi. Aamuyöt valvon kuitenkin ja ajatukset kiertyvät pään ympärille piikkilankana. Lapsi nukkuu vieressäni kuitenkin pientä tuhisevaa enkelinunta ja se lohduttaa kummasti. Minulla on iso syy olla olemassa, minun pitää vaan jaksaa olla äiti ja pitää pienestä huolta.

Mutta. Voimia sulle, nää eroon liittyvät tunteet on niin samoja jokaisella, vaikka tarinat ovatkin jokaisella omat. Elämä kantaa, sanotaan, ja se on niin totta.

Nyt en ota puhelinta tyynyn alle. Jaksan tämän ikävän, en ole yksin, meitä saman kokeneita on niin paljon. Huomenna on uusi päivä meille kaikille.