Pitkän parisuhteen ensimmäinen myrsky
Tervehdys kaikille teille. Olen uusi täällä, eilen rekisteröitynyt. Kai jonkinlaisen vertaistuen tarpeessa olen. Kerronpa mistä kenkä puristaa.
Olen nelikymppinen mies, joka on ollut saman naisen kanssa jo hiukan yli 20 vuotta. Meillä on kaksi teini-ikää kolkuttelevaa lasta ja kaikki on ollut upeaa tähän saakka. Olemme antaneet aina toisillemme vapauden kulkea kavereiden kanssa jos on haluttanut ja luottamus on ollut 100-prosenttista. Itse en ole koskaan luottamusta pettänyt vaikka tilaisuuksiakin olisi ollut.
Aloin vasta pari kuukautta sitten haistaa palaneen käryä, kun vaimo alkoi olla melkein joka viikonloppu menossa kavereiden kanssa ja minä en tuntunut kiinnostavan missään mielessä. Otin sitten yhtenä iltana asian esille ja hän myönsi että hän elää jonkinlaista murroskautta, eikä tunne tällä hetkellä minua kohtaan enää rakkautta. Totta kai hämmästyin kauheasti, että mihin se rakkaus noin vain katoaa, mutta silloin juttu jäi pintapuoliseksi ja ajattelin että katsellaan, ehkäpä se siitä.
Sitten kolmisen viikkoa sitten pommi putosi. Vaimo oli ollut taas viikonloppureissulla kaverinsa kanssa Levillä ja kun hän tuli kotiin, kävin hänen lompakollaan etsimässä käteistä kun omani oli lopussa. Ihan normaali käytäntö meillä, kaikki rahat ovat aina olleet yhteisiä. Kauhukseni löysinkin sieltä e-pillerit. Minulta on piuhat katkaistu jo useampi vuosi sitten, joten minua varten niitä ei tarvita. Matto lähti alta ja palanen lattiaakin. Otin asian esiin illalla ja hän myönsi pettäneensä minua muutaman kerran yhden miehen kanssa, mutta että se suhde on ohi eikä hänellä nyt ketään ole eikä haluakaan. Se on vain kovin vaikea uskoa jos nainen syö pillereitä. On ilmeisesti syönyt jo vuoden päivät. Ja minä tollo en ole huomannut mitään!
Seuraavana yönä en kyennyt nukkumaan. Lähdin aamulla töihin, mutta en pystynyt olemaan ja lähdin sairaslomalle. Olin kotona kaksi päivää ja sitten palasin töihin. Asiasta olemme vaimoni kanssa pystyneet puhumaan hyvinkin avoimesti ja ilman riitelyä. Luulin ennen että jos tällaista paljastuisi, pistäisin vaimon heti ulos talosta, mutta rakkaudella näyttää olevan sellainen voima etten olisi uskonutkaan. En osaa olla hänelle juurikaan edes vihainen ja rakastan häntä edelleen suunnattomasti.
Lasten ja asuntolainan ynnä muiden käytännön seikkojen vuoksi olemme sopineet asuvamme edelleen yhdessä. Kavereina. On kamala asua ihmisen kanssa jota rakastaa, mutta ei saa vastarakkautta. Olosuhteisiin nähden meillä on mennyt hyvin. Joulukin meni kivasti, mutta välillä päänuppini ottaa oman elämänsä ja kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Olen väsynyt, itkuinen ja ruoka ei maistu. Alkoholi on nyt maistunut, sen avulla olen saanut unen, mutta eihän se mikään lääke ole. Olen käyttänyt sitä normaalistikin melkein joka viikonloppu, mutta en varsinaisesti kännäten vaan illalla muutaman paukun ottaen. Nyt ajattelin että lopetan kokonaan alkoholin käytön, ettei mopo karkaa käsistä.
Sain vaimoltani luvan käydä vieraissakin, kun hän ei nyt pysty kanssani rakastelemaan. Tässä on nyt mennyt ilman seksiä jo reilut pari kuukautta ainakin, mutta ei minua silti kiinnosta mennä peuhaamaan kenenkään muun kanssa, kun en tähänkään saakka ole halunnut. Sanoin vaimolle, että on minulla edelleen terveet kädet.
Vaimo kyllä sanoi, että hän ymmärtää jos en tätä tilannetta kestä ja että hän voi alkaa etsiä asuntoa, mutta en minä halua häntä pois päästää. Odotan kai lähinnä sitä, että hänen kadonnut rakkautensa minua kohtaan palaisi. Olemme nyt eläneet ihan kuin ennenkin, mutta ilman läheisyyttä. Juttelemme kuten ennenkin. Yöt ovat parhaita, koska nukumme kuitenkin edelleen saman peiton alla ja silloin pääsen pitämään häntä kainalossani.
Niin, lisäksi sain selville, että hänellä on joku miesystävä. Työkaveri. Minua neljä vuotta vanhempi eronnut mies. Vaimoni on häneen yhteydessä puhelimitse lähes päivittäin. Minulle hän vakuuttaa, että tuo mies on vain kaveri. Tahdon kyllä uskoa että näin on, koska en kestä ajatusta että hänellä edelleen olisi vakituinen, vaikka hän on sanonut ettei ketään ole eikä haluakaan. Kummastuttaa kun hän ei ole tuosta kaveristaan koskaan puhunut mitään, vaikka on tiiviisti yhteydessä.
Tulikohan tuossa nyt kaikki? Anteeksi jos teksti on hieman harhailevaa, pääni ei ole ollut oikein kuosissa viime aikoina. Olen välillä miettinyt ammattiauttajalle menoa. Vaimoni ei halua millekään parisudeterapeutille mennä. Miltä tämä tilanteemme kuulostaa? Onko meillä vielä toivoa ja onko nykyinen järjestelymme ollenkaan viisas? Kiitän etukäteen kaikista kommenteista, neuvoista ja kysymyksistä joita tämä ehkä teissä herättää. Olen eilen lukenut täältä muita viestejä ja todennut että fiksuja ihmisiä täällä näyttäisi olevan.
hei taas kaikille! Kirjoittelin tossa jo päivällä ja toivoin jonkinlaista helpotusta oloon. ilmeisesti olen niin loppuunpalanut kaikkien tapahtmien jälkeen, ettei elämä ota oikein kantaakseen. Uskottomuus, sairaus, alkoholin liikakäyttö ym. Itse en kuitenkaan ole mennyt tohon uskottomuuskierteeseen mukaan. Hei, kohtalotovereita, onko teitä?😐
Hei avuntarpeessa,
Kysyit mitä alkoholin tilalle... en osaa antaa hienoja neuvoja. Olen kuitenkin varma, että sinullakin on ainakin ollut ellei juuri tällä hetkellä joitain konsteja millä käsitellä tuskaasi. Meillä jokaisella on keinoja, ne vain hukkuvat elämänmelskeessä jonnekin. Itsekin yritän niitä herätellä henkiin omalla kohdallani. Tärkeintä on ensihätään pitää huoli omasta jaksamisesta. Hae apua, älä jää ongelmiesi kanssa yksin 🙂👍.
Oikeastaan voisin kiteyttää ongelmani näin: unelmien haihtuminen taivaan tuuliin. On niin vaikea antaa periksi. Roikuin epätoivoisesti itsetuhoisessa parisuhteessa ennen nykyistä vain pääasiassa siksi, että halusin niin epätoivoisesti olla kuten muut... en ole koskaan ollut se kaunis suosikkityttö, jonka perässä kukaan juoksisi. Joten kun kerrankin joku huoli minut matkaansa 😳, nielin melkein mitä tahansa vain roikkuakseni mukana. Olihan unelmani täyttynyt ☹️, sillä silloisella puoliskollani oli valmiit lapset... Kunnes jossain vaiheessa tajusin, että en ole mukana rakkaudesta ja halusin pelastaa itseni täydelliseltä itsetuholta, johon hän oli ongelmineen minua vetämässä.
Kun sitten tapasin nykyisen puoliskoni unelmani heräsivät uudelleen... Rakastuin korviani myöten, yritin enemmän kuin parhaani jotta suhteemme toimisi taustaeroistamme huolimatta. Laitoin itseni 150-prosenttisesti likoon onnistuakseni elämäni love storyssa. Kun sitten viime vuonna aloin tajuta, että jotain on pahasti vialla, ja toinen suhde paljastui kokonaan, romahdin täysin. Olin tehnyt monta vuotta töitä unelmani eteen enemmän kuin jaksoin. Halusin niin kovin perheen nykyisen mieheni kanssa. Kun tapasimme olin itse pallo hukassa, ja hän tuki minua vuosia toipumisessani. Lopulta ensimmäisen kerran elämässäni aloin katsoa itseäni positiivisin silmin. Kun sitten vuosien saatossa en ollutkaan tarpeeksi hyvä... kaikki negatiivinen loka ryöpähti sisimpääni uudelleen. Ja nyt sitten taistelen eniten itseni kanssa, jotta jaksaisin loputtomien itsesyytösten kanssa, jotka takovat päässäni yötä päivää.
Unelmani perheestä on romahtanut, sillä ikä on tulossa vastaan lasten hankkimiselle. Mieheni on ehdottanut minulle silloin tällöin, että jättäisin hänet ja tekisin elämäni jonkun "paremman" kanssa. Sanoin, että en ole mikään munimakone, jos olisin halunnut lapsia hintaan mihin hyvänsä, olisin voinut tehdä niin jo vuosikymmeniä sitten. Halusin lapsia hänen kanssaan, koska hän oli mielessäni SE OIKEA. Sitäpaitsi tiedän aivan tarpeeksi hyvin, kuinka työlästä on rakentaa ihmissuhde, jonka varaan voisi jotain laittaa... se ei tapahdu hetkessä eikä kahdessa. Olen läpikäynyt kaksi kuluttavaa ihmissuhdetta yrittäessäni oman parhaani, jotta yhteiselämä sujuisi. Sanoinkin miehelleni kun tapasimme, että tämä on viimeinen yritykseni perheen hankkimiselle. Olen kuluttanut voimavarani täysin. Joten jos tämä ei onnistu, käytän energiani johonkin muuhun kuin miessuhteisiin.
Joka tapauksessa, kun nyt tiedostan kuinka pallo hukassa mieheni on omassa elämässään, päätin hiljattain ainakin yrittää pysyä jaloillani tukemassa häntä. Omat rajani tunnistaen en ole kovin toiveikas. Tunnen kuitenkin niin suurta kiitollisuutta siitä, että hän oli tunkionani kaikkein synkimpinä vuosinani, että toivon pystyväni antamaan edes jotain tukea nyt kun hän puolestaan sitä tarvitsee. Vaan eipä se ole helppoa, kun tunnen olevani niin pohjilla itseni kanssa uudestaan. Monta päivää jaksoin taas olla positiivinen, mutta kun hän oli viime yön poissa kuten tavallista tiistaisin, masennuin jälleen. Ja tänään meni ranttaliksi, räjähtelin kuten tavaksi on tullut 😠. Kaduin hetimiten, mutta mitäpä se auttaa...
Tiedän, että elämäni pyöri täysin viimeiset kahdeksan vuotta vain mieheni ympärillä. Sekin on kai virheeni. Tein hänestä tavallaan elämäni tarkoituksen. Nyt kun pitäisi tehdä pesäeroa, antaa periksi ja kenties lähteä lätkimään... kuten monet minua viisaammat ovat neuvoneet, en siihen pysty. Olen kuin harakka tervassa, kun pyrstö irtoaa, nokka tarttuu ja niin poispäin... en osaa elää ilman sinua, mutta en jaksa elää kanssasi, sillä aiheutat minulle niin suurta tuskaa.
Joten kuten vaikee, yritän antaa asioille aikaa, mutta olen niin paljon keskenkasvuisempi käsittelemään tilannettani. Olen kuitenkin päättänyt yrittää edelleen. Tiedän, että mieheni rakastaa minua, mutta kuinka pitkälle rakkaus kantaa, kun tiemme on solmussa 😐. Aika näyttää 😟.
😎Loma etelässä vietetty ja tekipä hyvää ! Aurinkoa taivaan täydeltä, lepoa,uimista,hyvää ruokaa ja aikatauluttomia aamuja. Aah. 😴
Asioihin saa etäisyyttä kun katsoo vähän kauempaa. Ei se asioita tyhjäksi tee, mutta antaa väljyyttä. Mies ei ollut tapaamassa lomani aikana tätä toista naista !? Julki tullut juttu ei kai viehättänyt samalla lailla kuin "salarakas". Tanssimassa toki oli ollut,kuulin sen muuta kautta.
Perheneuvolassa olemme kulkeneet ja se on saanut aikaseksi sen,että pystymme juttelemaan toisillemme. Lupasimme molemmat sitoutuneet uusiin,ehdotettuihin sääntöihin. Arki sujuu juohevasti,kumpikin tekee osuutensa. Jaamme arkea enemmän yhdessä,että jää parisuhteelle ja toiselle aikaa.Töitäkin olen vähentänyt.Nyt katsotaan löytyykö meiltä kummaltakin halua viettää aikaa yhdessä.
Uskon yhä vahvemmin,että elämä itsessään kantaa. Se kantaa meitä kaikkia.
Kevään kirkkaita hankia ja selkeitä ajatuksia valon myötä pohtia ilmiötä nimeltä parisuhde
Täytyy myöntää, että vähän kateellisena luen viestejänne, joissa kerrotte käyneenne puolisoittenne kanssa hyviä keskusteluja. Mieheni lähti niin, ettei asioita koskaan selvitetty. Hän oli mielessään valmistautunut pitkän aikaa eroon ja uuteen suhteeseen. Hän kävi kaikki keskustelut tämän uuden naisensa kanssa. Huomasin, että he kuvittelivat tietävänsä, miten minä ajattelen. Siinä mentiinkin metsään tosi pahasti😝.
Koen katkeruutta edelleenkin, vaikka tietoisesti olen koittanut päästä siitä eroon. Luin jostakin, että anteeksi voi antaa, mutta unohtamaan ei pysty. En tiedä voinko antaa edes anteeksi. Tapasin mieheni viime viikolla ja oloni on ollut siitä lähtien kovin ristiriitainen. Toisaalta kaipaan häntä edelleen kovasti ja kaipaan meidän ehjää perhettämme, olimme hyvä porukka. Toisaalta en luota häneen yhtään.
Kirjoitan joskus lisää. Hyvää talvista viikonloppua kaikille!
Vähän samat fiilikset kuin Lapolla.
Tai siis, kyllähän me joistakin asioista puhuimme eron aikanakin, mutta rouva veti kyllä siinä rajat - ja samaten kuin Lapon kertomassa, niin niitä asioita oli sitten selvitelty muualla. Ilmeisesti oli sitten saatu aikaan oikein näppäriä tulkintoja oikein hyvässä seurassa ... No. Kun tilanne sitten kirkastui, ja ero oli selvästi edessä, niin päätin että erosta kyllä teen vielä mahdollisimman helpon, sujuvan ja oikeudenmukaisenkin kaikille osapuolille, sen mukaan miten osaan ja voin - ja sen jälkeen peli on selvä. En minä ryhdy miksikään varanumeroksi, enkä oikein osaa olla ystävänäkään tällaisten tapausten jälkeen; ystävyys vaatisi sellaista luottamusta, mitä en exääni kohtaan tunne.
Voimaa kaikille,
Yrmy
Lappo kirjoitti 09.02.2007 klo 14:28:
Koen katkeruutta edelleenkin, vaikka tietoisesti olen koittanut päästä siitä eroon. Luin jostakin, että anteeksi voi antaa, mutta unohtamaan ei pysty. En tiedä voinko antaa edes anteeksi. Tapasin mieheni viime viikolla ja oloni on ollut siitä lähtien kovin ristiriitainen. Toisaalta kaipaan häntä edelleen kovasti ja kaipaan meidän ehjää perhettämme, olimme hyvä porukka. Toisaalta en luota häneen yhtään.
Kuinka kauan erostasi on Lappo? Nuo tunteet tuntuvat niin tutuilta juuri tällä hetkellä kun avioero ei ole vielä astunut voimaan, mutta mies on ollut poissa yli puoli vuotta. Välillä kaipaan ja välillä vihaan. Erityisesti vihantunteet tulee esille puheluiden jälkeen. Tällä viikollakin exäni sai minut manipuloitua aivan epätoivoiseen tilaan. Minua syytettiin vanginvartijaksi ja huonoksi äidiksi. Hän kuulemma oli tuntenut itsensä avioliitossamme vangiksi ja minä olin kyttäävä vanginvartija. Se tuntui häneltä unohtuneen että hän ehti pettää minua kaksi vuotta ennen kuin rikostoverinsa kavalsi ja kertoi minulle että miehesi pettää sinua. En muista ennen tätä paljastusta kytänneeni. Eihän ollut mitään syytä, kun luotin täydellisesti mieheeni, jonka kanssa olin elänyt siihen mennessä onnellisena 14 vuotta. Eläytymällä pettäjän elämään, voin kyllä uskoa että vanginvartijoita ja poliiseja on joka puolella, kun pitää keksiä tekosyitä ja selityksiä poissaoloilleen.
Kuinka kauan kestää että voi antaa anteeksi? Itselleni se olisi varmaan suuri helpotus. Katkerana ei kukaan kestä elämää.
Samaan aikaan kun vihaa ja on katkera, niin silti kaipaan sitä paska miestä. Kai kaipaan sitä perhettä. Olimme hyvä porukka, sanoi Lappo. Sitä kaipaan. Nyt on kaikki hajalla. Lapsi on pahimmassa murkkuiässä ja pakenee tietokonemaailmaan tätä erotuskaa ja isän hylkäämistä.
Sanokaa mulle että isä on hylännyt lapsensa kun on viimeisen puolen vuoden aikana tavannut lasta joka toinen viikko hampurilaisravintolassa noin tunnin ajan. Isän mielestä he ovat tavanneet ihan riittävästi. -Eihän tuon ikäiset (15)halua olla vanhempiensa kanssa. Miksi sitten lapsi itkee ja sanoo, ettei halua tavata isää, kun se ei halua nähdä häntä.
Minä haluaisin että poika käy isällään säännöllisesti joka toinen viikonloppu pe-su niinkuin tapaamisoikeuspaperiin kirjattiin. Mutta kun poika ei halua mennä uuden naisen luo ja muuta paikkaa ei tarjota tapaamiselle niin tapaamiset ovat jääneet. Poika purkaa katkeroituneet tunteensa minuun huutamalla ja sulkeutumalla huoneeseensa tietokoneen kanssa. Olen ihan poikki ja tunnen olevani huono äiti, joka ei ole aikonaan luonut suhdetta poikaansa. Niinkuin manipuloiva exäni sanoi.
Hei,
Siinäpä se onkin, kuinka lakata välittämästä ihmisestä, joka meitä satuttaa. En tiedä kumpi on parempi, repiä toinen toisensa rikki yrittämällä puhua asioista jotka satuttavat puolin ja toisin vai vain tehdä stoppi kaikelle. Vaikka sekin varmasti satuttaa, että toinen vain lyö faktat eteen ja kävelee sen siliän tien antamatta pienintä mahdollisuutta korjata tilannetta. Olen kärvistellyt viime kesästä saakka itkien ja raivoten tilannettani, sillä minun pitäisi osata luopua rakkaudesta, jonka piti kestää ikuisesti. Rakkaudesta josta oli tullut elämäni. Enkä suosittele tätäkään vaihtoehtoa kenellekään 😮. Minä en osaa suhtautua tilanteeseen pientä vähää kypsästi saati järjellä. Vaikka mieheni onkin vakuuttunut että pystyn tallomaan tunteideni päälle, niinkuin olen joutunut tekemään elämässäni. Mutta tämä on ollut niin erilaista verrattuna mihinkään aiempaan, että olen aivan aseitta. Teen epätoivoisia yrityksiä repiäkseni itseni irti mutta olen kuin täi tervassa. Olen niin väsynyt elämääni, ettei minun tahtoni kanna minua tunteideni yli. Eikä tilannetta paranna se, että mieheni on itsekin niin voimiensa äärirajoilla, ettei pysty näkemään tilannetta selkeästi saati tekemään ratkaisuja. Sitäpaitsi hän haluaisi pitää meidät molemmat 😋 - tosiasia johon taas törmäsin viikonloppuna. Anteeksipyynnöistä huolimatta en ole kertaakaan saanut reilua lupausta siitä, että minä joku päivä olisin se ainoa 😯🗯️. En tiedä mitä tehdä, en todellakaan. Kuinka jättää taakse ihminen, jota sydämestäni rakastan, ja jota en todellakaan halua jättää taakseni 😐. Ei edes se, että tunnen itseni täysin nöyryytetyksi ole saanut tunteitani muuttumaan. Ehkä vielä vaikeampaa kuin omat tunteeni häntä kohtaan ovat hänen tunteensa minua kohtaan. On vaikea luopua rakkaudesta jota hyvinä vuosina tulvi ovista ja ikkunoista. Tunsin itseni todelliseksi prinsessaksi pitkään. Kunnes tajusin, että prinsessan voi helposti korvata 🙄
Joten onneksi olkoon teille, jotka olette jo pystyneet tekemään pesäeron. Taistelen itseni kanssa päivittäin, sillä tiedän, että minunkin pitäisi niin tehdä meidän kaikkien osapuolien tähden. En vain pysty siihen, järkeni ei saa otetta tunteistani. Mutta tiedän, että katkeruuteni myrkyttää elämämme. Tiedän, että olen ainoa, joka voisi tehdä hyvän päätöksen säästäen kaikkien osapuolien voimia. Vaan kun löytäisi siihen tahdon voiman.
Tervehdys!
Lempi-ilona, olet varmasti vahvempi ja järkevämpi ihminen kuin minä (ainakin toivon niin) etkä jää vuosiksi kiinni menneeseen. Erostani on reilusti yli neljä vuotta. Tämän viestiketjun ensimmäisellä sivulla on vähän historiaani, jos kiinnostaa.
Mieheni muutti kotoa lähtiessään asumaan tämän toisen naisen ja hänen poikiensa luokse. Ovat kymmenen vuotta minua ja lapsiamme nuorempia. Meillä lapset eivät myöskään tavanneet isää, koska eivät halua olla missään tekemisissä tämän uuden perheen kanssa. Kokivat tulleensa syvästi loukatuiksi ja petetyiksi. Tämän toisen naisen mielestä lapsemme ovat huonosti kasvatettuja ja heidät olisi pitänyt pakottaa tutustumaan myös häneen. Mieheni loukkaantui tästä syytöksestä niin, että vuokrasi oman asunnon jossain vaiheessa. Lapset poikkeavat joskus siellä, mutta eivät ole koskaan olleet isällään yötä.
Jotkut jäävät kahden asunnon loukkuun, luulen mieheni jääneen kahden perheen loukkuun. Hän oli hyvä isä lapsillemme, sitä en voi kieltää. Minunkin poikani on uppoutunut liiaksi tietokonemaailmaan. Tiedän hänen aluksi paenneen sinne pois arjesta ja satuttavista tunteista ja ikävästä. Hän on löytänyt sieltä oman kaveripiirinsä ja turvallisuuden tunteen. Muuten hoitaa kyllä asiansa, käy töissä, lähtee syksyllä opiskelemaan. Koen kuitenkin syyllisyyttä siitä, että hän ajautui pelimaailmaan myös mieheni huomauttelut syyllistävät.
Mieheni soittelee lapsille ja välillä minullekin, haluaa tietää kaikki tekemisemme. Tuntuu ettei hän pysty elämään ilman meitä, mutta ei myöskään ilman tätä toista perhettä. Asiat junnaavat paikallaan viikosta viikkoon, vuodesta toiseen, mitään ei tapahdu. Olisi varmaan järkevää tehdä joku päätös ja pysyä siinä😯🗯️. Sen olen huomannut, että päättää voin vain omista asioistani ja luottaa vain omiin päätöksiini.
Taisi mennä sekavaksi ja vähän harhaan vaikeen otsikosta.
🙂Lähden nuoremman tyttäreni kanssa hiihtolomalle viikoksi😎☺️
Pettäjänä ja eron haluajana haluan sanoa vain tämän: Antakaa rauhaa ja aikaa mietiskellä asioita rauhassa ja lopettakaa loputon ripustautuminen puolisoonne, kun huomaatte, ettei se hyödytä mitään. Lisäksi totean, ettei pettäjänkään rooli ole mikään helppo, eikä sitä paranna syyllistäminen. Elämäähän tämä on. Minulle itselleni vain kävi niin, että rakastuin toiseen. Minulle, joka aina olin puhunut eroajista ja pettäjistä kovin tuomitsevasti.
Voimia pettäjille ja petetyille!
ätsät kirjoitti 13.02.2007 klo 10:49:
Pettäjänä ja eron haluajana haluan sanoa vain tämän: Antakaa rauhaa ja aikaa mietiskellä asioita rauhassa ja lopettakaa loputon ripustautuminen puolisoonne, kun huomaatte, ettei se hyödytä mitään. Lisäksi totean, ettei pettäjänkään rooli ole mikään helppo, eikä sitä paranna syyllistäminen. Elämäähän tämä on. Minulle itselleni vain kävi niin, että rakastuin toiseen. Minulle, joka aina olin puhunut eroajista ja pettäjistä kovin tuomitsevasti.
Voimia pettäjille ja petetyille!
Kiitokset tästä toisen puolenkin näkökulmasta. Tätähän tässä nyt olen yrittänyt, että annan vaimolle sitä rauhaa ja aikaa, mutta välillä se vain tuntuu niin vaikealta. Tosin nyt kun tiedän tilanteen, niin näyttää että hänellä on nyt jotenkin "parempi omatunto" mennä sen miehen luo, kun ei tarvitse enää niin peitellä ja valehdella. Väärässähän varmasti olen, mutta silti välillä tuntuu nykyään että minua testataan kuinka paljon kestän ennen kuin romahdan. Kestän minä näemmä, yllättävän paljon. Lauantaina hän meni sen miehen luo ja kysyi että miltä minusta tuntuu, jos hän jää yöksi. Sanoin rehellisesti että kyllä se miestä syö ja vituttaa, mutta tee niin jos siltä tuntuu. Ja niin hän tekikin. Sanoin että en "antaisi lupaa" ellen rakastaisi häntä niin paljon. Nukuin yksin pitäen vaimon yöpukua kainalossa "unileluna". Kieltämättä tunnen itseni välillä miehen irvikuvaksi, kun tällaiseen olen suostunut.
En nyt jaksa kirjoittaa enempää, mutta jos joku tietää elokuvan "Kill Bill" ja Pai Mein viisipisteisen sydämenräjäytystekniikan, niin se kuvaa sydämeni olotilaa tällä hetkellä liiankin hyvin. Viimeistä iskua odotellessa, tänään syntymäpäiväänsä viettäen, täältä tähän.
Minä haluaisin yhteisen elämän uuden rakkauteni kanssa, mutta puolisomme ovat nyt niin kuolettavan "rakastuneita" meihin, että tekevät kaikkensa, ettei meillä ole mahdollisuutta siihen. Täytyy todeta tässäkin, että kylläpä meidän puolisot ovat valinneetkin itselleen mainiot puolisot, jotka ovat niin mainioita, ettei voi millään päästää irti. Ei se ole rakkautta, joksi he tunnettaan nimittävät. Se on omistushalua ja pelkoa siitä, ettei tule toimeen omillaan. Todellisessa rakkaudessa toivoo toiselle vain hyvää ja onnea, eikä siihen kuulu kiristämällä toisesta kiinni pitäminen.
Minullakin alkaa olla sydän särkymäisillään ja romahdus saattaa olla tulossa.
Hyvää jatkoa!
Jumaliste... on jo rankkaa, vaikee 😮
Milläpä sitä aikuisen menemisiä ja tekemisiä rajoittaisi? Vaikka miten tuntuu että toinen tekee väärin, ja jopa virheen sekä itsensä, suhteen, että omalta kannaltaan... en tiedä. Mutta kuulostaa niin pahalta sinun kannaltasi. Minun mielestäni kyllä tuohon pitäisi nyt tulla *jokin* ratkaisu - sellainen pitkitetty piina odotellessa että koska se viimeinen niitti sydämeen tulee... ei sekään voi olla hyvästä? Koeta nyt kuitenkin sinnitellä.
Voimaa.
Yrmy
Kiitos vaikee, annoit minulle iloiset naurut unilelutarinallasi. Ei tule useinkaan naurettua näinä päivinä, mutta paljastuksien jatkoksi minun unileluni mieheni yökylään jäädessä on nalle, jonka sain häneltä eräänä hääpäivänämme. Se on virunut ja vanunut ja likastunut minun rutistaessani sitä hellyydenpuutteeseeni. Mieheni ei jostain kumman syystä pidä korvikemiehestäni 😮 . Pahimpina yksinäisinä päivinä se raahautuu sylissäni kaiken aikaa, istuu kanssani kun lueskelen tai katson telkkaa... että onko tämä nyt sitten aikuinen nainen vai sen irvikuva kuten sanoit...
Ja sinä pettäjä, tiedän varsin hyvin, ettei ole helppo pettäjänkään osa. Luen pettäjän tuskaa mieheni kasvoilta kaiken aikaa. Ja kyllähän siitä hänenkin tuskastaan puhutaan, eikä aina vain minun... 😟 Mutta älä usko, että kukaan huvikseen "ripustautuu" kehenkään kyllä se kaikki johtuu luopumisen tuskasta. Itse ainakin olen tehnyt yrityksiä luopumisen suuntaan vaan en ole onnistunut tunteitani tukahduttamaan.
Sorry en muista teidän nimiänne mutta joku kertoi miehensä jääneen kahden perheen loukkuun. Olen saanut niin tarpeekseni nähdessäni mieheni kahden naisen loukussa, että otin yhteyttä eilen toiseen naiseen. Laitoin vain lyhyet onnittelut voitosta ja toivotin onnellista elämää. Olen niin voimieni äärirajoilla, ja kun mieheni ei pysty ratkaisuja tekemään, yritän edes tehdä ratkaisuja omalla tahollani. Ei sillä ettäkö minulla olisi juuri voimia laittaa töpinäksi... mutta ajattelin, että jos aloitan lumipallon, niin ehkä voimat löytyvät pallon vieriessä eteenpäin. Tämä toinen sitten teeskenteli hämmästynyttä, että onko tilanne minulle todellakin niin vaikea ja tuskallinen. Hän ei ole vihamieheni 😝 ja kysyi mitä minä halusin hänen tekevän 😟. Joten tänään laitoin vastaukseni. Kerroin kuinka tuskallinen tilanne minulle on, sillä olin jo muutoin erittäin heikoilla jäillä burnouttini ja masennuksen myötä. En olisi tarvinnut enää tällaista iskua lahjana kaupan päälle. Yritin pitää ilkeän kieleni kurissa 😠. Sain sitten vastauksen jossain vaiheessa, että jos tilanne on tällainen, hän on valmis kävelemään... ei sitten haluakaan rakentaa onneaan muiden kustannuksella... pitäisikö minun nyt sitten siihen uskoa???? Entäpä mieheni tunteet - en koskaan ottanut yhteyttä häneen, koska mieheni selvästikin on myytyä hänen suhteensa. Ja niin dominoiva kuin kuulemma olenkin, tiedän, etten voi päättää hänen tunteistaan. Väittää kyllä, ettei suhteella ole tulevaisuutta. Joten olen yrittänyt odottaa ja olla kärsivällinen mikä ei todellakaan ole vahvuuteni...
En tiedä veinkö tilanteen ojasta allikkoon epätoivoisen ratkaisuyritykseni kautta 😎. Joka tapauksessa, kun mieheni tuli kotiin, kerroin hänelle meidän naisten viestinvaihdosta ja annoin hänen lukea viestini pysyäkseen kärryillä. He tapaavat tänä iltana oppitunnilla, ja yleensä tämä on yksi niistä yökyläilloista, joten pohtikoot nyt sitten tahollaan. Mieheni ei kumma kyllä minua läksyttänyt moisesta aloitteesta. Joten storymme on nyt sitten tässä vaiheessa.
Kertokaahan taasen miten teillä muilla pyyhkii. On piristävää huomata, ettei ole toilailujensa kanssa yksin. Kuten sanoin miehelleni tänään, mielestäni me kuitenkin toimimme stressitilanteissa jokseenkin yhdenmukaisesti. Se mikä itseä väliin hävettääkin ei välttämättä olekaan sitten niin tavatonta, kun vaihdamme kuulumisiamme. Ja pettäjälle haluaisin sanoa, että aina syytä on sekä sysissä että sepissä, jos halutaan syyllisiä etsiä. Ei se kuitenkaan auta asiaa. Minua on kiehtonut vaikeen tarinassa se molemminpuolinen yritys osoittaa kunnioitusta vaikeuksista huolimatta. Ei meistä kukaan enkeli ole, mutta jos pystymme osoittamaan rakkautemme vaikeuksien keskelläkin, se on jotain 🙂👍 Tsemppiä kaikille.
Hei vaikee,
unohdin jo viestisi lopun - syntymäpäiväonnittelut sinulle! Itse olin 40-synttärinäni psykiatrin juttusilla anomassa ekaa sairaslomaa ja yrittämässä ekaa irtiottoani karkumatkalla kotoa. Joten voin arvata kuinka korkealla on juhlamielesi... älä kuitenkaan menetä toivoasi, emme aina tiedä mikä meitä odottaa nurkan takana. Kyllä sinä jaksat, olet ollut vahvoilla tähänkin asti. Sitäpäitsi olet saanut koko joukon virtuaaliystäviä ketjun myötä! Älä luovuta! 🙂👍
Olen seurannut tätä viestiketjua, vaikka en aemmin olekaan kommentoinut. Olen todella pahoillani puolestasi Vaikee. Tuntuu pahalta lukea tarinaasi ja toisaalta ihailen voimaasi, olet vahvempi ihminen kuin itse varmaan uskotkaan.
Itse olen ollut mieheni kanssa n.10,5 vuotta ja meillä on kaksi lasta. Mieheni petti minua keväällä 2005. Viiden kuukauden ajan tapaili toista naista selkäni takana, myös seksi kuului tähän sivusuhteeseen. Kun sain tietää tapahtuneesta vaadin miestäni lopettamaan kaiken yhteydenpidon tuohon toiseen naiseen. Sanoin, että "vain lasten takia tähän liittoon ei kumpikaan jää, vaan syyn täytyy löytyä meistä kahdesta, mutta jos yhteydenpitoa siihen toiseen naiseen et lopeta heti ja välittömästi, niin tämä meidän parisuhde on ohi." Totesin, että minä en pysty aviomiestäni jakamaan. Mieheni lopetti yhteydenpidon todellakin tasan siihen, minä soitin sille toiselle naiselle kertoakseni, että tiedän uskottomuudesta ja että mieheeni on enää turha koittaa ottaa yhteyttä - tosin kun nainen kuuli että puhelimessa olen minä, hän löi luurin korvaan, soitin uudestaan ja jätin vastaajaan viestin. Hänestä ei ole kuulunut mitään tämän jälkeen.
Mutta töitä suhteemme ja luottamuksen palauttamisen eteen meillä tehdään todella kovaa yhä - ja tullaan tekemään pitkään. Minulla esim. on lupa tarkistaa mieheni kännykkä ja sähköposti silloin kun haluan jne. On tuntunut hyvältä huomata, että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä harvemmin enää tunnen tarvetta näihin tarkistuksiin. Pikkuhiljaa se luottamuksen siemen itää uudestaan, hitaasti, mutta kuitenkin.
En näe sinua "miehen irvikuvana", todellakaan. Olet sitoutunut liittoosi ja vaimoosi, ja selvästikin rakastat vaimoasi syvästi. Ihminen kestää usein enemmän kuin itse uskoisikaan. Kuten jo aiemmin sanoin, minä näen sinut vahvana ihmisenä. Olet joutunut kestämään paljon ja hyvin kypsästi olet asioihin suhtautunut. Olet pystynyt siihen, mihin minä en olisi pystynyt - jos mieheni ei olisi suostunut lopettamaan sivusuhdettaan välittömästi, meidän perheestä olisi tullut eroperhe. Minun vahvuuteni ei olisi riittänyt muuhun. Mutta toki sinunkin kannattaa miettiä kuinka kauan tätä voi jatkaa? Mitä jos vaimosi ei halua erota sinusta, mutta ei halua lopettaa sivusuhdettaankaan? Kauanko jaksaisit tällaista elämää? Kuukausia? Vuoden? Vuosia? Kuinka hyvin pystytte asioista puhumaan? Onko vaimosi valmis puhumaan kanssasi kunnolla avoimesti ja rehellisesti?
Sinulla on raskas vaihe elämässäsi menossa. Ainakin minulla uskottomuus aiheutti sen, että ne asiat pyöri mielessä jatkuvasti - se taas oli henkisesti niin raskasta, että olin fyysisestikin ajoittain aivan poikki. Koita silti silti jaksaa nähdä niitä hyviäkin asioita elämässä - vaikka vaikeatkin tunteet täytyy tuntea, älä anna masennukselle täyttä valtaa. Niin, usein helpommin sanottu kuin tehty...tiedän.
En osaa oikein muuta sinulle sanoa, kuin että toivon sinulle paljon voimia jaksaa eteenpäin. Toivottavasti kaikki kääntyy parhain päin. Usko itseesi ja omiin voimiisi, mutta älä arkaile pyytää apuakaan jos tuntuu, ettet jaksa. Kaikkea hyvää sinulle! 🙂🌻