Voimia sinulle vaikee🙂👍

Taitaa vaimosi olla rakkauden hurmiossa; kuvittelee tekevänsä oikein eikä voi uskoa satuttavan muita, koska itsestä tuntuu niin hyvältä. Kun se huuma on ohi, niin totuus voi ollakin raskas kohdata. Silloin ehkä huomaa sen kaiken hyvän ja arvokkaan, vasta kun sen on menettämässä.

Tätä vaan et saa toista ymmärtämään väkisin, hän huomaa sen aikanaan. Se ei kyllä itseäsi auta eikä lohduta tällä hetkellä yhtään. Kirjoititko vaimollesi siitä, miten pahalta sinusta tuntuu? Olet hyvä kirjoittamaan ja osaat ilmaista tunteesi hyvin. Auttaisikohan yhtään, jos kirjoittaisit vaikka viikon ajan päivittäin tunteistasi ja ajatuksistasi ja antaisit sitten vaimollesi luettavaksi.

Jos rupeaa liikaa ahdistamaan, hae apua. Itse en aikanani selvitellyt tunteitani ammattiauttajan kanssa ja olen sitä vähän katunut. Myöskään entinen mieheni ei halunnut silloin asioita kanssani selvitellä. Nyt hän olisi valmis tapaamaan ja puhumaan. Minulta vain on luottamus häntä kohtaan pahasti mennyt enkä tiedä pystynkö rakentavaan keskusteluun.

Kerrotko Jatzi kuulumisiasi? Saisimme asialle laajemman katsantokannan.

lempi-ilona kirjoitti 29.01.2007 klo 23:38:
Omien kokemusteni perusteella olen kuitenkin ihan varma että sinä olet liian luottavainen ja sinisilmäinen vaimosi suhteen.

Näin on. Nyt sen viimeistään tiedän. En ole vain halunnut uskoa siihen, vaikka tässä ketjussakin minua on siitä varoiteltu. Nyt on luottamus ja usko käytetty loppuun. On se uskomatonta kuinka yli puolet tähän astisesta elämästäni tärkeimpänä ja rakkaimpana ihmisenä kulkenut kykenee valehtelemaan jatkuvasti kirkkain silmin päin näköä. On tässä suomut pudonneet silmiltä, kun joka viikko jotain uutta paljastuu ja aiemmat totuudet vaihtuvatkin lannoiteläjäksi. Kovin vaikea tässä on edes ystävänä pysyä.

Eilen illalla viimeksi häntä haastattelin viikonlopun riennoista ja tulihan sieltä tunnustus, että edelleen on käyty makeammilla vesillä kalassa. Onhan tuo kieltämättä nerokas ratkaisu, että kotona on talonmies joka hoitaa käytännön jutut ja muun tylsän rutiinin ja sitten toisaalla mies jonka kanssa voi hoitaa sen kivan osuuden. On se viisas! Ja tätä on jatkunut hölmön talonmiehen silmien alla toista vuotta.

En ala eilistä sananvaihtoamme tähän kirjaamaan, mutta eipä ole itkettänyt enää. Lähinnä nauratti hänen juttunsa. Ja kieltämättä (anteeksi etukäteen kielenkäyttöni) nyt vituttaa enemmän kuin koskaan ja pää tuntuu olevan täynnä pyhää vihaa. Se miten rouva on tämän tilanteen hoitanut ei kyllä tule auttamaan häntä myöhemmin. Vaikka kauniisti sanoi, että hän on jättänyt asioita sanomatta minua säästääkseen. Eiköhän tuo ole lähinnä toiminut noin säästääkseen itseään. Olisin varmasti edelleen kiltti ja nöyrä, mikäli olisin vielä siinä uskossa, että "se rakkaus vaan loppui, eikä mitään muita virityksiä ole". Jestas mitä tuubaa!

Sellaista. Tulipas minusta kerralla katkera, kyyninen ja hyvyyteen uskonsa menettänyt mies. Edelleen tosin aiomme toistaiseksi asua saman katon alla, vaikka hän eilenkin kysyi, että joko alkaa kämppää etsimään. Minun täytyy nyt hetki pohtia, ettei tule tehtyä tyhmyyksiä. Päässä kiehuu ja kuplii, ajatuksia olisi enemmänkin, mutta ne ovat vielä niin sekaisin ettei kannata nyt yrittää kirjoittaa enempää. Kiitos edelleen teille kaikille mukanaeläjille, olette nyt tärkeä osa elämääni.

Tervehdys!

Olen seurannut tätä Vaikeen topikkia alusta asti ja mielenkiinnolla avaan tämän joka ilta uudestaan, odottaen muutosta parempaan.
Mielestäni vaimosi tarvitsisi jonkinlaisen herätyksen, että rupeaisi ottamaan tilanteenne todesta.
Joissain tapauksissa muutos on ainut tie onneen, vaikka se tarkoittaisikin sen yhteiselon loppumista. Helppoa päätöksen teko ei varmasti ole, jo lastennekin vuoksi, mutta miten kauan hermonne (teidän kummankin) kestävät tuollaista raastavaa tilannetta? Jos pitkään näytellään lapsille, että kaikki on kunnossa ja joku kerta sitten pamahtaa kaikki kerralla ja toinen lähtee metelillä, niin se vasta järkytys lapsille onkin! Itse parin pienen äitinä sitä ajattelee lähes kaikki aina heidän kannaltaan ensin..
Tälläisiä vaan olen mietiskellyt sinun elämästäsi.

Paljon voimia sinulle Vaikee! 🙂

Se on aina rankka herätys... en tiedä, kai sitä vaan haluaa uskoa että toinen suhtautuu lupauksiin ja koko suhteeseen samalla vakavuudella kuin mitä itse, ja niinpä antaa varoitusmerkkien mennä ohi, kieltää sitkeästi...

Tuo vitutus/pyhä viha -vaihe on sellainen, mikä pitää varmaan käydä läpi, mutta (no, ottaen huomioon miten fiksusti vaikee tuntuu asiat hoitavan, niin tämä varoitus lienee turha, laitan sen silti: ) pidä huoli siitä, miten sen vihan ja pahan olon purat. Jos tarvitsee heitellä sontaa siivilään, niin tee se vaikka täällä, tässä foorumissa. Riippumatta siitä mitä jatkossa tulee ja miten aiot tästä eteenpäin, sen helpompi hengittää mitä vähemmän purat ihan silkkaa vitutusta kotiväkeen. Okei, siis kyllä, on oikein ja selvää ja kannattaa tehdä vaimollesikin selväksi että et ota tätä tyynesti - herrantähden, kyse on kuitenkin elämän mallista ja perheestä ja vuosien suhteesta - mutta hirvittävä rähjääminen antaa vain vaimollesi tekosyyn kehitellä omia viritelmiään.

Rankkaa tulee varmasti olemaan. En tiedä, miten tällaisessa anonyymissa verkkovertaisryhmässä voi auttaa, mutta jos jotenkin voi, niin sano.

Voimaa.
Yrmy

Lappo kirjoitti 30.01.2007 klo 09:15:

Auttaisikohan yhtään, jos kirjoittaisit vaikka viikon ajan päivittäin tunteistasi ja ajatuksistasi ja antaisit sitten vaimollesi luettavaksi.

Lappo antoi mielestäni hyvän neuvon. Olet hyvä kirjoittamaan ja analysoimaan tunteitasi. Vaimosi sen sijaan tuntuu olevan aika solmussa.
Ammattiauttajaa suosittelisin teille, jos vain saat vaimosi mukaan. Itseäni ainakin häiritsee se että ero tuli eikä koskaan asioita juteltu puhki. Pitäisin sitä tärkeänä vieläkin vaikka ero on jo varma ja en enää itse haikaile mieheni perään. Silti haluaisin puhua asiat kunnolla läpi.
Hyvä ettet tee hätiköityjä päätöksiä. Lasten kannalta ero täytyy hoitaa maltillisesti. Ei ikinä niin kuin meillä tehtiin. Kun olin ilmoittanut miehelle että tänään lähdet (lopen väsyneenä, enkä sanatarkasti sitä tarkoittaen), niin homma meni juuri niin. Mies kertoi lapselle että "isä on mähminyt asiat niin että isä ja äiti ei voi enää asua yhdessä". Hän muutti samana iltana sen naisen luo.

Viikon päästä lähdöstä minulla oli viikon pituinen kurssi toisella puolella Suomea ja pyysin että mies tulisi lapsen kanssa kotiin huolehtimaan hänestä. Se oli kuulemma luonnotonta ja minun piti pyytää vanhempani meille. Mieheni mielestä pojan pitäisi tulla tapaamisviikonloppuina uuden naisen kotiin. Poika 15 v. ei halua sinne mennä joten tapaamisia ei suurin piirtein ole lainkaan. Mieheni ei ole tavannut lastaan kuin noin kerran kuussa pizzeriassa tai hampurilaisilla. Vanhempaan lapseen, jolla on eri isä, mutta jonka isänä hän mielellään esiintyi 17 vuotta hän ei ole tavannut kertaakaan.

Tunnut hyvältä talonmies isältä, älä luovu lapsistasi.

Hei vaikee,

Saman ohjeen antaisin, että pidä huoli siitä, että sinulla on jonkinlainen pitävä varaventtiili. Itse en ole osannut huolehtia tarpeeksi siitä, että voisin purkaa riittävästi negatiivisia tunteitani. Ja tietysti ne sitten kohdistuvat puoliskooni mitä kummallisimpina purkauksina. Mikä taas ei edistä tilannetta. Joten mikä ikinä onkin sinulle sopiva tapa purkaa kuohuvia tunteitasi, pidä siitä kiinni. En tiedä, tapasitko kaveriporukoissa, kuten aioit jossain vaiheessa, ja mietit tuleeko siitä ihmissuhdeistujaiset. Opin viime syksynä kuitenkin sen, että kaikkea ei ole hyvä kertoa... yksi ystäväni läksytti minua pahemman kerran tehtyäni ratkaisun, joka ei ollutkaan hänen mieleensä 😮. Kukaan ei kuitenkaan voi antaa kenellekään valmista ratkaisua purtavaksi. Ihmissuhdejuttuihin ei ole yhtä kaavaa. Olemme jokainen yksilö, ja jokainen pari omanlaisensa. Yhdessä suhteessa seikkailujen jälkeen palataan takaisin ja toisessa ero on se oikealle tuntuva ratkaisu. Joten kypsyttele ihan rauhassa päätöstäsi. Olen oppinut sen, että päätöksiä pystyy tekemään vasta silloin, kun on itse niihin valmis. Ei auta pientä vähää, että joku tulee sanomaan sivusta, että jätä jo mokoma. Meillä on omat syymme ja tarpeemme puida asioita omassa tahdissamme, joten antakaamme itsellemme aikaa 🙂

On tosi kiva, että sinulla on lapset tukena ja turvana, aivan kuten sinä olet heille. Oletan, että he kokevat jotain samaa kuin sinäkin, eli että heidät on jätetty jossain määrin heitteille. Lapset aistivat läheistensä huolet ja murheet herkästi, ja olen varma, että he myötäelävät tuskaasi hiljaisesti. Hekin varmasti tarvitsevat jossain vaiheessa tukea käsitelläkseen omalla tahollaan parisuhteenne myrskyä.

Ja kuten joku muukin sanoi, kyllä sinullakin on oikeus kiehua, ja antaa reipastakin palautetta vaimollesi. Meillä kun ei ole sitä kristallipalloa käsillä, mikä voisi paljastaa vaimosi todelliset sisimmät tunteet. Joten emme voi tietää, kuinka tärkeä tuo uusi suhde hänelle on. Ulkoinen kylmyys sinua kohtaan ei välttämättä paljasta, mitä hänen sisimmässään liikkuu. Mutta vaikka hän ei tunnu olevan halukas pariterapiaan, hae itsellesi toki kaikki mahdollinen tuki. Tarvitset sitä myös jaksaaksesi olla pilarina lapsillesi.

Muuten en sanoisi, että olet sinisilmäinen. Kyllä me kaikki tunnemme jotain olevan vialla, mutta on eri asia mitä haluamme nähdä. Vain siksi, ettei elämässä joka päivä rakenneta pitkää ihmissuhdetta, ei ole helppoa heittää kirvestä kaivoon noin vaan. Laitamme peliin itsemme, kun rakennamme yhteiselämää vuosikausia. Liitämme siihen toiveemme ja unelmamme. Ei ole ollenkaan niin yksinkertaista kääntyä kannoillaan.

Meitä samoin kokevia on niin monta, joten on mukava tuntea saavansa tukea näinkin vaihtamalla ajatuksia puolin ja toisin.

Voimia teille kaikille ketjussa roikkuville 🙂🌻

jokujossakin kirjoitti 01.02.2007 klo 13:15:

Meitä samoin kokevia on niin monta, joten on mukava tuntea saavansa tukea näinkin vaihtamalla ajatuksia puolin ja toisin.

Totta. Täältä kyllä on saanut uskomattoman paljon energiaa ja myötätuntoa. Kiitos vielä kerran kaikille.

Nyt kun tässä pari päivää ehdin laannutella vihaani, niin tuntuu jälleen paremmalta. Eilen taas ennen nukahtamista juttelimme asiallisesti ja avoimesti kaikista asioista parisen tuntia. Oikein hyvä keskustelu oli. Yritämme nyt ottaa entistä paremmin hajurakoa tähän tilanteeseen ja antaa arjen laskeutua tilanteen päälle. Varsinkin kun nyt jo tunnen kykeneväni siihen.

Sitä meidän "poikien iltaa" ei ole vielä tullut, kun tuntuu olevan niin vaikeaa järjestää neljän miehen aikataulut yksiin. Mutta huomenna olen menossa yhden työkaverini kanssa iltaa istumaan (olen edelleen ilman alkoholia ja aion olla illan kuskina). Sen lisäksi varasin juuri lentoliput erään toisen kaverini luo ja vietän hänen kanssaan muutaman viikon päästä kolmen päivän loman. Pääsee hiukan tuulettumaan. Hän on eronnut mies ja asuu yksin; hänen poikansa on äidillään kyseisen viikon. Hän on ollut ilman alkoholia jo useiden vuosien ajan, joten silläkään reissulla ei tarvitse joutua "kiusaukseen".

Sen vielä tahdon sanoa, että vaikka olen vaimoani tässä ketjussa välillä hieman morkannutkin, niin ei hän missään nimessä huono äiti ole kuitenkaan ollut, vaikka useampienkin kirjoituksesta sellaisen oletuksen voi aistia. Olkoonkin että on ollut paljon liikenteessä, niin eivät lapset häntä ole silti alkaneet vierastaa. Eli vaikka hänestä ei ole nyt minulle vaimoksi ollut, niin lapsillemme hän on silti paras mahdollinen äiti edelleen ja on ehkäpä osoittanut vielä enemmän hellyyttä heitä kohtaan kuin "normaalisti". Lienee osittain huonoa omaatuntoakin mukana, kun olen maininnut lasten jonkinlaisesta ikävästä äitin kanssa tekemiseen ja olemiseen. Pääsiäiseksi suunnittelimmekin muutaman päivän mökkeilyreissua koko perheen voimin.

Enkä edelleenkään usko, että mikäli tästä jossain vaiheessa loppu tulee, niin kumpikaan räjähtäisi tai lähtisi metelillä. Emme ole koskaan rähjänneet toisillemme tai loukanneet toista ilkeämielisesti tai perusteettomasti. Olisiko tämä ollut sitten liiankin ruusuista? 😉 Sen olemme keskusteluissamme tehneet selväksi, että kummankaan käytös ei saa vahingoittaa lapsia. Emmekä varmasti ala mustamaalata toisiamme lapsillemme, koska onhan selvää että olemme molemmat äärimmäisen tärkeitä heille, eikä ole oikein yrittää muuttaa heidän kuvaansa meistä kummastakaan heidän suuntaansa mikäli emme itse kykene enää yhdessä olemaan. Se on meidän välisemme asia.

On tämä uskomatonta kuinka paljon ihminen voikaan kestää ja miten runsaasti sekä ennustamatta ajatukset voivatkaan vaihdella. Eipä tässä osaa mitään ennustella, vaan ottaa päivän kerrallaan. Huomasin että olen tätä "päiväkirjaa" pitänyt täällä jo toista kuukautta. Kyllä tämä on ollut minulle varmasti osaltaan suureksi hyödyksi. Täytyy sitten joskus myöhemmin, kun tästä on selvinnyt, ottaa osaa myös muihin ketjuihin. Nyt ei vaan oikein kykene kuin pyörittelemään tätä omaa asiaansa.

Olen huomannut lukemalla tätä viestiketjua, että olet paininut uskomattoman paljon samanlaisten ogelmien kanssa kuin minä. Kunnioitan kirjoituksistasi huokuvaa oikeamielisyyttäsi ja sitä, että et ole antanut raskaiden tapahtumien viedä uskoasi elämään ja sen kauneuteen.

Kuten olen toiseen ketjuun kirjoittanut, olen itse 33 vuotta eli koko suhteemme ajan kärsinyt vaimoni pettämisistä ja valehtelusta. Vaimoni on kulkenut viimeiset 15 vuotta ravintoloissa ja tulee hänkin usein aamulla vasta viiden aikoihin hotelliinsa. Hän matkustaa joka vuosi tyttökaverinsa kanssa ulkomaille 1 - 2 kertaa ja ravintolayöt kuuluvat sielläkin asiaan.Vaimoni on mieltynyt nuoriin parikymppisiin poikiin, joiden kanssa hän jaksaa vehdata koko yön. Kun oikein hyvä osuu kohdalle, hän on ollut valmis pettämään, muulloin ehkä riittää hitaiden tanssiminen ja yön yli kestävä juttelu ja flirtti.

Kuten ymmärsin kirjoituksestasi, sinäkin rakastat valtavasti vaimoasi, mutta tämä ei ole riittänyt pelastamaan suhdettasi ongelmilta. Minulla on ihan sama tilanne. Vaikka olin mielettömän rakastunut ja hellä hänelle seurusteluaikana ja kaikki näytti olevan ihan täydellistä, hän petti minua 3 viikon päästä seurustelumme alkamisesta. Sitten hän petti pian toisenkin kerran ja sitten pettäminen ja valehtelu alkoi uudelleen naimisiinmenon jälkeen 18 vuoden päästä. Syvästi rakastuneena luulin olevani turvassa kaikelta pahalta, mutta asia ei ollutkaan niin. Minulle kaikkein rakkain henkilö on avannut suhteeseemme oven tuntemattomille. Asian tekee vielä irvokkaammaksi se, että tämä silloinen tyttöystäväni ja nykyinen vaimoni on ahdasmielinen uskovainen. Sekään ei suojannut meidän suhdettamme, kuten olin luullut.

Olen rakastanut vaimoani kaikesta huolimatta valtavasti ja pitänyt kiinni hänestä, mutta sisälläni olevaa tuskaa ei kukaan voi aavistaa. Sinä toimit viisaasti, kun et lähde kostamaan vaimollesi. Tein itse tämän virheen ja kadun sitä nyt syvästi. Kostaminen ei ratkaissut ongelmiani, vaan toi niitä lisää ja petetyksi tulemisen tuskaa se ei poistanut lainkaan, vaikka olin niin luullut.

Minulle paljastui kuukausi sitten uusi vaimoni pettäminen, jota hän oli salannut taitavasti ja valehdellut minulle 15 vuoden ajan. Tunteeni nousevat vuoristorataa ja laskevat helvetillisiin syvyyksiin. Tunnen ylikorostunutta rakastumisen tunnetta vaimooni, mutta välillä tämä ahdistus ja masennus vie minut mukanaan. On uskomatonta, miten kovasti petetyksi tuleminen ja valehtelu sattuu. Tiedän todella miltä sinusta nyt tuntuu. Yritän odottaa kunnes tämä vuoristoradalla poukkoilu loppuu ja sen jälkeen pyrin tekemään oikeat johtopäätökset minäkin.

Minusta ei ole antamaan sinulle mitään hyviä neuvoja. Tarvitseisin niitä itsekin. Olen kuitenkin saanut tätä viestiketjua lukemalla ehkä paremmin hahmotettua myös omaa tilannettani. Toivotan sinulle voimia taistelussasi ja tiedä se, että tilanteesi koskettaa niin monia muitakin samojen asioiden kanssa kamppailevia.

--
Sen vielä tahdon sanoa, että vaikka olen vaimoani tässä ketjussa välillä hieman morkannutkin, niin ei hän missään nimessä huono äiti ole kuitenkaan ollut, vaikka useampienkin kirjoituksesta sellaisen oletuksen voi aistia. Olkoonkin että on ollut paljon liikenteessä, niin eivät lapset häntä ole silti alkaneet vierastaa. Eli vaikka hänestä ei ole nyt minulle vaimoksi ollut, niin lapsillemme hän on silti paras mahdollinen äiti edelleen ja on ehkäpä osoittanut vielä enemmän hellyyttä heitä kohtaan kuin "normaalisti". Lienee osittain huonoa omaatuntoakin mukana, kun olen maininnut lasten jonkinlaisesta ikävästä äitin kanssa tekemiseen ja olemiseen. Pääsiäiseksi suunnittelimmekin muutaman päivän mökkeilyreissua koko perheen voimin.

Enkä edelleenkään usko, että mikäli tästä jossain vaiheessa loppu tulee, niin kumpikaan räjähtäisi tai lähtisi metelillä. Emme ole koskaan rähjänneet toisillemme tai loukanneet toista ilkeämielisesti tai perusteettomasti. Olisiko tämä ollut sitten liiankin ruusuista? 😉 Sen olemme keskusteluissamme tehneet selväksi, että kummankaan käytös ei saa vahingoittaa lapsia. Emmekä varmasti ala mustamaalata toisiamme lapsillemme, koska onhan selvää että olemme molemmat äärimmäisen tärkeitä heille, eikä ole oikein yrittää muuttaa heidän kuvaansa meistä kummastakaan heidän suuntaansa mikäli emme itse kykene enää yhdessä olemaan. Se on meidän välisemme asia.
--

Täytyy sanoa, että erittäin aikuisesti tunnutte tuota tilannetta käsittelevän, erityisesti nyt sinä mutta ilmeisesti myös vaimosi ainakin jollain tasolla. Se on hyvä kyllä, ja kenties harvinaista. Ei sillä, ei meilläkään mitenkään astiat lennelleet eroprosessissa... ehkä paremminkin niin, että nyt kun tovi on vierähtänyt tuntuu siltä, että jotain asioita jäi jopa sanomatta sellaisen ylivarovaisen ja -kohteliaan tyylin vuoksi... toisaalta, ehkä loppujen lopuksi parempi niin: ainahan asiat olisi voinut hoitaa toisella tapaa, aina jää jotain langanpäitä solmimatta, jotain sanomatta, jotain tekemättä...

Joka tapauksessa, päivitä tilannetta tänne, ennen muuta jos se helpottaa omaa oloasi. Pidä lippu korkealla, ja voimaa.

Yrmy

Hei taas,

Kuten moni muukin on sanonut, en voi kuin hattua nostaa sinulle vaikee ja vaimollesi, että pystytte pitämään keskustelun asiallisella tasolla. Tällaisissa tilanteissa kun tunteet heilahtelevat laidasta laitaan. Ei minulta löydy itseltäni tuollaista kanttia ja elämänviisautta alkuunkaan. Kun joku asia minua painaa, ennemmin tai myöhemmin se tulee sanottua, ja mitä myöhemmin se tulee julki, sen ilkeämmin se pääsee ulos. Vaikka sitten kadunkin sanomisiani hetimiten, se ei saa sanottua sanomattomaksi.

Mietin, kun sanoit EV että vaimosi on ahdasmielinen uskovainen, ja uskoit sen auttavan asiaa. Itse löin hynttyyt yhteen nykyisen mieheni kanssa suurelti osin juuri siitä syystä, että uskoin meidän moraalintajumme käyvän yksiin, vaikka kuulummekin aivan eri uskontokuntiin. Hänellä on myös taipumusta erittäin ahdasmieliseen ajatteluun tiettyjen asioiden suhteen. Olen kuitenkin elämänkokemukseni perusteella tullut siihen tulokseen, ja olemme hänenkin kanssaan siitä puhuneet usein, tiukkapipoinen asenne uskontoon (tai mihin muuhun tahansa asiaan) osoittaa juuri sen, ettei ole varma asiastaan. Avoimuus ja sallivuus tulee siitä, että uskoo lujasti siihen mistä puhuukin. Uskon vakaasti, että jos todella on sisäistänyt ja YMMÄRTÄNYT uskonsa (tai poliittisen näkökantansa tai jotain muuta), sitä ei ole tarvetta ylikorostaa, eikä painottaa. Ei ole tarvetta tehdä pesäeroa itsen ja muiden välillä, koska tietää mihin uskoo ja luottaa. Eli tähän tarinaan liittyen olen alkanut miettiä, etteikö juuri tällaisilla ihmisillä ole itsellään pelko siitä, että he ovat rikkomassa tai rikkomaisillaan niitä moraalisääntöjä joihin heidän PITÄISI uskoa, mutta joihin he eivät sisimmässään usko.

Toinen asia, josta halusin nostaa hattua sinulle vaikee, pysy toki erossa alkoholista. Se ei todellakaan tuo mitään lohtua näihin tilanteisiin. Jos se nyt sitten tuo lohtua mihinkään ylipäätänsä. Kyllä apu ja voima tulee jostain ihan muualta. Suuren osan elämääni olen elänyt alkoholista "vapaana", ja kyllä sitä hauskaa voi pitää muutoinkin. Kyse on korvien välistä, ei pöytäjuomasta 😎. Yhteiskuntamme vain on niin alkoholikeskeinen, että itse asiassa kun päätin jättää alkoholin uudelleen kokonaan, minua huvittaa kuinka huolestunut ympäristöni on. He kuvittelevat, että minun elämästäni puuttuu se jokin 😀. Työpirskeissä huomasin, että monet rohkaistuivat jättämään ryypyn väliin esimerkkini voimalla... Yritin osoittaa, että hulluttelu ei lopu alkoholiin, ja järjestin meille kivaa ohjelmaa ajankuluksi. Aivan kuten joskus ennen vanhaan ennen muinoin kun harrastimme vielä seurapelejä 😋.

Kuten sanoit vaikee, meistä löytyy yllättävän paljon ytyä, enemmän kuin seesteisinä aikoina voisimme kuvitella. En tosiaankaan tajua, millä ihmeen voimalla edelleenkin jaksan toivoa, että avioliittoni korjautuisi. Hyvä niin. Mutta tuli mitä tuli, olen päättänyt, että tämä vuosi on edellistä parempi. Ja siksi olen luvannut itselleni pitää paremman huolen omista voimavaroistani, sillä tiedän, että jollen pääse takaisin elämään kiinni, miehelläni ei ole paljoa toiveita saada otetta yhteiselämästä, jonka yhteistoimin lähes heitimme roskiin. En nimittäin kuvittele, ettenkö olisi itsekin syyllinen osaltani siihen tilanteeseen, mihin olemme ajautuneet 🙄.

Oikein hyvää viikkoa kaikille. Helmikuun ensimmäiset nimipäivät aina tuovat minulle toivoa mukanaan... Aamu... Valo ja sitten Kynttilänpäivä... valoa kohti olemme menossa 🙂🌻

yrmy kirjoitti 02.02.2007 klo 11:56:
Joka tapauksessa, päivitä tilannetta tänne, ennen muuta jos se helpottaa omaa oloasi. Pidä lippu korkealla, ja voimaa.

Kiitoksia vaan. Päivitelläänpä taas, vaikka ei tässä mitään ihmeempiä ole tapahtunutkaan. Tai, no sen verran, että olinpahan taas liikkeellä lauantai-iltana. Kaverin luona olin saunomassa ja mentiin sitten kaupungille. Olin kuskina. Kummasti nosti fiilistä ja itsetuntoa, kun ravintolassa useampikin naisihminen olisi minut seuraansa halunnut ja liimautuipa yksi pidemmäksikin aikaa juttelemaan vaikka itse en tehnyt mitään aloitteita, istuin vain tuolillani. Yöpaikkaakin olisi tarjonnut. Annoin kohteliaat pakit sanoen että ehkä joskus, tilanne ei nyt ole sopiva. Mutta mukava on kuulla kohteliaisuuksia ja kauniita sanoja kun ei niitä ole kotona kuullut kuukausiin. Poskisuukkoja, halauksia ja silittelyjäkin sai tuntea pitkästä aikaa (suulle suuteluun en ollut innostunut). Olin muunmuassa söpö, komea ja syötävä muutamia mainitakseni 😋.

Pakko myöntää, etten ole nyt koko aikaa edes halunnut olla enää kohtelias. Välillä on tullut oltua aika piikikäskin, eilen viimeksi kun näin meidän kakkosautomme tuon "paremman miehen" parkkipaikalla. Puhelimeen ei vastattu, oli kaiketi äänettömällä ettei hommat häiriinny kesken kaiken. Niin, töissä vaimo silloin oli 😀. No, siinäpä nauttii elämästään. Tuntuu että minun pääni kestää jo mitä vaan. Koetetaan nyt olla hyvät vanhemmat lapsillemme. Ajattelin kyllä tuon turhan naljailunkin saada jätettyä pois kokonaan, kun ei se ainakaan tee yhdessäasumista yhtään mukavammaksi.

Että sellaista täältä. Ken elää, se näkee...

vaikee kirjoitti 06.02.2007 klo 11:28:

Mutta mukava on kuulla kohteliaisuuksia ja kauniita sanoja kun ei niitä ole kotona kuullut kuukausiin.

Hei taas,

Minua itse asiassa nauratti kun luin tuon, sillä se on NIIN tuttu tunne. Joten olen yrittänyt parantaa omia tapojani asian suhteen toivoen, että metsä vastaa kuin... ja onhan se helpottanut hiukan meidän molempien pahaa oloa 🙂👍. Niin viisaasti kuin mielestäni 😀 olen puoliskolleni sanonutkin, etten ole hänen vihamiehensä elikkä naisensa, ei sitä kaikella rehellisyydellä juuri ole käytöksestäni huomannut. Puolustelin aina itseäni sillä, että petetyksi tuleminen tekee niin julmetun kipeää... niinkuin se tietysti tekeekin 😎. Mutta tilanne jumittui ainaisten negatiivisten reaktioideni tähden. Tosiasia nyt kuitenkin on, että rakastan häntä silmittömästi edelleen, ja SEN VIESTIN toivoin menevän perille 🙂🌻. Ei sillä ettäkö pystyisin pitämään suuni kiinni kaiken aikaa. Aina tilaisuuden tullen pääsee ilkeily vauhtiin 😟. Ehkäpä joku päivä olen saanut työstettyä menettämisen tuskaani niin paljon, että voin taas käyttäytyä ihmisiksi myös sen itselleni kaikkein rakkaimman ihmisen kanssa 😮. Siitä huolimatta, että saatan ollakin jäänyt hänen prioriteeteissään taka-alalle. Onhan hänellä siihen inhimillinen oikeus... ottipa se itseäni päähän kuinka paljon tahansa 🙂.

Hyvää viikon jatkoa kaikille!

jokujossakin kirjoitti 06.02.2007 klo 17:12:
Tosiasia nyt kuitenkin on, että rakastan häntä silmittömästi edelleen, ja SEN VIESTIN toivoin menevän perille

Sama täällä. Välillä tosin luulin jo rakkaudenkin hiipuvan kun tuli niin paljon lietettä niskaan, mutta olenpa taas tullut huomaamaan ettei se ole kuitenkaan mennyt mihinkään. Rakastan häntä edelleen mielettömän paljon.

Tuon parin päivän takaisen kiukutuksenkin olen taas saanut käsiteltyä päässäni. Eilen (tai tänään) menikin taas melkein yhteen saakka yöllä kun asioista juteltiin. Esille tuli asioita joita ei ole tajunnutkaan. Olisi todellakin pitänyt opetella puhumaan puolison kanssa avoimemmin jo paljon aiemmin. Kumpikin vain on miettinyt asioita omassa päässään ja vetänyt omia johtopäätöksiään, eivätkä ne sitten useasti ole olleet lähelläkään totuutta. Viime öisen keskustelun jälkeen vaimokin totesi, että hän nyt vasta oikestaan pystyy rehellisesti uskomaan siihen, että voimme olla ystäviä. Nyt tässä tilanteessa sekä jatkossakin. Onhan hän kyllä hieno ihminen, tästä nykyisestä tilanteesta huolimatta, en toki muuten olisi näin pitkään kyennyt hänen kanssaan olemaan.

Itselleni lupasin, että jätän kaikki turhat nälvimiset sikseen ja vaimolle sen (taas) että annan hänelle vapaan tilan missä työstää tunteitaan. Ja pyysin kertomaan avoimesti jos joku tekemiseni tai sanomiseni ahdistaa, etten tahtomattani vaikeuta tilannetta. Kun nyt olemme tässä oppineet puhumaan toisillemme avoimemmin kuin ennen. Aika ironista, että se "puhumaan opettelu" vaati tällaisen kriisin, kun sillä olisi voinut välttyä paljolta pahalta. Siispä ihmiset, puhukaa toisillenne! Kertokaa läheisillenne miltä tuntuu ja mikä mättää. Valitettavaa on olla jälkiviisas, mutta niinhän se usein menee muissakin asioissa.

Ja kuten aiemmin totesin, oma pääni kyllä nyt kestää. Toivottavasti vaimokin pysyy kunnossa omien ajatustensa kanssa. Kiitosta taas kaikille myötäeläjille!

(Jatzin kuulumisia olisin kovasti utelias kuulemaan edelleen.)

heippa, täällä kirjoittelee nainen 40+. Olen äiti, vaimo, koht en enää opiskejija. Mieheni petti minua, ainakin oman tietoni mukaan, kaksi vuotta sitten. Tämä suhde oli pitkä ja aika intensiivinen. Tämä tapaus todella satutti minua, en ole vieläkään sitä kunnolla toipunut. Samana kesänä lähdin vapaaehtoisesti hoidattamaan itseäni sairaalaan. Pois olisin päässyt parin viikon kuluttua, en halunnut. Lopulta kotiuduin vasta lapseni aloittaessa koulun. Toki kävin aina välillä kotona. Kerran tälläisen loman aikana mieheni itkien kertoi taas pettäneensä, muutamankin kerran. Aina minun palatessani hoitoon, hän lähti reissuun.
Omahoitaja jutteli kanssani ja vakavasti ehdotti eroa.

No, tässä vielä ollaan. Minulle tuli alkoholi mukaan kuvaan, välillä enemmän välillä vähemmän. Alkohan ei muuta tee, kuin sotkee asioita.

Lähdin koulutukseen, ajattelin saada itselleni oman elämän. Ihan näihin päiviin aikoihin suht hyvin mennyt, nyt on voimat loppu. Antakaa hyvät ihmiset "viisaita neuvoja", sinäkin "pitkän parisuhteen ensim. myrsky". Miten olet selvinnyt ilman alkoa? Mitä tilalle...😯🗯️😯🗯️

avuntarpeessa1 kirjoitti 07.02.2007 klo 11:04:
Miten olet selvinnyt ilman alkoa? Mitä tilalle...😯🗯️😯🗯️

Hei. Hyvin olen selvinnyt, yllättävänkin hyvin ja helposti. Alkoholin pois jättö on käynyt aiemminkin mielessä, koska olen pelännyt sen alkavan näytellä liian suurta osaa etenkin viikonloppuisin. Tämä tilanne viimeistään antoi sen loppusysäyksen lopettamiselle, kun tein itselleni selväksi, ettei se ainakaan auta aidosti helpottamaan oloani. Nyt on mennyt kohta kuusi viikkoa ilman, enkä sen tilalle ole varsinaisesti ottanut mitään. Olen vain päättänyt ettei se nyt ole osa elämääni. Ehkä vielä joskus, en ole käyttämättömyydelleni asettanut mitään takarajaa. Voihan olla jopa etten enää koskaan kännää. On helpompi olla kun ei ainakaan tarvitse verhoutua minkään "no kännissä sanoo mitä sattuu" -tyylin selittelyihin, vaan tietää mitä sanoo ja tekee, sekä muistaa ne myös jälkeen päin. Ei sillä, kyllä nykyäänkin tulee sanottua välillä mitä sattuu, mutta tietääpä sen olevan sitten ihan oma vika. 🙂 Voimia sinullekin elämääsi!