Pitkän parisuhteen ensimmäinen myrsky
Tervehdys kaikille teille. Olen uusi täällä, eilen rekisteröitynyt. Kai jonkinlaisen vertaistuen tarpeessa olen. Kerronpa mistä kenkä puristaa.
Olen nelikymppinen mies, joka on ollut saman naisen kanssa jo hiukan yli 20 vuotta. Meillä on kaksi teini-ikää kolkuttelevaa lasta ja kaikki on ollut upeaa tähän saakka. Olemme antaneet aina toisillemme vapauden kulkea kavereiden kanssa jos on haluttanut ja luottamus on ollut 100-prosenttista. Itse en ole koskaan luottamusta pettänyt vaikka tilaisuuksiakin olisi ollut.
Aloin vasta pari kuukautta sitten haistaa palaneen käryä, kun vaimo alkoi olla melkein joka viikonloppu menossa kavereiden kanssa ja minä en tuntunut kiinnostavan missään mielessä. Otin sitten yhtenä iltana asian esille ja hän myönsi että hän elää jonkinlaista murroskautta, eikä tunne tällä hetkellä minua kohtaan enää rakkautta. Totta kai hämmästyin kauheasti, että mihin se rakkaus noin vain katoaa, mutta silloin juttu jäi pintapuoliseksi ja ajattelin että katsellaan, ehkäpä se siitä.
Sitten kolmisen viikkoa sitten pommi putosi. Vaimo oli ollut taas viikonloppureissulla kaverinsa kanssa Levillä ja kun hän tuli kotiin, kävin hänen lompakollaan etsimässä käteistä kun omani oli lopussa. Ihan normaali käytäntö meillä, kaikki rahat ovat aina olleet yhteisiä. Kauhukseni löysinkin sieltä e-pillerit. Minulta on piuhat katkaistu jo useampi vuosi sitten, joten minua varten niitä ei tarvita. Matto lähti alta ja palanen lattiaakin. Otin asian esiin illalla ja hän myönsi pettäneensä minua muutaman kerran yhden miehen kanssa, mutta että se suhde on ohi eikä hänellä nyt ketään ole eikä haluakaan. Se on vain kovin vaikea uskoa jos nainen syö pillereitä. On ilmeisesti syönyt jo vuoden päivät. Ja minä tollo en ole huomannut mitään!
Seuraavana yönä en kyennyt nukkumaan. Lähdin aamulla töihin, mutta en pystynyt olemaan ja lähdin sairaslomalle. Olin kotona kaksi päivää ja sitten palasin töihin. Asiasta olemme vaimoni kanssa pystyneet puhumaan hyvinkin avoimesti ja ilman riitelyä. Luulin ennen että jos tällaista paljastuisi, pistäisin vaimon heti ulos talosta, mutta rakkaudella näyttää olevan sellainen voima etten olisi uskonutkaan. En osaa olla hänelle juurikaan edes vihainen ja rakastan häntä edelleen suunnattomasti.
Lasten ja asuntolainan ynnä muiden käytännön seikkojen vuoksi olemme sopineet asuvamme edelleen yhdessä. Kavereina. On kamala asua ihmisen kanssa jota rakastaa, mutta ei saa vastarakkautta. Olosuhteisiin nähden meillä on mennyt hyvin. Joulukin meni kivasti, mutta välillä päänuppini ottaa oman elämänsä ja kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Olen väsynyt, itkuinen ja ruoka ei maistu. Alkoholi on nyt maistunut, sen avulla olen saanut unen, mutta eihän se mikään lääke ole. Olen käyttänyt sitä normaalistikin melkein joka viikonloppu, mutta en varsinaisesti kännäten vaan illalla muutaman paukun ottaen. Nyt ajattelin että lopetan kokonaan alkoholin käytön, ettei mopo karkaa käsistä.
Sain vaimoltani luvan käydä vieraissakin, kun hän ei nyt pysty kanssani rakastelemaan. Tässä on nyt mennyt ilman seksiä jo reilut pari kuukautta ainakin, mutta ei minua silti kiinnosta mennä peuhaamaan kenenkään muun kanssa, kun en tähänkään saakka ole halunnut. Sanoin vaimolle, että on minulla edelleen terveet kädet.
Vaimo kyllä sanoi, että hän ymmärtää jos en tätä tilannetta kestä ja että hän voi alkaa etsiä asuntoa, mutta en minä halua häntä pois päästää. Odotan kai lähinnä sitä, että hänen kadonnut rakkautensa minua kohtaan palaisi. Olemme nyt eläneet ihan kuin ennenkin, mutta ilman läheisyyttä. Juttelemme kuten ennenkin. Yöt ovat parhaita, koska nukumme kuitenkin edelleen saman peiton alla ja silloin pääsen pitämään häntä kainalossani.
Niin, lisäksi sain selville, että hänellä on joku miesystävä. Työkaveri. Minua neljä vuotta vanhempi eronnut mies. Vaimoni on häneen yhteydessä puhelimitse lähes päivittäin. Minulle hän vakuuttaa, että tuo mies on vain kaveri. Tahdon kyllä uskoa että näin on, koska en kestä ajatusta että hänellä edelleen olisi vakituinen, vaikka hän on sanonut ettei ketään ole eikä haluakaan. Kummastuttaa kun hän ei ole tuosta kaveristaan koskaan puhunut mitään, vaikka on tiiviisti yhteydessä.
Tulikohan tuossa nyt kaikki? Anteeksi jos teksti on hieman harhailevaa, pääni ei ole ollut oikein kuosissa viime aikoina. Olen välillä miettinyt ammattiauttajalle menoa. Vaimoni ei halua millekään parisudeterapeutille mennä. Miltä tämä tilanteemme kuulostaa? Onko meillä vielä toivoa ja onko nykyinen järjestelymme ollenkaan viisas? Kiitän etukäteen kaikista kommenteista, neuvoista ja kysymyksistä joita tämä ehkä teissä herättää. Olen eilen lukenut täältä muita viestejä ja todennut että fiksuja ihmisiä täällä näyttäisi olevan.
Mitäpä vaikee, jos lähtisitkin vaimosi seuraksi viihteelle tänä viikonloppuna. Kun kerran elelette kavereina, niin sehän sopisi mainiosti, kavereitahan vaimosi käy tapaamassa. Saisit hänen suhtautumisestaan ehdotukseesi ja käytöksestään varmaan jonkinlaista viitettä tämänhetkisestä tilanteesta.
Minun tapauksessani puolen kaupunkia oli mieheni seikkailuista paremmin selvillä kuin minä, joka vietin viikonloput täällä maalla lasten kanssa, miehen kulkiessa "peli-ja työkavereiden seurassa". Jälkeenpäin on selvinnyt, että jopa minulle tutut ja melko läheiset henkilöt tiesivät tilanteen ennen minua. He eivät vain halunneet tai osanneet kertoa siitä, koska toivoivat tilanteemme palautuvan ennalleen. Tämä aiheutti sen , että mieheni kuvitteli kaikkien hyväksyvän hänen käytöksensä. Tuskin muiden ihmisten suhtautuminen hänen käytöstään kuitenkaan olisi muuttanut. Itse olisin ehkä selvinnyt vähän vähemmillä kolhuilla, jos olisin tiennyt totuuden asioista vähän aiemmin.
Asioihin tottuu, en ennen pitänyt erikoisena sitä, että mieheni kulki viikonloppuisin kavereiden kanssa, minä en yleensä koskaan, se tuntui luonnolliselta. Nyt se tuntuu tosi oudolta, samoin se, että vaimosi kulkee viikonloput kavereidensa kanssa. Oletko itse aina kotona lasten kanssa? Onko sinulla omia ystäviä ja tapaatko heitä? Minulla ei ollut ja kun mieheni,jota luulin parhaaksi ystäväkseni, lähti, olenkin melko yksinäinen.
Hyvää viikonloppua kaikille!
Lappo kirjoitti 12.01.2007 klo 13:56:
Mitäpä vaikee, jos lähtisitkin vaimosi seuraksi viihteelle tänä viikonloppuna.
-------
Oletko itse aina kotona lasten kanssa? Onko sinulla omia ystäviä ja tapaatko heitä?
Lauantai-iltana ehdotin hänelle, että lähtisi kanssani kaupungille kaveriksi, kun molemmat lapset olivat kavereillaan yökylässä. Ei jaksanut. Kävin yksin tunnin verran pyörimässä, mutta totesin etten minä täällä mitään tee ja ajoin yhden jälkeen yöllä kotiin.
Kyllä, yleensä olen kotona. Paitsi jos minulla on työpaikan asioiden tiimoilta joitain reissuja. Kun en harrasta mitään sosiaalista toimintaa ja lähimmät oikeat kaverit asuvat sadan kilometrin päässä. Jos hyviä rokkikeikkoja on, niin siellä käyn, mutta olen huono solmimaan uusia tuttavuussuhteita.
Perjantaina kävin kriisikeskuksessa. Se oli hyvä käynti. Työntekijät olivat hyviä kuuntelijoita ja puhujia. Emme vielä sopineet uutta käyntiä, koska yritin vaimolleni viikonloppuna puhua että hän lähtisi mukaan seuraavalla kerralla. Hän mietti viikonlopun, mutta ei edelleenkään halua lähteä. Harmi. Nyt todellakin tuntuu, ettei hän halua enää edes yrittää. Tuntuu etteivät menneet ihanat vuodet ole olleetkaan mitään, kun tämä "minuun kyllästyminen" näyttää nollaavan kaiken menneen. Ja tulevaisuuden.
En nyt jaksa enkä halua kirjoittaa enempää. Pitkästä aikaa hiukkasen lyö miestä maahan. No, kotona on ollut levollinen olotila ja alkoholia en ole edelleenkään ottanut tippaakaan, vaikka lauantaina olikin työpaikan virkistäytymispäivä, jossa kaikkea olisi ollut tarjolla. Tyydyin vissyyn ja kahviin, eikä tehnyt yhtään heikkoa. Paras päätökseni aikoihin.
---Kyllä, yleensä olen kotona. Paitsi jos minulla on työpaikan asioiden tiimoilta joitain reissuja. Kun en harrasta mitään sosiaalista toimintaa ja lähimmät oikeat kaverit asuvat sadan kilometrin päässä. Jos hyviä rokkikeikkoja on, niin siellä käyn, mutta olen huono solmimaan uusia tuttavuussuhteita.
---. Hän mietti viikonlopun, mutta ei edelleenkään halua lähteä. Harmi. Nyt todellakin tuntuu, ettei hän halua enää edes yrittää. Tuntuu etteivät menneet ihanat vuodet ole olleetkaan mitään, kun tämä "minuun kyllästyminen" näyttää nollaavan kaiken menneen. Ja tulevaisuuden.
--
Huomenta.
Pahus, kun nuo kohdat tekstistäsi tuntuvat niin tutuilta - mutta silti en oikein osaa sanoa mitään ☹️ . Se on kauhean murheellista, kun on uskonut tekevänsä hyvää jälkeä arjessa, mutta sitten se viekin johonkin ... "kyllästymiseen".
No. Jos asiat ovat menossa siihen suuntaan että lähdette eri poluille, niin sitten se on tehtävä niin. Se on surullista, ja vaikeaa, ja kestää varmasti kauan. Uuden arjen ja elämänmallin hakeminen vie aikaa. Anna sitä itsellesi. Joka tapauksessa, vaikka nyt ei eroa tulisikaan, niin anna joka tapauksessa aikaa itsellesi - arvioi asioita rauhassa. Hyvä, että ne ammatti-ihmiset vaikuttivat asiallisilta, ja varmaankin hyvä ettet yritä liuottaa murheita alkoholiin.
Voimaa.
Yrmy
Helmi2:sen tarina kuullosti aika identtiseltä oman kohtaloni kanssa! Syysmasennus, ei suhdetta ja yhtäkkinen eron haluaminen koska tunteet ovat loppuneet minua kohtaan... Minun mieheni mietintänsä jälkeen nyt haluaa vielä yrittää parantaa ja pitää suhdettamme koossa, mutta en tiedä onko hän tosissaan. Hän ei voi edes ajatella terapeutille menoa. Olen ajatellut meneväni itse, mutta onko siitä hyötyä? ja mitä kautta olette apua löytäneet?
Ja vaikeen tarinassa tuttua oli se että olette kotona hyvissä väleissä, naureskelette ja nukutte saman peiton alla-näin se meilläkin alkoi sen jälkeen kun mies ilmoitti haluavansa erota. Ystäväni kehottivat minua lähtemään pois samantien, mutta kuinka olisinkaan voinut kun rakastin ja rakastan hyvin syvästi edelleen ja tulimme niin hyvin toimeen kaikesta huolimatta. Sen jälkeen kun mies ehdotti että yritetään vielä on mielestäni suhteemme jo parantanut ja sänkykamarin puolella tilanne on selkeästi parempi. silti en voi olla varma miten tässä käy ja eilen itseasiassa tuli takapakkia ihan viattoman tapauksen takia, mutta heti miehen suusta tuli: eiköhän tää ollu tässä, erotaan. Että siinäkö se yrittäminen oli heti kun pieni vastoinkäyminen tuli eteen niin heitetään hanskat nurkkaan... Niitä vaaleanpunaisia laseja minäkin pidän päässä ja tunnustan sen. Se on kuitenkin asia, jolla pystyn selviytymään tästä päivästä. On vaan laitettava itselleen raja niiden pitoon ettei hajota itseään lopullisesti.näin olen ainakin päässäni pähkäillyt.
Tsemppiä vaikeelle ja muille suhdeongelmissa pyöriville. Uskotaan että päivä vielä paistaa, vaikka se ei nyt siltä näytä!
Heipä hei taas kaikille ! Ulkona tuulee ja myrskyää.Sydämen tila suunnilleen samanlainen,mutta jotain selkeyttä suon jo itselleni. Tänään saatiin yksi konkreettinen asia yhteiselämässä päätökseen,nimittäin tilakaupan rahanjako. Uskomatonta matematiikkaa löytyy kun oikein vaikeaksi menee. Osaan pitää puoleni. Sen on maailma opettanut. Te kaikki jotka ratkotte raha-asioita; pitäkää puolenne.😠
Kovalta kuulostaa tuollainen,että talo on jäänyt kokonaan toiselle velkoineen ja siinä yrittää sitten jatkaa.
Loppiaisena surffailin netissä ja varasin matkan aurinkoon. Sunnuntaina lennän viikoksi lomalle ja katselen asioita sieltä käsin.
"Äiti,hanki itelles elämä" niinhän sanonta kuuluu. Jospa tekisin niin.
On sellaisen opettelu haasteellisen tuntoista,jos ajattelee jatkoa "saman katon alla" Se miksi jonnekkin muualle muuttaminen ei käy,on vanhat vanhempani,jotka asuvat myös tässä pihassa. Ja asuu tässä nyt nuorin poikakin. Mies ei aio muuttaa,muttei aio hoitaa vanhuksiakaan. Ääneen riitelyä harrastan hyvin vähän em. syistä.(Vanhat hoidossa muualla loman ajan)
Opinko ? Millainen on tulevaisuus tunteitten suhteen ? Kertokaa jolla on kokemusta.
Terve taas. Itselläni ei nyt ole juurikaan uutta kerrottavaa, mutta mikäli jatzi lukee tätä, niin kiinnostaisi tietää miten hänellä nyt menee.
Jatzi kirjoitti viimeksi 04.01.2007 klo 22.19, että muutto olisi kolmen viikon päästä, eli nyt olisi sen mukaan enää viikko jäljellä. Mikä on tilanteesi nyt?
Me olemme jatkaneet ennallaan. Ihan hyvässä kuosissa olen edelleen olosuhteisiin nähden. Eilen tv:tä katsellessa tuli kovin tuttu olo, kun eräässä sarjassa eronnut mies (joka piti edelleen vihkisormusta sormessaan) totesi jotenkin seuraavasti: "Kun asuu yhdessä rakastamansa naisen kanssa jolta ei saa lainkaan vastarakkautta, tuntee olevansa yksinäisempi kuin yksin ollessaan."
Ei sillä, itsepä pitkälti olen tämän nykyisen tilanteeni valinnut. Odottavan aika on vain niin kovin pitkä. Eilen olin yhteen kaveriini yhteydessä ja sovimme pitävämme illanvieton poikien kanssa parin viikon sisällä. Minä ja kolme muuta hemmoa siis. He kaikki asuvat reilun sadan kilometrin päässä, eli yökylään menen sinne. Katsotaan nyt tuleeko parisuhdeaiheinen ilta, yksi näistä kavereista tietää hiukan tästä tilanteestani, muille en ole kertonut mitään. Joka tapauksessa tulee ensimmäinen illanistujainen jonka vietän kyseisessä seurassa selvin päin. Alkoholia en todellakaan ole kaivannut ollenkaan (jota olen jopa hieman ihmetellyt).
Vaan täältä tähän tältä erää. Elämä jatkuu.
Hei vaikee ja muut,
Löysin sivuston vasta tällä viikolla ja olen odottanut kärsimättömänä mukaanpääsyä keskusteluunne. Ei sillä että minulla olisi jotain mullistavaa uutta lisättäväksi, mutta täällä viestit ovat oikeasti kannustavia ja rakentavia, joten mielelläni lyöttäydyn mukaan 🙂
Oma tilanteeni on jossain määrin sama kuin vaikeella. Takanani on kahdeksanvuotinen parisuhdeura, johon nyt sitten on sitkeästi liittäytynyt uusi nainen tositarkoituksella 😋 Mieheni ja minä olemme molemmat useista eri syistä täysin uuvahtaneita. Molemmat uskoakseni syvällä sisimmässämme rakastamme toisiamme, mutta parisuhteemme on väliin aivan jumissa, eikä ne helpommatkaan vaiheet ole välttämättä mitään herkkua.
Tilannettamme ei helpottanut sekään, että keskusteluyhteytemme jumiuduttua juoksin epätoivossani lapsuuden perheeni luo. Heillä oli heti selvät mustavalkoiset sävelet valmiina taskunpohjalta esiin vedettäviksi. Mieheni oli yks kaks kaksinaamainen manipuloija ja ties mitä. Ja tarinani jonka epätoivossani luottamuksellisena kerroin alkoikin kiertää suvussa lööppitarinan tavoin. Olimme hetkessä julkkiksia, erinomaista 🙄 Joulukorteistakin puolet tulivat vain minun nimelläni... että se siitä perheeni antamasta tuesta, sain kosolti voimaa ja joulumieltä 😯🗯️
Vaan kun asiat eivät ole niin yksioikoisia. Olin tätä ennen myös pitkässä parisuhteessa, joka oli kuin hyvin suunniteltu itsemurha. Avokkini oli väkivaltainen mielenterveysongelmainen alkoholisti ja siinä sivussa kestouskoton. Kun erinäisistä syistä sinnittelin useita vuosia hänen kuvioissaan sain kuitenkin aimo annoksen lisää pontta jo ennestään negatiiviseen minäkuvaani. Joten suhteen taakse jäätyä minun yksi tavoitteeni olikin osoittaa itselleni, että olen haluttu. Avokkinihan oli tehnyt sisäisen pelkoni selväksi, ettei kukaan ole minunlaiseeni kiinnostunut. Toki pohjimmainen toiveeni oli perustaa perhe, mutta olin elänyt niin pitkään jatkuvan perheterrorin kanssa, etten pelännyt enää mitään. Mikä tahansa mitä minulle tapahtuisi olisi helpompaa kuin helvetti jossa olin elänyt - joten aloin ajautua lyhyisiin juttuihin... ja menin hyvää vauhtia alamäkeä.
Kunnes - tapasin nykyisen mieheni 🙂🌻. En oikein ollut koskaan uskonut rakkauteen ensisilmäyksellä, mutta niin vain itselleni kävi. Tapasimme kadulla, ja kymmenessä minuutissa olin aivan myytyä. Viikon päästä tapasimme ensimmäisen kerran "virallisesti" ja siitä lähtien olimme kaikki viikonloput yhdessä ja usein viikollakin kunnes muutimme asumaan yhteen. Aivan kuten sinä vaikee, tunsin sisimmässäni että tämä mies on SE OIKEA. (Ja niin tunnen edelleenkin vaikeuksistamme huolimatta enkä osaa antaa periksi vaikka kaikki onkin hiuskarvan varassa.) Minulla oli hirveästi ongelmia itseni kanssa tuhoisan edellisen parisuhteen seurauksena, mutta uljas prinssini kärsivällisesti tuki ja ohjasi ja nosti minut lopulta takaisin jaloilleni. Eikä vain jaloilleni vaan ensimmäisen kerran elämässäni tunsin voivani jopa pitää itsestäni. Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin, että joku todella rakasti minua vikoineni kaikkineni. Joku todella välitti. Joten taloudellisista vaikeuksistakin huolimatta menimme koko ajan eteenpäin ja ylöspäin. Tai ainakin niin minusta tuntui.
Mutta nykyisin en oikein tiedä oliko kaikki hyvin vain minun omissa mielikuvissani, sillä en jaksa oikein uskoa, että onnelliseen parisuhteeseen mahtuisi sivullisia väliin. Itse aloin pari vuotta sitten vaipua nelikymppisen naisen kriisiin mahdollisesta lapsettomuudesta. En kerro koko uuvuttavaa stooria mutta tuntui kohtuuttomalta, etten voisi kokea äitiyttä miehen kanssa, jota rakastin niin kovin. Ja kaikkein eniten minua satutti saatuani tietää jälkikäteen, että hän alkoi puhua lapsen hankkimisesta juuri silloin kun toinen suhde roimusi hehkeimmillään 😭.
Takkini on aivan tyhjä, mutta olen päättänyt, että tämä vuosi on parempi kuin edellinen, joka oli kuin yhtä painajaista kaiken aikaa. Avioliitto-ongelmamme kun eivät ole todellakaan ainoa kohta mistä kenkä puristaa... taustalla on niin paljon muutakin päänsärkyä.
Toivon erityisesti sinulle vaikee, mutta kaikille muillekin voimia eteenpäin. Minua helpottaa jo suuresti, että voin edes kirjoittaa ja avautua näin. En uskalla enää avautua ystävilleni, sillä se palaute mitä sain oli niin törkeää... ilmeisesti silloin kun itse ei ole kamppaillut näiden päätösten kanssa on kovin houkuttelevaa antaa valmiiksi pureskeltuja neuvoja 😀. Joten heiltä otan vastaan pinnallista apua pinnallisiin ongelmiin, joita onkin helpompi ratkoa 😮 Tuki kuitenkin aina lämmittää suuresti mieltä. Ja kuten aina kriisitilanteissa, tukea tulee varsin yllättävältä taholtakin. Jaksamisiin!
Hei kaikki,
en ole ihan koko viestiketjua lukenut, ja ehkä tämän olisi voinut laittaa omaksi aiheeksi, mutta kirjoitan nyt kuitenkin tähän!
täällä uusi kirjoittaja. Lohduttaa hieman kun huomaa, että on muitakin onnettomia, onnettomasti kohdeltuja.
Täällä olen itkenyt kolme viikkoa joista kaksi meni myös syömättä. Päivisin yritän jaksaa töissä, illalla itken kotona.
Mieheni oli joulukuussa työmatkalla Thaimaassa kolme viikkoa (kaksi työ ja yksi loma). Lähtiessään hän vakuutti rakkautta ja kosikin ennen lähtöään. Hänen siellä ollessaan soitin muutaman kerran, mutta puhelut olivat hänen puoleltaan tosi vaikeita, joten lakkasin soittamasta koska kunnioitan hänen haluaan olla ajoittain yksin. Edes jouluna en saanut tekstiviestiä, saatikka uudenvuoden toivotuksia, kertaakaan en kuullut, että hänellä olisi ikävä minua! Tai siis kuulin kun sen väkisin onnistuin häneltä nyhtämään.
Hän palasi Suomeen 1. päivä ja hain hänet kentältä. Kaikki oli okei, hellyyttä ja rakkautta ilmassa. Siis oli saman viikon perjantaihin saakka, jolloin hän ilmoitti haluavansa omaa aikaa. Ja nyt reilu viikko sitten hän ilmoitti minun olevan "koeajalla" seitsemän vuoden jälkeen. Ja ilmoitti että kosinta unohdetaan (mihin muuten vastasin kyllä).
Olen ihan pihalla, meillä on mielestäni ollut alkuvaikeuksien jälkeen hyvä suhde, me ei huudeta eikä riidellä, molemmilla on oikeus mennä keskenään ja teemme myös yhdessä asioita.
Hän ei suostu kertomaan, miksi nyt näin.
En ole koskaan ollut näin rikki 😭
jokujossakin kirjoitti 19.01.2007 klo 18:55:
Toivon erityisesti sinulle vaikee, mutta kaikille muillekin voimia eteenpäin. Minua helpottaa jo suuresti, että voin edes kirjoittaa ja avautua näin.
Kiitoksia samoin. Minullekin on tehnyt hyvää purkaa ajatuksiani tänne, olette olleet kiitettävästi mukana keskustelussa.
Eilen aamulla katselin mielenkiinnolla ohjelmaa "Aamusydämellä" TV1:ltä. Tämä siis: http://aamusydamella.yle.fi/ Aiheena oli avioero ja erityisesti sen sopuisasti hoitaminen. Jos jollain jäi näkemättä, niin uusinta tulee huomenna, tiistaina klo. 14:20. Ihan fiksuja puhuva pariskunta siinä oli haastateltavana.
Eilen haistelin ensimmäistä kertaa, että onkohan tyttäremme (13 v.) aistinut jotain. Vaimo oli lauantaina kaupunkikierroksella kavereidensa kanssa ja tuli aamuyöstä hieman ennen puolta viittä kotiin. Luonnollisesti hän oli hiukan väsynyt (ei krapulassa, ei hän koskaan muutamaa tuoppia enempää ota) koko päivän, ja kun surkuttelin iltapäivällä hänen nuutunutta olemustaan, niin tytär sanoi että "Jos äiti onkin kyllästynyt meihin."
Naureskelin ensin tuolle lausahdukselle, mutta myöhemmin aloin miettiä, että josko siinä kuitenkin oli takana piilotettua huolestuneisuutta. Onhan ne lapset välillä kyselleet viikonloppuina, että missä äiti nyt on ja miksi. En toki ole kertaakaan hänen menojaan lapsille moittinut tai muuta, olen vain sanonut, että hän on kaverin luona ja tulee sitten myöhemmin kotiin.
Vaimon kanssa oli loppuviikosta puhetta että olisimme menneet sunnuntai-iltana käymään elokuvissa yhdessä, mutta ei hän sitten lähtenytkään kun väsytti ja telkkaristakin tuli hyvää ohjelmaa. Ymmärsin kyllä hyvin, mutta hiukkasen se pänni, koska yleensä jos joku muu kaveri pyytää johonkin, niin silloin hän menee. Minä sen sijaan olen saanut kaikkiin pyyntöihini pakit viime aikoina. En tiedä eikö hän kykene olemaan edes kaveri kanssani, vaikka näin puhetta olikin. Ei minulla ole ollut mitään taka-ajatusta edes, haluaisin vain välillä käydä jossain ulkona muutenkin kuin yksin.
No, tässäpä tämä "päivitys" tältä erää. Mukavasti muuten on kyllä mennyt. Käsitykseni mukaan vaimo on pillereiden käytön lopettanut, mutta eihän se tietenkään mitään merkitse. Konstithan ovat monet. Edelleen epäilen olemassaolevaa suhdetta toiseen mieheen ja sille epäilykselle en mitään mahda, vaikka mitään "todisteita" ei olekaan. En tosin ole todisteita etsinytkään, eikä epäilyksillekään ole muuta pohjaa kuin tunne. Näillä mennään ja yleinen olotilani on kuitenkin varsin hyvä ja virkeä.
jokujossakin kirjoitti 19.01.2007 klo 18:55:
Toivon erityisesti sinulle vaikee, mutta kaikille muillekin voimia eteenpäin. Minua helpottaa jo suuresti, että voin edes kirjoittaa ja avautua näin.
Kiitoksia samoin. Minullekin on tehnyt hyvää purkaa ajatuksiani tänne, olette olleet kiitettävästi mukana keskustelussa.
Eilen aamulla katselin mielenkiinnolla ohjelmaa "Aamusydämellä" TV1:ltä. Tämä siis: http://aamusydamella.yle.fi/ Aiheena oli avioero ja erityisesti sen sopuisasti hoitaminen. Jos jollain jäi näkemättä, niin uusinta tulee huomenna, tiistaina klo. 14:20. Ihan fiksuja puhuva pariskunta siinä oli haastateltavana.
Eilen haistelin ensimmäistä kertaa, että onkohan tyttäremme (13 v.) aistinut jotain. Vaimo oli lauantaina kaupunkikierroksella kavereidensa kanssa ja tuli aamuyöstä hieman ennen puolta viittä kotiin. Luonnollisesti hän oli hiukan väsynyt (ei krapulassa, ei hän koskaan muutamaa tuoppia enempää ota) koko päivän, ja kun surkuttelin iltapäivällä hänen nuutunutta olemustaan, niin tytär sanoi että "Jos äiti onkin kyllästynyt meihin."
Naureskelin ensin tuolle lausahdukselle, mutta myöhemmin aloin miettiä, että josko siinä kuitenkin oli takana piilotettua huolestuneisuutta. Onhan ne lapset välillä kyselleet viikonloppuina, että missä äiti nyt on ja miksi. En toki ole kertaakaan hänen menojaan lapsille moittinut tai muuta, olen vain sanonut, että hän on kaverin luona ja tulee sitten myöhemmin kotiin.
Vaimon kanssa oli loppuviikosta puhetta että olisimme menneet sunnuntai-iltana käymään elokuvissa yhdessä, mutta ei hän sitten lähtenytkään kun väsytti ja telkkaristakin tuli hyvää ohjelmaa. Ymmärsin kyllä hyvin, mutta hiukkasen se pänni, koska yleensä jos joku muu kaveri pyytää johonkin, niin silloin hän menee. Minä sen sijaan olen saanut kaikkiin pyyntöihini pakit viime aikoina. En tiedä eikö hän kykene olemaan edes kaveri kanssani, vaikka näin puhetta olikin. Ei minulla ole ollut mitään taka-ajatusta edes, haluaisin vain välillä käydä jossain ulkona muutenkin kuin yksin.
No, tässäpä tämä "päivitys" tältä erää. Mukavasti muuten on kyllä mennyt. Käsitykseni mukaan vaimo on pillereiden käytön lopettanut, mutta eihän se tietenkään mitään merkitse. Konstithan ovat monet. Edelleen epäilen olemassaolevaa suhdetta toiseen mieheen ja sille epäilykselle en mitään mahda, vaikka mitään "todisteita" ei olekaan. En tosin ole todisteita etsinytkään, eikä epäilyksillekään ole muuta pohjaa kuin tunne. Näillä mennään ja yleinen olotilani on kuitenkin varsin hyvä ja virkeä.
Välillä tekisi mieli huutaa kaupungilla vastaantuleville onnellisen näköisille nuorillepareille, että luovuttakaa hyvän sään aikana, ei se kuitenkaan kestä!
vaikee kirjoitti 22.01.2007 klo 14:55:
Eilen haistelin ensimmäistä kertaa, että onkohan tyttäremme (13 v.) aistinut jotain. Vaimo oli lauantaina kaupunkikierroksella kavereidensa kanssa ja tuli aamuyöstä hieman ennen puolta viittä kotiin. Luonnollisesti hän oli hiukan väsynyt (ei krapulassa, ei hän koskaan muutamaa tuoppia enempää ota) koko päivän, ja kun surkuttelin iltapäivällä hänen nuutunutta olemustaan, niin tytär sanoi että "Jos äiti onkin kyllästynyt meihin."
Oudolta tuntuu, että vaimollesi ovat nämä kaverit niin kovin tärkeitä. Itselläni on kaksi vanhempaa lasta parikymppisiä ja nuorin 13 v.
Nämä vanhemmat kulkevat viikonloppuisin saman aikataulun mukaan kuin vaimosi. Tuntuu, että vaimoltasi on vastuu vanhemmuudesta hieman kateissa. Ainakin minun 13-vuotiaani (myös tyttö) kaipaa ja nauttii vielä äidin seurasta kovastikin.Jos vaimosi on aina kulkenut viikonloput, voi olla ,että lapsesi ovat tottuneet siihen ja myös luottamaan siihen, että isä on aina läsnä.
Minun exäni aloitti jatkuvan viikonloppukulkemisen tavattuaan tämän toisen naisen. Oli myöskin kotona ollessaan väsynyt ja haluton lähtemään muun perheen kanssa minnekään. Aiemmin olimme ulkoilleet, liikkuneet ja reissanneet paljon porukalla.
Hienoa, jos jaksat vaikeassa tilanteessa ainakin itse pysyä vastuullisena vanhempana. Tulevat vuodet kyllä palkitsevat käytöksesi!
Hei vaikee,
Minusta on hienoa, että sinä jaksat eteenpäin niin luottavaisena tuli sitten eteen mitä tuli 🙂👍. Itselläni on viimeiset puoli vuotta eväät loppu suurimman osan ajasta. Siksi jäin kokonaan töistäkin pois. Työpaineet ja ihmissuhdeongelmat yhtaikaisesti olivat liikaa. Minun kun ei tarvitse jahkailla, josko mieheni suhde jatkuu tai ei, sillä säännöllisesti kahdesti viikkoon hän jää yökylään, kun työtkin joka tapauksessa vievät siihen maailmankolkkaan ☹️.
Luin jostain erään naisen kommentin joka pisti ajattelemaan. Hän sanoi, että miksi minä välittäisin hänen vaimostaan, kun ei miehensäkään näytä välittävän. Sillä vaikka muutaman viikon poissaoloni olikin psyykkisesti erittäin kova kolaus miehelleni (pelko minun menettämisestäni hän sanoi), ja toivoin kotiin palatessani sen laittaneen arvot kohdalleen, mikään ei ole muuttunut. Ei ainakaan kuten toivoin. Siis että meidän suhteemme olisi se joka todella jotain merkitsee. Tänäänkin erosimme riidoissa, sillä tänä yönä olen taas yksin 😭... Minun on vaikea ymmärtää, että jos jostakusta todella välittää ja tietää tekevänsä jotain mikä tätä suunnattomasti loukkaa eikä sitä lopeta... tulkitsen että silloin uusi suhde on erittäin tärkeä päinvastaisista väitteistä huolimatta.
Minusta on hienoa että sinä vaikee et ole menettänyt talonpoikaisjärkeäsi. Minulle tämä on ollut hirveä isku itsetunnolleni. Tunnen itseni niin halvaksi ja arvottomaksi. Mieheni on ollut minulle todellakin kaikki kaikessa. Elämäni on pyörinyt vain hänen ja elannon hankkimisen ympärillä. Siksi en osaa kuvitella elämääni ilman häntä, enkä todellakaan tiedä kuinka voin yhdistää todellisen tilanteen ja tunteeni. Toisen suhteen pitäisi kuulemma loppua ajastaan luonnollisesti, koska sillä ei ole tulevaisuutta. Mutta tuntien mieheni tunteellisena pakkauksena en jaksa siihen enää uskoa. Ensiksikin koska hän on jaksanut riidellä asiasta kanssani jo puoli vuotta harkitsematta vakavissaan suhteen katkaisua. Toisekseen koska he tuntevat toisensa jo puolitoista vuotta, ja molemmat ovat ehtineet kiintyä siinä ajassa toisiinsa pintaa syvemmältä. Joten se mistä puhumme on minusta hänen osaltaan vain itsehuiputusta.
Toivotan teille kaikille toiveikasta loppuviikkoa 🙂🌻
jokujossakin kirjoitti 25.01.2007 klo 12:28:
Hei vaikee,
Minusta on hienoa, että sinä jaksat eteenpäin niin luottavaisena tuli sitten eteen mitä tuli 🙂👍.
Kiitosta taas kommentoinneille. Nyt tuntuu että jaksaminen alkaa olla taas vaihteeksi aika tiukassa. Viime viikolla juteltiin pari tuntia sängyssä ennen nukahtamista, kun vaimo oli päivällä käymässä kaverinsa luona. Oli kyllä käynyt siellä, mutta olikin sitten loppuajan jossain ihan muualla kuin missä väitti olevansa. Samapa tuo, mutta kun piti taas valehdella menemisistään. (Mies)kaverin kanssa hän sanoi sitten olleensa kahvilla. Muuten oli kyllä hyvä keskustelu taas. Välillä ihan naureskeltiin ja vitsailtiin jopa tästä tilanteesta hyvässä hengessä.
Lauantai oli sitten ikävämpi. Hän lähti taas liikenteeseen ja ensin sanoin että tule sitten kun ehdit. Vähän sen jälkeen kun hän oli lähtenyt alkoi pitkästä aikaa epäilys kalvamaan mieltä ja ensimmäistä kertaa viikkoihin petin lupaukseni ja aloin penkoa hänen vaatekaappiaan, mistä ennen joulua oli vahingossa löytynyt piilotettua "tavaraa". En kyllä tunne pahaa omaatuntoa penkomisestani, koska hänkään ei ole ollut minua kohtaan rehellinen kuten on sovittu, vaan valehdellut ilmeisesti enemmän kuin vielä tiedänkään.
No, sieltähän löysin pillerireseptin, jonka mukaan viime keskiviikkona oli taas uusi annos käyty ostamassa. Kirjoitin vaimolle kirjeen jonka laitoin hänelle sänkyyn peiton alle reseptin kanssa löydettäväksi. Lähetin hänelle viestin, että tule kotiin, minä lähden kaupungille. Hän tuli sitten ennen puoltayötä ja minä häivyin saman tien. Sanojensa mukaan hän meni silloin illalla erään naisystävänsä luo, mutta olen varma ettei hän siellä ole käynytkään. Eiköhän tuo ole ollut miehen luona, jonka vuoksi pillereitä syö. Vaadin kirjeessäni, että sunnuntaina ennen nukahtamista kertoo (taas) totuuden, mutta itse olin liian väsynyt odottaakseni hänen sänkyyn tuloaan. Olin siellä kaupungilla lauantaina yli kolmeen, nukahdin varmaan puoli viiden aikaan ja heräsin ennen yhdeksää.
Ihan kiva tosin oli kylällä. Autolla olin liikkeellä ja pari tuttuakin tapasin. Ja tanssiravintolassa varsin mukavan oloinen nätti nainenkin tuli juttelemaan ja olisi halunnut hieman muutakin, mutta annoin pakit.
Todennäköisesti vaimoa on kyrsinyt lukea jättämäni kirje, mutta kyllä minuakin sen verran hatutti, ettei haittaa ollenkaan. Sunnuntaipäivä oltiin kotosalla ihan kuin ei mitään, saa nyt nähdä milloin tästä sitten puhutaan. Siis tästä minulle valehtelusta ja loppuuko se ikinä. Nyt tuntuu taas että en pysty uskomaan mitään hänen sanomisiaan. En vain jaksa ymmärtää miten tällaista epäinhimimillistä kohtelua kykenee tarjoilemaan jatkuvasti ihmiselle, joka kuitenkin on ollut tukena ja turvana sekä kumppanina niin suurissa suruissa kuin upeissa ilon hetkissäkin. Kuinka noin lämmin ja ihana ihminen voi kylmettää itsensä toista kohtaan niin totaalisesti?
No, tämä nyt tästä. Tässä töiden lomassa taisi tulla hieman poukkoilevaa tekstiä. Mietin jo että, lähetänkö ollenkaan, mutta menköön. Kuulumisiin...
Iltapäivällä löysin tämän sivuston: http://eroperhe.net/ ja sieltä keskustelualueelta kovasti kiinnostavan ketjun: http://www.eroperhe.net/keskustelu/index.php?topic=26580.0
Oli kyllä kiinnostavaa luettavaa ja tavallaan avasi paljon silmiäkin sekä antoi lisää ajateltavaa. Nyt on taas hyvä olla. Tiedä sitten miksi 🙂. Tulee mieleen Luonteri Surf -orkesterin lyriikkapätkä: "...ja jotenkin on niin tavattoman vahva olo, turha töniä, mä olen peruskallio..."
Hei vaikee,
Luin tämän pitkän viestiketjun läpi ja menin jo vähän sekaisin ihmisten vaikeista tilanteista.
Omien kokemusteni perusteella olen kuitenkin ihan varma että sinä olet liian luottavainen ja sinisilmäinen vaimosi suhteen. Jos suhteenne jatkuu niin se jatkuu ahdistuksen ja epäilyksen merkeissä sinun osaltasi ja vaimosi puolestaan kokee syyllisyyttä ainakin siinä vaiheessa kun eroatte. Tällä hetkellä vaimosi elää varmaan rakastumis- ja ihastumisvaihetta ja salaiset seikkailut tuovat väriä elämään. Se että vaimosi mielellään käy viikonloppuisin kaupungilla muka kavereiden kanssa, mutta kun sinä pyydät niin ei jaksa paljastaa kyllä tilanteen täysin. Hän pettää. Ja valehtelee. Itselleni jälkimmäinen oli pahempi asia.
Pääsiäisenä kaksi vuotta sitten sain puhelun tuntemattomasta numerosta: Tiedätkö että miehesi pettää sinua... Minä tiedän, sanoi kumealla äänellä nainen ja löi luurin korvaani. Parin tunnin kuluttua mieheni tuli kotiin pyöräretkeltä ja kun kovistelin tästä puhelusta niin minulle kerrottiin että tätä suhdetta oli kestänyt jo 3 vuotta! Ja minä sinisilmä en ollut tajunnut. Kun myöhemmin kertasin tapahtumia mielessäni niin olin kyllä ehkä epäillyt, mutta selitin asiat aina parhain päin. Eihän minun luotettava mieheni ja paras ystäväni...
Tämän puhelun jälkeen elimme hirveän kriisin, jota kesti kuukauden verran. Sitten mieheni ilmoitti että hän jää kotiin ja tehdään keittiöremontti ja se nainen unohdetaan. Uskoin kun halusin uskoa. Ja puoli vuotta menikin ihan hyvin. Seksikin oli jopa parempaa kuin ennen.
Sitten alkoi epäileminen. Ja nyt myöhemmin teidän että en epäillyt turhaan, mutta hyvin ahdistavaa oli kun epäilyksiini vastattiin aina kiukulla ja minua syyllistettiin. "Eihän tästä avioliitosta mitään tule kun koko ajan epäillään." Mieheni manipuloi minua aivan uskomattomilla tavoilla.
Sitten alkoi tulla lähipiiristä vihjeitä. Vähitellen näistä vihjeistä sain selville missä päin nainen asustelee Ja salapoliisina loppujen lopuksi lähes vahingossa sain mieheni lähes rysänpäältä kiinni.
Annoin sitten kaksi vaihtoehtoa: Mennään terapeutille yhdessä ja pistetään avioliittomme kuntoon tai sitten sä lähdet.
Mieheni sanoi ettei hän puhu vieraille ihmisille omista asioitaan. Minä lähden. Vaikeinta tässä hommassa on varmaan ollut viime kesä kun mieheni oli ilmoittanut lähtevänsä. Sitten alkoi soutaa huopaa- meininki hänen puoleltaan. Nukuttiin sylikkäin ja samalla tiesin että hän on lähdössä. Seksi oli välillä kovinkin kiihkeää. Sitten hirveitä riitoja. (17 vuotta kestäneen liiton aikana niitä oli suhteellisen vähän tähän kesään verrattuna) Kestin 1 1/2 kuukautta kunnes sanoin, että tänään lähdet. Itse ei osannut tehdä sitä päätöstä.
Lähdön jälkeen on ollut vaikeaa, mutta vähän aikaa sitten kirjoitin päiväkirjaani: Tunnen itseni nyt kokonaisemmaksi kuin puolikkaan miehen kanssa.