Hyvää iltaa sinulle.
Hemmetti. Tuota, tuntuu että olen kyllä aika kloppi sinun rinnallasi, sen verran selkeästi osaat kertoa vaikeasta tilanteesta. En nyt tiedä, tuleeko minulta mitään ylihyviä neuvoja, mutta sanon nyt jotain.

Ei sinun varmaankaan kannata syytellä itseäsi siitä, että et ole huomannut vaimosi pillereiden syöntiä yms - luultavasti tilanne on kehittynyt vähitellen, se kai on aika tyypillistä.

Ja mikä se tilanne sitten on? Ilmeisesti (pari-) suhteissa tulee erilaisia hetkiä, ja suhteen osapuolilla jotenkin kiinnostuksen ja intensiteetin taso vaihtelee. Jotkut sitten päättelevät että jos toinen ei sillä hetkellä kiinnosta, niin pitää kokeilla sitten jotain muuta 😑❓. Nyt, jokin muutos lienee edessä, joko suhteen määrittelyssä tai suhteessa "toimimisessa". Mihin sitten päädyttekin, niin sen polun pitäisi olla sellainen, mitä kumpikin tahtoo kulkea. Eli jos päätätte jatkaa yhdessä, niin kumpikin tietää, missä sitten suhteessa mennään ja on sitoutunut siihen samalla tavalla: jos kavereina, niin kavereina, jos rakastavaisina, niin rakastavaisina... jos jotain muuta, niin sekin on selvitettävä. Itseäni hieman tuossa huolestuttaa se, että vaimosi ei halua lähteä selvittelemään tilannetta ammatti-ihmisten kanssa: eikö hän näe tilanteessa ongelmaa, vai onko hän jo tavallaan päättänyt että tässä tämä, ei enää jatkoa?

Tuo keskittymiskyvyn heittely, ajatusten pyöriminen, työhaluttomuus ... ne tulevat kriiseissä vastaan. Hae toki apua, sairaslomaa, ammattikuuntelija avuksi - mikä vain, mikä auttaa sinua. Tosin sanon vieläkin sen, että hyvin pystyt ainakin ilmaisemaan ajatuksiasi täällä, ainakin alkujärjestelyt mielessä ilmeisesti ovat alkaneet. Ja kuten olet huomannut/tiedät, niin pullo ei oikein ongelmia ratkaise.

Kirjoituksesi oli laaja, ja vaikeasta aiheesta, ja nosti paljon ajatuksia. Koetan palata aiheeseen vielä myöhemmin.

Voimaa.
Yrmy

🙂👍Hei vaikee!

Minä ole nainen joka olen kokenut saman tapaisen jutun. Siinä vain mieheni ilmoitti mulle et ei rakasta mua enää ja oli hälläkin toinen nainen jo. Se on kamalaa kun rakastaa toista mut ei saa vasta rakkauta. Me erosimme hän muutti pois ja minä otin kaikki talon velat itselleni ja yritän pitää taloa pystyssä et joo. Mä en ole asian tuntija mut, mun tilateessa parhain ratkaisu oli et hän muutti pois. Minä en saanut ees koskea et siinä sulla on asiat hyvin kun nukut samassa sängyssä. Mutta sanon et älä kiusaa itseäsi sillä jos hänellä on toinen niin irrota vaikka olisi kuinka vaikeeta ja sitä se on voin sanoa. Teillä on kaksi lasta jotaka kumpikin ovat sen ikäisiä et huomaavat et teillä ei ole kaikki hyvin. En voi sanoa et teillä ei olisi tulevaisuutta tai sit ei. Nämä asiat menee jotenkin eteen päin. Mieti mitä SINÄ haluat ja kysy vaimoltasi mitä hän haluaa. Ehkä sillä pääsisi eteen päin. EN osaa sanoa muuta kuin Tsemppiä sinulle mitä ikinä sit päätätkin tehdä. Täältä saat varmasti muiltakin kommenteja ja ehkä joitakin vinkkejä mitä tehdä. Juominen ei auta asiaan mitään muista se.Toivon mukaan en loukkaa sinua tällä! 🙂👍

Tsemppiä mirlat

Kiitokset yrmylle ja mirlatille!

Täällä näemmä tämä keskustelu on aika hidastempoista johtuen ilmeisesti tuosta kaikkien viestien kulkemisesta moderaattorien läpi. Mikä toki on hyvä asia, ettei mitään typeriä viestejä pääse läpi.

Ei tämä helppoa aikaa ole, ei tosiaankaan. Kun tuo keskinäinen luottamus on kokenut tuollaisen kolauksen, niin kovin hankala on välillä uskoa siihen mitä kumppani sanoo. Muuten tässä on aika hyvin jaloillaan taas, mutta vaikeinta tällä hetkellä on tuo epäily. Vaikka vaimo sanoo tuon miesystävän olevan vain kaveri, niin kun tässä kahdenkymmenen vuoden aikana on jonkin verran oppinut hänen käytöstään lukemaan, ei se tue tuota väitettä.

Eli lähinnä pelkään, että hän minun selkäni takana jo rakentaa uutta tulevaisuutta ja on päätöksensä tehnyt, mutta esittää minulle muuta. Olen pyytänyt häntä olemaan rehellinen minulle ja kertovan missä mennään ja tästä on sovittukin, mutta en kykene olemaan varma. Se oudoksuttaa että minä en missään nimessä saa ottaa yhteyttä tuohon mieheen. Se olisi kuulemma anteeksiantamatonta. Jestas, olen minä tässä mielestäni antanut isompia juttuja anteeksi. Olen pyytänyt että voisimme kolmestaan istua alas juttelemaan, että saisin mielelleni rauhan, mutta ei. Hänen "tuttujaan" ei saa sotkea tähän, sanoo hän. Minun mielestäni vaimoni on hänet jo sotkenut tähän pitäessään häntä "salaisuutena".

Puhuminen tuosta aiheesta ei tunnu onnistuvan. Vaimoni ottaa heti nokkiinsa ja saa minut tuntemaan että minä olen kaiken pahan alku ja juuri. Ehkä olenkin, mistäpä sen tietää. Vaimoni on tosin sanonut, että minussa ei ole mitään vikaa, siitä ei ole kyse. Rakkaus vain haihtui. *huokaus*

Voi kun saisi selville haluaako vaimoni oikeasti jatkaa kavereina toistaiseksi odotellen mitä tapahtuu, vai vetääkö hän vain roolia ja suunnittelee jo uutta elämää!

Sen alkoholinkäytönlopetuspäätöksen tein. Uudenvuodenaattona otin vielä kuusi b-kaljaa kun olin kotona tyttäremme ja hänen kavereidensa kanssa, mutta en enää tämän vuoden puolella mitään. Enkä ota. Poika oli kaverinsa luona ja vaimo kaupungilla kavereidensa kanssa. Hän oli yötä siellä, hain hänet puoli yhdeltä päivällä kotiin. Naisystävänsä kämpässä yöpyi taksijonojen vuoksi omien sanojensa mukaan. Matkaa keskustasta kotiin on n. kaksi km.

No, parempaa uutta vuotta teille kaikille. Loppuun lainaan Toni Wirtasta Apulannan kappaleesta "Koneeseen kadonnut". Jotenkin syvältä riipaisevaa lyriikkaa tähän elämääni nyt.

"...Luotettu ehkä liikaa
siihen että aika korjaa
se minkä vuoksi nähtiin
niin kovin paljon vaivaa

Että hajalle saatiin
Se mikä kauniiksi tarkoitettiin

Kipu kuolee huutamalla
alastomana lattialla
Miten kauan sitä kestää
ei, sitä ei voi tietää

Kehen sattuu ja kuinka paljon
siitä kysymys enää tässä kai on
Kun on saavuttu siihen pisteeseen
ettei mikään ole varmaa..."

Hei Vaikee
Olen nainen ja ollut kaltaisessasi tilanteessa kuusi vuotta sitten. Kokemuksesta tiedän, että ihminen toivoo ja ehkä uskookin asioiden kääntyvän entiselleen tai parempaan suuntaan, kun itse luottaa toiseen. Ellei tälläistä toivoa olisi, elämä kävisi kovin raskaaksi.
Pian sen jälkeen, kun oli paljastunut miehelläni olevan suhde toisen naisen kanssa, sairastuin syöpään. Mies vannoi lopettavan suhteensa ja olevansa tukenani. Uskoin häntä, vaikken kokenutkaan saavani häneltä minkäänlaista tukea, hän vain suri menetettyä suhdettaan. Selvisin leikkauksista ja hoidoista ja olin niin onnellinen elämäni jatkumisesta mieheni ja kolmen lapsemme kanssa.

Olikin melkoinen isku, kun selvisi,ettei mieheni ollutkaan lopettanut suhdettaan, vaan se oli jatkunut lähes koko sairastamisenikin ajan. Tuntui tosi pahalta, koska olin luottanut häneen täydellisesti. Taas hän lupasi lopettaa ja annoin anteeksi.

Suhde saattoi loppua muutamaksi päiväksi jatkuen taas, mieheni valehdellessa minulle koko ajan. Neljä vuotta sitten hän muutti kotoa pois. Herätti lapset aamulla, kertoi rakastuneensa toiseen naiseen ja lähti viiden minuutin kuluttua. Parin viikon kuluttua hän pyysi itkien saada palata kotiin. Lupasin ja annoin anteeksi. Hän oli kotona muutaman viikon ja lähti taas. Neljä kertaa hän teki näin, kerran vielä senkin jälkeen, kun oli hakenut avioeronkin.

Vieläkään hän ei haluaisi luopua minusta kokonaan. Hänen mielestään meillä on edessä vielä monia hyviä hetkiä. Kuitenkin pitää koko ajan suhdetta tämän naisen kanssa, vaikka asuukin omassa asunnossa.
Tiedän olevani monien mielestä tyhmä, kun olen luottanut ja antanut huijata itseäni. Elämäni on ollut aika raskasta, koska jäin lasten kanssa kotiimme maalle ja sain talomme velat maksettavakseni. Olen ihmetellyt, etten pysty enää itkemään.

Vaikka olisi paha olla, kyyneliä ei vain tule. Ehkä se on hinta sinisilmäisyydestäni. Haluaisin silti uskoa tässä maailmassa hyvyyteen ja rehellisyyteen.

Toivon sinulle onnea ja toivon että vaimosi olisi sinulle rehellinen, ainakin minua valehtelu satuttaa kaikkein eniten. Vaikkakin mieheni väittikin koittavan sillä suojella minua.

Lappo kirjoitti 02.01.2007 klo 09:02:Toivon sinulle onnea ja toivon että vaimosi olisi sinulle rehellinen, ainakin minua valehtelu satuttaa kaikkein eniten. Vaikkakin mieheni väittikin koittavan sillä suojella minua.

Kiitos sinullekin Lappo!

Sinulla on ollut kyllä rankkaa. Hyvä kuitenkin että olet järjissäsi vielä. Tuota rehellisyyttä minäkin olen toivonut. Vaikka tieto lisää tuskaa, niin epätietoisuus tekee hulluksi.

Eniten kai olen ihmetellyt vaimoni välinpitämättömyyttä koko asiaan. Ehkä siihen sitten vaikuttaa se, että hän on elänyt niin pitkään tämän asian kanssa minun ollessa tyhmänä ja tietämättömänä vieressä. Jotenkin saan kylmän ja välinpitämättömän vaikutelman, ja ettei häntä kaduta mikään. Toki voin olla väärässä kun en päänsä sisälle näe. On hän kuitenkin anteeksi pyytänyt tekojaan ja toivoo meidän olevan ystäviä aina, kävi miten kävi.

Otin yhteyttä paikalliseen kriisikeskukseen ja saan ajanvarauksesta tietoa perjantaina. Pakko mennä oman pääni takia, kun se tuntuu elävän ihan omaa elämäänsä. Toivoisin saavani vaimonkin mukaan, mutta epäilen vahvasti. Tekee hyvää purkaa mieltään tännekin, kiitos siitä käyttäjille ja ylläpitäjille!

--On hän kuitenkin anteeksi pyytänyt tekojaan ja toivoo meidän olevan ystäviä aina, kävi miten kävi.--

Vähän sivuun aiheesta, mutta liekö tuo sitten tyypillistä lähtijälle/pettäjälle, tuo halu että ollaan yhä ystäviä...? Tuo puoli nimittäin kuulostaa tutulta kanssa, ja itse ... en jotenkin oikein osaa suhtautua siihen: että ystäviä? Nyt? Kun ei haluttanut setviä asioita yhdessä? No... tämä on taas tätä omaa ruikutustani. Pitäisi yrittää nukkua - yövuoro takana, ja muutto menossa yläkerrassa...

Tsemppiä sinnepäin.
Yrmy

yrmy kirjoitti 02.01.2007 klo 14:19:
Tsemppiä sinnepäin.
Yrmy

Kiitoksia taas.

Jostain syystä eilen iltapäivällä tuntui että elämä voittaa. Aamupäivän olin vielä musta möykky rinnassa ja lähetin vähän turhanpäiväisen sähköpostinkin vaimolleni. No, ei se mikään paha ollut. Tuo sähköposti ei muuten ole hullumpi väline kommunikointiin tässä tilanteessa, kun puhuessa tulee joskus sanottua asioita, jotka eivät parin sekunnin päästä tunnukaan enää viisailta. Meiliä kirjoittaessa ehtii miettiä mitä sinne tekstaa.

Ilta menikin ihan hienosti. Juteltiin, katseltiin telkkaria, hiukan "kinattiin" lasten kanssa ja mentiin hyvin mielin nukkumaan. Taisin nukkuakin paremmin kuin aikoihin. Ehkä mulle tuli jonkinlainen oivallus, että heitä nyt se ylimääräinen murehtiminen ja stressaaminen pois ja ole kuin ihminen.

Kai tämä kuukausi on ollut jonkinlaista shokkiaikaa ja nyt vasta alkaa pää sopeutua normaaliin ajatteluun. Alussa olin ihan vain romuna, sitten välillä ihan selkeästi yritin liikaa. Takerruin vaimoon ja yritin joka välissä päästä häneen kiinni. Nuuhkin hiuksia yms. Ei ihme jos se tuntui ärsyttävältä, kun toinen on kuin takiainen. Sitten välillä olin ihan vainoharhainen ja kyttääjän piirteet astuivat esiin. Tutkin netistä vaimon puhelinerittelyä ja kerran oli lähellä että olisin ottanut hänen kännykkänsä ja tsekkaan sieltä viestit, mutta onneksi en sitä tehnyt. Tuntui että aina kun hän sai tekstarin tai kirjoitti itse jollekin, niin sen täytyy olla jotain epäilyttävää. Jokainen ulos lähtökin ilman minua tuntui epäilyttävältä.

Mutta nyt tuntuu taas "normaalilta". Luulen että se hetki tuli, että voin oikeasti elää tässä tilanteessa ja olla taas kunnolla kavereita ilman ylimääräisiä epäilyjä. Kaiken kyttäämisen olen lopettanut jo ja olo on toiveikas. Tosin voihan se paha päivä vaania vaikka minkä nurkan takana, olen huomannut etteivät ne varoittele tulostaan. No, hyviä puolia jos on pakko hakea, niin ainakin kaksi löytyy. Paino on pudonnut joulusta huolimatta useita kiloja, mikä ei vielä haittaa ollenkaan. Vielä viisi kiloa joutaisi lähteä lisää 😋. Toinen on se, että lopetin tuon alkoholinkäytön. Se tuntuu nyt todella viisaalta. On se käynyt mielessä ennenkin, mutta en ole saanut itseäni niskasta kiinni. Oma isäni kuoli 56-vuotiaana viinan aiheuttamiin vaurioihin, enkä itse halua samaa kohtaloa. En itselleni enkä läheisilleni.

Hups. Tulipas tekstiä, vaikka aioin ihan lyhyen päivityksen kirjoittaa. Voikaa hyvin ja olkaa rehellisiä läheisillenne. 🙂👍

Olet vahva ihminen vaikee.
Tiedostat vaikeassa tilanteessa hyvin omat ajatuksesi ja oman käytöksesi (kaikilta se ei onnistu). Käyttäydyt harvinaisen hienotunteisesti vaimoasi kohtaan ja vaikutat reilulta ja kiltiltä ihmiseltä.
Harrastatko liikuntaa? Kun itselläni on ollut paha olla, olen helpottanut oloani hiihtämällä, pyöräilemällä, juoksemalla tai kävelemällä. Kunnon hikilenkin jälkeen olo on paljon pirteämpi ja pää selvempi.
Nyt olo ei ole kovin pirteä; olen viidettä päivää flunssassa, lähes petipotilaana😟, mutta toivoa on niin kauan kuin on elämää.
Voimia hyviin ja huonoihin päiviin!

Hei vaan kaikille, ja kirjoittelen tänne ensimmäistä kertaa, otsikko pitkän parisuhteen myrskyn alle tuntui tämä jotenkin sopivan..

Olemme olleet yhdessä kymmenen vuotta,joillekin pitkä joillekin lyhyt aika, aviossa niistä kuusi, ja nyt olen tullut tieni päätökseen. Miten asian saisi kerrottua miehelleni? En tiedä, yritän keksiä keinoja, mutta en vain löydä..
Meillä on myös kaksi yhteistä lasta. Olen muuttamassa kuukauden kuluttua pois, ja tänne jää kaikki mistä moni unelmoisi..materialismi kun sitä onnea ei tuo..
Mieheni on paljon poissa, jos ei töissä niin harrastuksissa tai ystävien kanssa, ei hän ole välittänyt yhteisestä ajastamme viimeisiin vuosiin..
Olen aivan väsynyt, aivan poikki, sekä hyvin yksinäinen näiden ajatusten kanssa..ehkä siitäkin syystä ajauduin tänne kirjoittelemaan..
Pelkään tulevaisuutta, mitä se tuo tullessa, miten sitä pärjääkään? Miten tämmöisen asian saa sanottua, kun toinen osapuoli kyllä jotakin aavistaa, mutta ei nyt varmasti ihan eroa, vaan jotakin kriisivaihetta..

Kaikkea hyvää teille kaikille, jo lukeminen täällä helpottaa, hyvää alkanutta uutta vuotta kaikille.
-jatzi

Kiitokset Lappo kauniista sanoista. Vaikeahan tässä on välillä vahvana olla, mutta haluan tehdä kaikkeni sen eteen mikä minulle on tärkeintä tässä maailmassa. Jos se ei riitä, niin sille minä en voi mitään. Pelottaahan tässä, sitä ei voi kieltää.

Ymmärrän toki vaimoani. Hän oli 16-vuotias kun aloiteltiin ja minä 20. Niin pitkässä ajassa ja nuorena aloitettuna väkisinkin jossain vaiheessa iskee jonkinasteinen kyllästyminen partneriin. Toisilla se iskee lujempaa eikä mene niin helposti ohi. Vaimoni on aina ollut sosiaalisempi ja ulospäinsuuntautuneempi kuin minä ja valmis ystävystymään uusiin ihmisiin.

Onhan se selvää ettei enää voi olla sellaista palavaa rakkauden tunnetta kuin alkuvuosina ja varmasti hivelee itsetuntoa kun vielä aikuisessa iässä saa nähdä, että sitä kelpaisi helposti vielä muillekin. Ja uudessa suhteessa saa taas kokea niitä suuria tunteita, joita silloin rakastumisen / ihastumisen alkuvaiheessa koetaan. Minun rakkauteni vaimoani kohtaan on syvää ja kestävää, mutta eihän siinä niitä tuoreen nuotion liekkejä enää voi olla. Se on erilaista kuin alussa, mutta ei yhtään vähäisempää. Olisi varmaan pitänyt näyttää se useammin. Mutta kun tuo arki tahtoo mennä töiden ja lasten ehdoilla.

Toivon nyt vain, että tuo "erilleen kasvaminen" voisi vielä kasvaa yhteen ja vaimoni jaksaisi vielä odottaa ja yrittää ennen mitään lopullista päätöstä. Jotenkin vain pelottaa että hän on jo päätöksensä tehnyt. Annan hänelle kyllä tällä hetkellä kaiken tilan ja vapauden mitä hän tarvitsee, enkä painosta tai kyttää.

Muuten, jos jollekin tulee lehti nimeltä Me, niin pari päivää sitten tulleessa numerossa oli useamman sivun verran lyhyitä näkökantoja parisuhteeseen ja eroon. Muutenkin nykyään tuntuu, että näkee joka puolella, lehdissä ja televisiossa, eroja ja pettämisiä. Kai sitä katselee eri silmin kuin ennen.

Niin, siitä kysymästäsi liikunnasta, Lappo. En mitenkään kova urheilija ole. Kesäisin työmatkapyöräilyä ja joskus rullaluistelua, talvisin kävelyä ja hyvin harvakseltaan hiihtoa. Takavuosina jaksoi enemmän, jotenkin olen kyllästynyt. Eilenkin tosin kävin tunnin kävelylenkin ja hyvältä tuntui. Sitä nyt tulee varmasti harrastettuakin, että voi välillä tuulettaa pään jos tuntuu ettei muutakaan järkevää tekemistä ole.

Mutta nyt taas töiden pariin. Parasta jatkoa teille kaikille ja kuulumisiin.

jatzi kirjoitti 03.01.2007 klo 18:04: Miten asian saisi kerrottua miehelleni? En tiedä, yritän keksiä keinoja, mutta en vain löydä..

Puhu suoraan, rehellisesti ja mieluummin liian aikaisin kuin myöhään. Ja kerro kaikki, älä jätä miehellesi miinoja joihin kompastua myöhemmin. Se loukkaa vain lisää, kun pidetään idioottina. Vaikka illalla ihan rauhassa kun lapset ovat jo unten mailla. Sitä itsekin olisin toivonut tässä tilanteessamme. Selvänäkijän kyvyt kun meillä miehillä eivät selvästikään ole niitä, jotka parhaiten olisivat kehittyneet.

Hei kaikki,

Pari päivää näitä viestiketjuja lueskeltuani tekee mieli sanoa, että tuntuu hyvältä lukea tuntevien ja ajattelevien ihmisten kirjoituksia, vaikka niissä paljon kohtuutonta kärsimystä onkin.

Vastaan tähän viestiketjuun, vaikka oma syyni eksyä näille sivuille ei ole niinkään kovin pitkä parisuhde. Sellaisessakin olen kuitenkin joskus ollut. Vaikeen tarina kosketti, ja tekee mieli kertoa omasta parisuhdeterapiakokemuksestani - jos vaikka sittenkin saisit vaimosi lähtemään mukaa. Kävin aiemmassa parisuhteessani terapiassa hyvän aikaa. Erosimme lopulta, mutta minusta terapia ei mennyt hukkaan, kaikkea muuta. Terapeutti joskus sanoikin, etteivät kaikki pariskunnat suinkaan tule korjaamaan suhdettaan, vaan eroamaan - joskus sitä ei edes itse tiedä kumpaa on tullut tekemään, mutta terapian kannattavuus on siinä, että eroamiseenkin voi saada jotain tolkkua ja hallintaa sitä kautta. Puhumattakaan tietysti siitä, että voi löytyä uutta intoa jatkaa suhdetta. Minusta ei ole mitään ihmeellistä siinä, että vaimosi on vastahakoinen - hänellä voi ulkoisesta ajoittaisesta välinpitämättömyydestä huolimatta olla aika huono omatunto ja pelko siitä, että joutuisi ikään kuin tuomiolle terapeutin edessä. Minun kokemukseni kuitenkin oli se, että terapia tarjosi nimenomaan puolueettoman maaperän käydä asioita läpi, ja terapeutti oli kuin oikeudenmukainen rauhantuomari, joka kuunteli tasapuolisesti molempia ja esti meitä loukkaamasta toisiamme lisää. Enpä tiedä, ehkä puolueettomasta, neutraalista maaperästä puhuminen voisi rauhoittaa vaimoasikin.

En tiedä onko täällä muilla kokemuksia depression kanssa elämisestä, se on tämänhetkinen oma tilanteeni. Avomieheni on vaikeasti masentunut ja omat voimani uupuvat. Tilanne tuntuu toivottomalta ja herättää minussa milloin mitäkin, välillä aggressiota, välillä eskapistisia unelmia siitä, että tulisi vain joku toinen ja veisi minut pois. Olen lukenut teidän kolmansista osapuolista kärsivien ja kärsineiden kirjoituksia ja potenut syyllisyyttä pelkistä ajatuksistani, vaikken ole mitään tehnytkään. Mutta kun pelkästä laupeudesta ei elä. En tiedä miten jaksaa eteenpäin, miten jaksaa tehdä oikein, enkä oikein enää tiedäkään mikä on oikein.

Avomieheni sairastui alkukesästä (tällä erää; masennushistoria on paljon pidempi), minun luokseni hän muutti lopullisesti syyskuun alussa, kun sairauden takia hoitamattomat asiat veivät kämpän alta. Siitä lähtien joitakin viikon-parin mittaisia pirteämpiä kausia lukuun ottamatta hän on lähinnä maannut (siis nukkunut aamusta iltaan) ja ollut läsnäolematon. Hän ei oma-aloitteisesti juuri poistu asunnosta, ei syö, ei huolehdi puhtaudesta eikä tee juuri muutakaan, tietokone ja netti pitävät hänen mielenkiintonsa hereillä toisinaan öisin, mutta siinä hänen aktiviteettinsa sitten ovatkin. Tiedän masennuksesta yhtä ja toista, mutta tieto ei auta loputtomiin kun arki on niin raskasta. Minua painaa suhteen tulevaisuus, kun olemme muuttaneet yhteen ikään kuin olouhteiden pakosta ja muutenkin kaikki on nyt minun vastuullani, niin arkiaskareet kuin taloudelliset huoletkin. Masentuneelta on turha vaatia huomaavaisuutta tai hellyyttä, kun hän kelluu oman tuskansa keskellä. Kaiken tämän keskellä tunnen olevani ansassa: minusta on eettisesti mahdoton ratkaisu jättää toinen siksi, että tämä on sairas, mutta pelkään kohta sairastuvani itsekin. Minulla ei enää ole kotia, paikkaa missä itse levätä. Juuri nyt tilanne on rauhallinen - siksi varmaan pystynkin kirjoittamaan tänne - sillä vein miehen toiseen kaupunkiin vanhempiensa luo viikoksi saadakseni vähän levätä itse. En haluaisi häntä takaisin ja se on kamala tunne. En enää tiedä mitä tunnen, ei minun tunteilleni ole oikein ollut sijaa enkä uskalla oikein luottaa mihinkään. Voihan olla että minusta nyt tuntuu tältä vain siksi, että olen niin kauan kaivannut hiukan omaa tilaa.. 😑❓

Kiitos kannustuksesta..

Yritän, tuo olisi otollinen tilanne kertoa, ja kertoa kaikki..En uskalla, pelkään sitä reaktiota mitä sieltä tulee, voi tulla mitä vaan..Ehkä teen niin että kerron jonkun meidän yhteisen ystävän kanssa, kuulostaako aivan hölmöltä? Ei kai oikeesti, koska silloin olisi edes joku tuki ja turva molemmilla..
Eikä tavarat ihan pääse lentelemään..pelkään, oikeesti, jos olen elämässäni jotakin pelännyt, niin tätä..
siis kertomista..otollinen tilanne olisi rauhassa kertoa, ja jutella, mutta jos molemmat näkevät punaista, jo nyt..
AIkani käy vähiin koska olen saanut asunnon, ja muutto olisi kolmen viikon päästä..
aaagh, miten tästä koskaan selviän..😭

Kiitokset roosille hyvästä kirjoituksesta ja voimia kamalalta kuulostavaan tilanteeseesi. Itselläni ei moisesta ole kokemusta, joten en valitettavasti osaa antaa neuvoja. Tuo kertomasi parisuhdeterapiakokemuksesta kuulosti rohkaisevalta. En tosin tiedä miten saisin tuon "myytyä" vaimolleni. Hyvää se varmasti tekisi, käy nyt kuinka käy. Selventäisi takuulla asioita kun voisimme yhdessä puhua asioista puolueettoman ihmisen kanssa. Kahdenkesken asian puiminen tuntuu nyt mahdottomalta, varsinkin kun olemme sopineet asuvamme toistaiseksi yhdessä "kämppiksinä" ja odotamme muuttuuko tilanne ja mihin suuntaan.

Edelleen välillä olen kovasti toiveikas, mutta välillä toivoni menettänyt. Etenkin lasten kannalta toivon ettei eroa koskaan tulisi, he ovat kuitenkin kovin haavoittuvaisessa iässä ja mahdollinen ero tulisi takuulla muuttamaan heitä peruuttamattomasti johonkin suuntaan. Toki toivon sitä meidän itsemmekin takia, koska itse olen edelleen sitä mieltä, että meidän kuuluisi olla yhdessä "maailman tappiin saakka". Tiedän etten ikinä tule löytämään parempaa naista kuin vaimoni. Harvat tuttavat joille olen tästä tilanteesta kertonut ovat sanoneet, että he kuvittelisivat tällaista tapahtuvan kenelle muulle parille tahansa kuin meille.

Jatzille sanoisin, että yhteisen ja molemmille lojaalin ystävän läsnäolo voisi olla hyvä ajatus. Varsinkin jos miehesi on sitä sorttia, että voi äityä tavaroita heittelemään. Kovin pitkälle olet tosin jo tilanteen päästänyt kun muuttokin on jo edessä noin lähellä, etkä mitään ole kertonut. Tuosta voi jo rauhallisempikin mies hermostua. Enhän tietenkään tunne teitä enkä tilannettanne tarkemmin, mutta tuntuisi että aiemmin olisi pitänyt alkaa puhua ongelmista avoimesti. Jotain sinun kuitenkin viimeistään nyt on tehtävä ja toivotan hyvää, miten ikinä teetkin ja miten se tulee menemään.

Kaikesta huolimatta; hyvää uutta vuotta! 🙂
Mikähän meitä nykyisin vaivaa ? Onko avioliittolupaus jo vanhanaikaista ?Luin surullisena pitkästä parisuhteestasi ja sen karille karahtamisesta. Minun tarinassani olisi jo 35 vuoden avioliitto takana ensi juhannuksena. Olen nainen ja kamppailen juuri samanlaisten asioiden kanssa. Mies lähti "poikaporukassa" Leville tässä marraskuussa ja tuliaisina oli vieraan naisen puhelut ja tekstiviestit.( Kolme vuotta sitten samanlinen stoori Saariselältä tulon jälkeen). Eilen illalla näin miehen puhelimesta,että oli ehdottanut tälle Leviltä löytämälleen naiselle tapaamista tämänkuun lopussa. Olen silloin menossa ystävättäreni kanssa ulkomaille viikoksi.
Odotin elämältä, että se seestyy vanhetessa. Meille on käynyt päinvastoin. Elämällä on ilmeisesti vielä jotain minullekin näytettävänä. Kipuilut käytävä läpi ja käytännön asiat selvitettävä.
😉"Eteenpäin sanoi mummo lumihangessa !"
Toivon sinulle voimia pähkäillessäsi suhteenne jatkoa.