Yritän hieman lyhentää tekstiäni, kun en oikein tiedä mistä pitäisi alkaa kaikkea purkamaan…

Kummanillani ja minulla oli pitkä suhde (melkein 10 vuotta), tässä ajassa oli ylämäkiä ja alamäkiä, mutta kaikista selvisimme. Taloudellisesti meillä meni hyvin, kävimme reissuissa ja juhlimassa yms. Kaikki piti olla hyvin, ystäviemme mukaan olimme unelmapari. Olimme jo puhuneet parisuhteen rekisteröimisestä (olemme/olimme siis lesbopari).

Noin kolme vuotta sitten, rupesin epäilemään kumppanini käytöstä. Töistä tultiin myöhään kotiin, hän laittautui tavallista enemmän itseään töihin lähtiessään. Baarissa hän kävi yksin ja sanoi, että en ole hänen antanut mennä tarpeeksi itsekseen minnekkään (hän joi itsensä tolkuttomaan känniin, niin ettei voinut huolehtia itsestään). Tiedän, kyllä, että nalkutin hänen toivottomasta kännijuomisestaan usein. Noh, hän rakastui/ihastui työkaveriinsa joka on häntä 10 vuotta nuorempi (meillä ikäeroa on noin pari vuotta).

Baari-illat venyivät useampiin päiviin ja itse kävin töissä ja pidin kodin pystyssä (onneksi meillä ei ole lapsia taikka lemmikkejä). Aluksi tuli kaikenlaisia selityksiä… sammuin kaverin sohvalle, en uskaltanut tulla kotiin koska olet vihainen yms. Katsoin nämä vielä sormieni läpi, mutta tuskaisen kova kipu sydämessä tuntui, tajusin kyllä mitä oli meneillään. En voinut myöntää asiaa itselleni. Suru, menetyksen tunne ja kaikki mahdolliset tunnetilat olivat päällä.
Aikaa kului hetki, katsoin salaa hänen puhelinta ja sieltä löytyi tälle nuoremmalle viestejä, mistä asia ei jäänyt epäselväksi. Tivasin asiasta tyttöystävältäni, että antaisi minulle selityksen ja syyn yms. mitään järkevää en saanut vastaukseksi, tuli vain kaikenmailman selityksiä ja valheita toistensa perään.
Hän yöpyi tämän uuden tyttöystävänsä vanhempien luona, ajoi minun omistamaa autoa ja toi kotiin viikon päästä vaatteet pestäväksi. Sain pestyä vaatteet ja ruuat oli pyynnöstä valmiina. Hän söi ja lähti taas puhtaiden vaatteiden kanssa uuden tyttöystävänsä luokse. Tätä samaa rumbaa jatkui muutama kuukausi.

Olin itse jo niin väsynyt,masentunut ja särkynyt, että en tiennyt enää mitä tehdä. Olin laihtunut jo yli 20kg ja olin jo lähellä sairaanoloisen laihuutta. En vain pystynyt enää syömään, tuntui koko ajan, että kurkussani oli iso möykky. En saanut enää nukuttua, kahden viikon aikana nukuin 15minuuttia. Olin aivan sekaisin. Yksi kaverini huomasi hätäni ja hankki minulle ajan psykiatrille. Kumppanini ei edes huomannut minun fyysistä tilaani ollenkaan.

Yritin puhua kumppanilleni, että yrittettäisiin selvittää asiat ja kohdattaisiin ongelmat joista minulla ei ollut tietoa, miksi hän oli aloittanut toisen suhteen. Ehdotin kaikkea maan ja taivaan väliltä, mikään hänestä ei tuntunut hyvälle. Hän ei vastannut mihinkään, vaikeni kuin muuri.

Kerroin asiasta vanhemmilleni, jotka tietysti ottivat asian raskaasti, mutta tukivat minua parhaalla näkemällään tavalla. He järjestivät minulle toisen vuokra-asunnon, tekivät muuton koska olin itse niin huonossa kunnossa fyysisesti, en olisi jaksanut nostaa pienintäkään tavaraa. Tässä vaiheessa olin jo ollut sairaslomalla työstäni, minulle määrättiin unilääkkeitä ja masennuslääkkeitä. Tuntui, että niistä ei ollut apua, en nukkunut paljoakaan paremmin.
Vanhempani olivat mukana jakamassa yhteisiä tavaroitamme joita olimme hankkineet noin 10 vuoden aikana. Puolisoni ei sanonut mihinkään mitään, yritin kysyä haluaako hän sohvan vai sängyn, hän ei vastannut. Yritin jakaa tavarat tasapuolisesti niin hyvin kuin vain pystyin siinä olotilassa tekemään.
Vanhempani sisustivat uuden asunnon ja kävivät luonani oleilemassa vaikka he asuvatkin monen sadan kilometrin päässä.

Uudessa asunnossa sitten, olin sairaslomalla neljän seinän sisällä. Pelkäsin, pelkäsin entistä puolisoani (hän oli kerran käynyt käsiksi kuristaen ja kaataen minut lattialle), hänen uusi tyttöystävä (uhkaili minua hakkaamisella). Olin huonossa jamassa, ruoka ei maittanut, unta en saanut, aloin juomaan. Se ei ollut viisas päätös, kaikkien paineiden ja surun keskellä. Entinen kumppani syytti minua, että olen pilannut kaiken koska muutin pois. Olimme entisen kumppanini kanssa puhelimessa yhteydessä ja olin entisessä kodissamme yötä yms. Entinen kumppanini kertoi välittävänsä, välillä rakastavansa minua yms. Ehdotin, että menisimme parisuhdeterapiaan ja selvittäisimme asiat, pystyisimme sen jälkeen jatkamaan suhdettamme.

Terapiassa olimme muutaman kerran, mutta entinen kumppanini ei ollut tosissaan, vaan hän jatkoi suhdettaan työkaveriinsa. Pyöritti meitä kumpaakin.
Olin aivan sekaisin kaikesta ja olin ruvennut juomaan, sairasloma loppui.
Yritin olla töissä, siitä ei tullut mitään… kauheat krapulat aamulla, töistä kotiin ja juomista kurkusta alas, itkua, pahaaoloa. Pillerit naamaan kaljan kanssa, sitten nukkumaan ja taas aamulla ylös krapulassa ja töihin. Onneksi minulla ei ollut pitkämatka töihin, pystyin kävelemään. Töissä rupesi asiat menemään päin mäntyjä ja esimiestä lähtien kaikki tiesi mitä tein vaikka yritin sitä peitellä. Itkin omassa huoneessa ja yritin tehdä vain jotenkin työt.

Sitten tapahtui se, kun sain päähäni että tässä oli nyt kaikki. En jaksanut enää ollenkaan. Minulla ei ollut enää ystäviä. Ystävät olivat hyljänneet tai eivät jaksaneet minua ja ongelmia, kysymyksiä miksi? Kukaan ei pystynyt tietysti minulle vastaamaan, eihän entinen puolisonikaan vastannut, ei vastannut mitään mihinkään mitä kysyin. Kaikki tämä aika on minulle täysin sumun/usvan peitossa.

Yritin itsemurhaa, en enää keksinyt ulospääsyä. Otin viinaa ja lääkkeitä. Tämä ei sitten toiminut. Heräsin sairaalasta teho-osastolta. Toisessa jalassani ei ollut mitään tuntoa (hermovika). Herättyäni teholta, minut kärrättiin psykiatriselle osastolle, siellä vietin kaksi viikkoa (kauheata aikaa). Olin kuin ”lehmä” kelloa kilistettiin, sängystä ylös, lääkkeiden otto, syöminen jne. Mitään tekemistä ei ollut, olisin kaivannut ihmistä jolle puhua, ei ollut osastolla. Lääkärit hieman kyselivät jotain epämääräistä. Kotiin ja sairaslomalle.

Kotona ollessani, jatkoin juomista yritin olla ottamatta lääkkeitä. Ei tullut mitään. Otin alkoholia ja lääkkeitä yhtäaikaa, että olisin sekaisin (silloin oli ainut hetki jolloin, en muistanut mitään, enkä tuntenut kipua,surua tai mitään). Tätä jatkui hetken.

Entinen kumppanini oli yhäedelleen kuvioissa mukana, nyt hän vannotti että on jättänyt tämän nuoremman. Muutimme yhdessä toiselle puolelle suomea vanhempieni luokse. Ajattelin, että kyllä me tästä selvitään ja saadaan asiat järjestymään. Kuitenkin mielessäni piili epäilys. Ravintolaillan jälkeen kumppanini nukahti tai oikeastaan sammui. Otin hänen puhelimenssa ja yllätys oli kova, kun hän ei ollutkaan lopettanut suhdetta vieläkään. Kumppanini oli ollut todella kiinnostunut sairaalassa olostani ja vaati tietää kaikkea mitä siellä tapahtui, tämän minun sairaalassa olo ajan tapahtumat hän oli selittänyt uudelle tyttöystävälleen, ihan kuin entinen kumppanini olisi ollut itse siellä hoidossa juuri sillä hetkellä. Meidän yhteistä asumista ei sitten kestänyt paria viikkoa kauempaa.

Entinen kumppanini muutti omiensa vanhempiensa luo, hän jatkoi suhdetta nuoremman tyttöystävänsä kanssa, mutta koko ajan oli yhteydessä minuun ja lupaili/vannoi, että palaamme yhteen. Hän on tajunnut, että haluaa olla minun kanssa. Uskoin taas häntä. Ajattelin, että kyllä kaikki taas kääntyy paremmaksi, mutta pari viikkoa sitten minulle valkeni, että entinen kumppani on yhä edelleen tämän nuoremman kanssa, mutta nyt olemme entisen kanssa muuttamassa yhteen toiselle paikkakunnalle. Pelkään, että hän ei ole vieläkään jättänyt tätä toista.